Hei!
Yritä jaksaa omalla tielläsi. Anna miehen mennä, kun on mennäkseen. Kuulostaa siltä, että hän kiukuttelee sinulle. Löydät uuden miehen, jonka kanssa synkkaa. (kuulostan ihan meediolta).

Tuo takertuminen toiseen on monen naisen ongelma, myös minun ongelmani. Kuulostaa kuitenkin pahalta, kun olet ikään kuin valmis luopumaan kaikesta omastasi hänen takiaan. Perusmies ei halua naisen takertuvan itseensä. Hän haluaa kyllä olla kuningas, mutta jos palvonta menee liiallisuuksiin, mies kyllästyy ja vetäytyy. Ja jos alamainen alkaa esittää vaatimuksia, kuninkaalle tulee kiire muualle.

Olemmeko me naiset rakkausnarkomaaneja? Ainakin sitä roolia meille romanttiset tarinat ja naisen rooliin liittyvät odotukset kovasti tyrkyttävät...

Oletko ajatellut, mitä Sinulle jää, jos mies jättää Sinut? Mitkä ovat ne itsetuntosi palikat, joilla jatkat tätä elämän leikkiä? Etsi ja löydä nopeasti harrastuksia, aatteita, ystäviä, niitä tasapainon pilareita, jotka pitävät linnasi pystyssä.

Tiedän, ettei se ole helppoa, kun on rakastunut ja haluaisi olla toisen lähellä. Itse olen rakastunut Jääprinssiin, ja välillä tuntuu, että palan tunteitteni roviolla ja toinen vain järkähtämättömän rauhallisesti jatkaa omia harrastuksiaan, tapaa omia ystäviään. Kun on ollut kauan yksin, niin ikävä on kasvanut, lopulta siitä on tullut jättiläinen, jonka varjokin pelottaa... Minä pysyn hengissä olemalla jatkuvassa liikkeessä, teen ja touhuan. Samalla työ on edes jonkulainen ohut suoja rakkauden ikävää vastaan.

Toivon Sinulle kärsivällisyyttä, tilanteesi ei ole helppo. Kannattaa puhua avoimesti, mutta ehkä ihan kaikkea ei kannata aina paljastaa. Parisuhde on aina samalla myös kasvuprosessi. Usein me etsimme toisesta laastaria kaikkiin haavoihin, mutta toisesta ihmisestä ei ole yleislääkkeeksi. Jokaisen täytyy pelastaa oma itsensä, ensisijaisesti, ja samalla yrittää auttaa muita, voimiensa mukaan.

Ennen nähdessäni kauniin kukan, ihailin sitä tyynesti. Nykyään kun näen kukan, etsin heti sille kaveria... Toisin sanoen toivon, että ystäväni seisoisi vierelläni ihailemassa sitä kukkaa, että kahdesta tulisi yksi ja yhdestä kaksi. Nyt täytyy vain pakottautua sanomaan itselleen, että yksi kukka riittää. Minä olen kyllin kaunis (vaikka en olekaan), enkä saa vaatia toista sanomaan sitä minulle.

Eli älä pyydä liikaa toiselta. Yritä iloita siitä, että hän on olemassa... tai jos hän hylkää Sinut, on monta muuta, jotka voivat vielä pitää Sinusta.

Kaikki me olemme jonkun sortin narsisteja ja juuri siksipä on niin vaikeaa rakastaa ja pysyä yhdessä. Siinä pitää pystyä antamaan anteeksi - itselleen ja toiselle, jatkuvasti...
Anteeksiantamisen kyvyssä piilee pitkän liiton onnen salaisuus, uskoisin.

Vaikka olisi paljon helpompi vihata! Bruno Bettelheim tulkitsee Satujen lumous-kirjassaan hienosti vanhaa satua pullon hengestä. Miksi pullon henki uhkaa tappaa sen, joka lopulta päästää hänet vankeudestaan? Koska pitkä vankeus on tehnyt siitä ihmisvihaajan. Juuri näin toimii myös pieni lapsi, joka odottaa äitiään. Ensin hän ehkä ajattelee palkitsevansa äitinsä jollain tavoin, mutta lopulta hän päätyy vihaamaan tätä katkerasti, koska äiti on hylännyt hänet. Samanlaisia pullon henkiä me rakastavat naisetkin usein olemme!

