Voit olla Helemi oikeassa. Mies sanoi itsekin, että tietää olevansa niin vaikea, ettei hänen kanssaan olemisesta tule mitään. Isoin ongelma onkin vain siinä, etten nyt itse hyväksy tätä eroa. Menetin elämänhaluni ja elän vain toivosta, että hän tulisi takaisin... Muuten ei elämälläni tunnu olevan merkitystä. En ole milloinkaan ennen tuntenut näin, olen aina "pudonnut jaloilleni", mutta nyt en kykene. Kaipaan ja odotan. Pelkään öitä, jolloin näen helppona ratkaisuna kuoleman. Moni asia on kuitenkin hyvin elämässäni; on töitä, ystäviä, harrastuksia ja ihanat lapset. Silti en kykene iloitsemaan mistään... Elämäni valo tuntuu sammuneen ja vajoan jonnekin pimeään... Yritän löytää iloa asioista, jotka ovat olleet isoja ilon aiheita elämässäni, mutta mikään ei vaan tunnu miltään...
---------------------
Sanoppa, olisiko sinusta hyvä, jos hän todella tulisi takaisin??? Alkaisi sama epävarmuuden ja varomisen aika, miten sanasi asettelet, mitä teet väärin. Jos tuo mies tulisi takaisin, sinä olisit altavastaaja, sinun pitäisi vielä enemmän nöyristellä ja "palvoa", ettei hän taas hermostu ja lähde.
Se on parempi, kertarytinä kuin ainainen natina. Kyllä sinä toivut ja jatkat elämääsi. Ymmärrän, että nyt on vaikeaa, mutta eihän mieskään ole menettänyt elämänhaluaan tässä tilanteessa, hän mennä porskuttaa kohti uusia seikkailuja, rinta rottingilla, niin miksi ihmeessä sinun pitäisi nyt tuhkaan ja säkkiin pukeutua??? Älä toivo häneltä mitään, niin et pahasti petykkään.

Minua huvittaisi tietää, miten ihmeessä, se edellinen liitto pysyi kasassa 30v ja miksi se purkautui.
Ne asiat antaisi, hiukan tietoa tähän päivään.

Voi kiesus millaista vuoristorataa tämä elämä tuntuu nyt olevan! Välillä tuntuu, että juu pärjään ja sitten taas huomaan ajattelevani miten helppoa olisi kääntää rattia kohti kalliota... Kysyit Helemi, että haluaisinko todella että mies tulisi takaisin. 😑❓ Kyllä minä haluaisin, vaikka uskonkin siihen mitä sanoit; alkaisi se epävarmuuden aika, pelko siitä milloin se taas lähtee... Olen menettänyt kaiken ylpeyteni, kun annan toisen ohjata elämääni näin. Minä "vain" rakastan. En milloinkaan ole tuntenut vastaavaa tunnetta kuin nyt tämän miehen kanssa.

Edellisen liiton tapahtumista olen kuullut vain vähän... Ovat koittaneet sovitella, jotta lapset kasvoivat vanhemmiksi. Viimeiset vuodet olivat silti kai "maanpäällinen helvetti". Mene ja tiedä. Nyt ovat kuitenkin hyviä ystäviä keskenään.

Helemi, kiitos kun jaksat tukea!! Olen hurjan kiitollinen kun jaksat/viitsit ottaa kantaa 🙂🌻.

...joo, ja siinä ei tulis kuin paljon rutistunutta peltiä ja sanon, hyvällä onnella ruma ruumis! huonolla onnella luokkaantuisit vakavasti, ehkä pyörätuoliin tai vihannesosastolle...joten anna olla kokeilematta!
Mikä ihme sinut saa kuvittelemaan, että just tuo mies on ainoa ja se oikea sinulle????
Joka paikassa on tarjolla, vaikka minkä näköstä, kokosta, komeaa, rumaa, ties millaista äijjänkäppyrää, hiljasta, puheliasta, seksikästä, vähemmänn seksikästä, rohkeaa, ujoa, lihavaa, laihaa, pitkää, lyhyttä, koulutettua, kouluttamatonta, ammattimiestä, ammatintonta, on petetttyä, jätettyä, eronnutta ja muuten karanneita, kilometrikaupalla heitä kulkee Suomen maanteillä ja kaupunkien kaduilla ja sinä näet vain tuon yhden ainoan!
En voi sanoa itsestäni, että olisin mikään kultakimpale kellekkään, mutta en minäkään enää taivu, ihan mihin tahansa, paino sanalla ENÄÄ. Jos näyttää, ettei suju, niin ei suju sitten. Keljuttaisi varmasti, ihan viimesen päälle, mutta miksi sitä pitäisi itsensä kahdeksikolle kiertää, toisen mielen mukaan. Olen kerran sitä tehnyt, vuosikymmenet ja toista kertaa en mene samaan ansaan, en, vaikka se olisi kullalla silattu, olematonta itsetuntoakin pitää jo sen verran olla.

Mikä saa minut kuvittelemaan että tuo mies on se ainoa oikea? En ole MILLOINKAAN ennen tuntenut näin... Olisin valmis vaikka kääntymään sille kahdeksikolle, jos mies tulisi takaisin. Milloinkaan ennen en ole miettinyt, että haluaisin kuolla, kun näin lujaa sattuu. Vaikka järki sanookin, että ei näin voitaisi onnistua pidemmän päälle. Että miehen pitäisi ymmärtää joitain asioita ja tehdä niille jotakin, jotta voisimme YHDESSÄ onnistua. Minä vaan rakastan, niin että sattuu.... 3 viikkoa on kulunut, ja ehkä hieman helpompi jo olla kuin silloin, mutta edelleen tuska on järjetön. Miehen käytös minua kohtaan on kylmää ja tylyä(näemme työmaalla toistaiseksi päivittäin). Se tuntuu tosi pahalta; yht´äkkiä en enää merkitsekään mitään ja hetki sitten suunniteltiin yhteistä tulevaisuutta?!

Sinä olet rakastunut rakkauden tunteeseen, siihen iloon, unelmaan ja riemuun ja yhdistät sen nyt, VAIN tähän mieheen, koska hän sen toi joskus tullessaan...mutta se oli tähdenlento.

Olin lomalla; miettimässä asioita/laittamassa niiitä järjestykseen, ja siksi tauko.... Toivoin niin, että saisin jotenkin selkiytettyä asioita poissaollessani! Kelasin ja kelasin, mutta aina vaan palaan siihen lähtöpisteeseen, että tuon miehen haluan. Sanoin ystävälläni että parempi pienessä helvetissä eläminen kuin isossa... Hän totesi, ettet voi olla tosissasi. Olen minä, tajuan, ettei liittomme ollut helppo, mutta kaikista takaiskuista huolimatta en jaksa ajatella elämääni ilman häntä... Pidänkö kiinni rakkauden tunteesta vai miehestä? Käsitän, etten pääse eteenpäin ennen kuin mielessäni päästän hänestä irti. En vaan halua tehdä sitä... Tajuan senkin, että minun pitäisi nyt antaa miehen olla ja mennä; hän on selkeästi kaivannut omaa tilaa ja sen hetki on nyt. Ehkä sitten joskus myöhemmin voisimme olla yhdessä... Tätä toivon ja tällä elän, päivä kerrallaan.

Haluaisin kovasti kuulla mielipiteitänne seuraavasta asiasta: kun mies ja nainen eroavat onko tavanomaista, että heistä tulee HYVIÄ ystäviä eron jälkeen? Niin hyviä, että joka joulu jaetaan lahjat toisilleen, muistetaan lahjalla syntymäpäivisin ja muistetaan tuliaisilla kun käydään ulkomailla? Tai käydään kahvilla silloin tällöin toistensa luona? Minusta se on epätavallista ja siihen tapaan tuntuvat asiantuntijatkin ajattelevan. Heidän mielestään kyse olisi yhä vielä riiippuvaisuudesta toiseen. Miehen mielestä minä olin mustasukkainen, kun tuota kummastelin.

Useimmiten he eivät voi sietää toisiaan, mutta voihan sitä kulisseja kiillotella ja vieraille näytellä, vaikka kahden kesken ollaan kuin kissa ja koira.

Mielestäni ei ole kovinkaan normaalia, tosin tunnen muutaman tapauksen kenelle on näin myös käynyt. Eli taitaa olla ihan normaali ilmiö kuitenkin että eksän kanssa ollaan hyviä kavereita. Valitettavasti taitaa olla niin, että hyvän parisuhteen löytäminen vaatii joskus niin paljon.

Itse myös kärsinyt tällaisesta suhteesta mitä olet kuvannut. Minkäs teet.
Olen eronnut miehestä jo yli vuosi sitten (viimeksi), mutta hän käy luonani tavalla tai toisella yleensä baari-illan jälkeen parin viikon välein. Olen ilmottanut hänelle tuhannesti, etten halua hänen tulevan minun luokseni käymään ellei hän halua jotain vakavaa. No, hän kuitenkin aina tulee. Muutenkin, minun on pitänyt todistaa kaikenlaisten ominaisuuksien olemassaoloa ja ne aina muuttuu. Olen auttanut todella paljon miestä elämässä, mutta itse olen saanut todella vähän tukea häneltä mihinkään (koska olen ärsyttävä ollut yleensä, eikä huvita). Esimerkiksi kun sain keskenmenon ihan alkuraskaudesta joskus (no, ei ollut tarkoitus pitää lasta muutenkaan kai) niin totesi, että haluaa viettää mukavien kavereidensa kanssa nyt aikaa kun ovat kerrankin saatavilla, ja ne on hyviä tyyppejä.

Viimeksi hän ilmoitti, että en taaskaan ole läpäissyt testiä siitä, että en ole väkivaltainen, joka on yksi syy minkä takia hän ei halua olla kanssani.
Mielestäni en ole väkivaltainen, ellen koe tilannetta täysin vihan sumentamaksi. Olin ilmoittanut, etten halua että hän tulee luokseni yöksi. No, hän kuitenkin tuli, ja kertoi heti kuinka minulla ei ole (koskaan) mitään ruokaa. Tilasimme ruokaa, minkä jälkeen olisi pitänyt harrastaa seksiä. Mies kertoi ystävällisesti, koska varmaan halusin tietää, kuinka hänellä oli taas ollut joku toinen nainen tässä (parin viikon) välissä. Suutuin, että onko pakko tulla tällaista kertomaan tänne ja tosiaan, naamaan tuli muutama naarmu miehelle tästä. Mies suuttui ja uhkasi tappaa minut tästä hyvästä, mutta alistettua minua hetken puristamalla maata vasten ym. ja lyömällä ohi ym. totesi ettei ehkä ole minun arvoistani että hän joutuu vankilaan. Yritin soittaa muutamalle kaverille mutta piru vei puhelimen. Mikäs siinä sitten, itkin siinä ja myöntyilin että joo joo ja näin että ei ole kiva ja niin. Hyvityksenä kuitenkin sain harrastaa seksiä hänen kanssaan tämän jälkeen. No, niin siinä sitten kävi. Seuraavana päivänä hän pyysi nätisti viereensä halaamaan. Sitten kysyin, onko hän vielä vihainen. Oli hieman, mutta seksi kyllä voisi lepyyttää tilanteen. Taisin sitten taas ottaa jotain asioita esille, sillä hän lähti sillä mielellä että ei tarvi kuvitella mitään taas.

Tajuan kyllä että oma käytökseni varmaan oli vähän huonoa, koska hän moitti minua seuraavana päivänä ettei väkivalta ole tapa ratkaista asioita. Esimerkiksi hänen hyvä ystävänsä (nainen), jonka hän vie syömään ulos ensi viikolla, ei tälläista tekisi ja on todella mukava hänelle aina. Minä en ole sellainen, ja olen vieläpä todella mustasukkainen kuulemma, mikä on toinen perustava syy ettei halua olla kanssani.
Olen vaan niin tuhannesti kertonut ettei tarvitse tulla tänne panemaan jos asia jatkuu tälla tapaa. Mies kuulemma on myös vaan turtunut siihen että itken kun esim. harrastetaan seksiä, koska valitan aina ja itken.

Olin tuossa välissä kaikenlaista, masentunut ja vakavasti ahdistunut ynnä muuta asioiden takia. Tätä hän ei tietysti uskonut, vaan totesi että joopa joo niin varmaan. Mutta hänen nämä hänen ystävänsä, joita hänen pitää suojella pahalta maalta, niillä on oikeita ongelmia. Joista minä en tiedä mitään.

En itseasiassa tosiaan erityisemmin haluaisi nähdä kyseistä henkilöä enää, mutta piirit on pienet ja törmäillään aika usein muuten vaan. Kaipa jotain tunteitakin vielä tosiaan on. On kai syytä minussakin, esimerkiksi olen hieman mustasukkainen. Ihmiset tulkitsee myös helposti väärin.

Näin, mutta, vaikeita asioita. Olen oppinut selviämään tunteiden kanssa melko hyvin, eikä tämä vaikuta enää nukkumiseeni ja mulla on muutenkin pitkästä aikaa realistinen ja hyvä olo. Olen myös löytänyt kivoja harrastuksia joihin pystyn taas keskittymään yhä paranevissa määrin.

Kiitos Helemi ja Jamaun vastauksista. En ole ihan yksin... 😞. Onhan minulla onneksi noita ystäviä, mutta jotenkin kaikki tuntuvat ajattelevan, että onhan sun erosta kulunut "jo" 6 viikkoa, kyllähän sinä nyt jo pärjäät. Pärjäänhän minä. Omalla tavallani. Itken, suren, syön unilääkkeitä, olen kävelevä haamu. Minä, voimakas ihminen, joka aina nousee jaloilleen. Enhän minä murru milloinkaan; en vaikka minulta vedettiin matto jalkojen alta, äitini meinasi kuolla (insuliinishokkiin), lapsellani todettiin Touretten syndrooma, töissä tuskailen tekemättömien töiden vuoksi vaikka teen pitkää päivää. Uskomatonta, mutta totta, toisinaan minusta tuntuu, että en jaksa. Miksei kukaan ymmärrä? Ex aviomies on enemmän kiinnostunut naisystävästään ja hänen ongelmien hoitamisesta kuin lastensa hoidosta. Että ottaisi osaa omien lasten harrastuksiin tai kanssaoloon. Tämä on tätä, kun tuntuu, ettei vaan enää jaksa. Kaikki asiat jää minun vastuulle hoidettaviksi ja olen niin voimaton jo pelkästään tuon oman eroni vuoksi. Siitä puheen ollen... Kerroit Jamaun, että mies tulee luoksesi parin viikon välein, haluaa seksiä ja alistaa. Kerskuen muilla naisilla. Meillä on osat toisinpäin; minä olen käynyt miehen luona pariin otteeseen ja olemme ajautuneet sänkyyn. Kumpikaan ei tosin kersku tai alista niissä tilanteissa. Mies pelkää vain, että alan kuvitella, että hän ryhtyisi parisuhteeseen uudestaan kanssasi, kun olemme lähekkäin. Olen näinä viikkoina koittanut miettiä pääni puhki, miksi ottaisin eli haluan tuon miehen uudestaan. Meillä ei todellakaan ollut helppoa, mutta onko naiivia kuvitella, että ihmiset voivat muuttua? Loukkaanko vain itseäni kun käyn miehen luona ja ajaudumme sänkyyn? Olen niin väsynyt ihan kaikkeen... Elämiseen, miettimiseen, huolehtimiseen... ☹️