Mutta itsehän me itsemme olemme pulloon sulkeneet. Ei toinen ihminen voi vapahtaa toista, siihen tarvitaan Korkeampaa Voimaa. Mutta toisaalta: emme ole vielä kuolleet. Elämä jatkuu. Ja niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Jompikumpi rakastaa aina enemmän kuin toinen, ja se, joka rakastaa, myös kärsii enemmän. Viisas jättää toiselle tyhjää tilaa, jotta kumpikin voisi hyvin ja suhteella olisi tilaa hengittää.

Kiitos vastauksista! Kadotin tuossa välillä käyttäjätunnukseni ja tuli pitkä tauko. Mutta tilanne tänä päivänä: tämä miehen ylläpitämä "to be or not to be" leikki on jatkunut. Meni hyvin pätkä ja sitten taas sama kehä lähti kiertämään: riitelimme aivan naurettavisti asioista. Riitojen myötä miehelle tulee niin paha olo, että on mieluummin yksin kuin kanssani. Tähän päädyimme eilen. Maanantaina tuli riita soittaessani hänelle (puhuin liian pitkään puhelimessa, kun hänellä oli hommat kesken) ja eilen hän tuli käymään ja totesi, että nyt riittää. Ei kannata enää hakata päätään seinään, kun olemme niin monesti yrittäneet ja lopputulos on aina sama. Sanoi välittävänsä, mutta ettei jaksa enää tätä. Erosimme siis ja nyt minusta tuntuu etten jaksa. Fraasi ehkä, mutta kyllä raskaalta tuntuu. Vielä kesän alussa suunnittelimme yhteen muuttoa jossain vaiheessa; nyt minulla ei enää ole sitä rakasta ihmistä, jonka kanssa jakaa kaikki. Lasten kanssa on taas selittämistä missä mennään. Lapsista vanhin pettyy tilanteeseen pahasti. Kun en jaksaisi edes itseni kanssa, miten jaksan lasten kanssa?! Viime yönä tuskan ollessa pahimmillaan, halusin vain pois... Olen huono kestämään tätä tuskaa ja mielessä kävi vaikka mitä. Lapset taitavat kuitenkin pitää minut silti osin järjissäni... Jotenkin hassua, että tuo ero ottaa noin kovilla, kun itsekin olen monesti miettinyt onko tässä mitään järkeä? Kun emme tunnu löytävän yhteistä säveltä... En tosiaan tiedä mitä tehdä nyt... Haluaisin soittaa hänelle/laittaa viestiä; että antaisi mahdollisuuden. Toisaalta tuntuu, että nyt viimeistään pitää itsekin harkita tarkkaan, olisiko hän ollut sellainen kumppani, jonka kanssa olisin voinut elää onnellista elämää. Paras ystäväni on ollut suorapuheinen; hänen mielestään minä mukaudun, minä muutun, minä luovun omastani ja mies ei... Ystäväni mielestä olen muuttunut, entisestä iloisesta, tasapainoisesta positiivisesta ihmisestä on tullut toisenlainen. Jos annan miehen nyt olla, miten jaksan tästä eteenpäin? Miten löydän elämänhalun?

Hei,

Koville ottaa ja aikaa vie, mutta löydä itsesi uudelleen! Anna itsellesi aikaa käydä luopuminen ja suru lävitse

- viestejäsi lukiesssani tuntui, että olet hukannut itsesi johonkin ihmeelliseen heteikköön, jossa vain vellotaan koko ajan. Mitä se yhdessä asuminen sitten olisi oikeasti ollut - kiistelyä siitä kumpi kerää kamppeensa erimielisyyksien jälkeen? Jos tyyppi on esim. 30 vuotta ollut se parisuhteessa jonka inahdusten mukaan on hypitty, et sinä sitä muuta. Sinun on ollut pakkoa mukautua kuten ystävättäresikin on huomannut - ja mitä sinä siitä mukautumisesta sait?

Jaksamista ja voimia matkalla takaisin omaan itseesi!

🌻🙂🌻

Kiitoksia kannanotoista. Eilen illalla mies tuli käymään (kun pyysin juttelemaan) ja hän jäi yöksi. Olin taas hetken onnellinen, kun sain käpertyä siihen rakkaaseen kainaloon, mutta tuli aamu ja ilo haihtui. Mies haluaa nyt ehdottomasti erota ja minä yhtä ehdottomasti pyydän vielä tilaisuutta. Mies kertoi, ettei hänellä ole enää yhtään uskoa jäljellä meihin. Minä roikun, tiedän, mutta kun tuntuu, että elämältä putoo pohja pois. Läheisriippuvaisuutta? En jaksaisi ajatella elämääni ilman häntä, kaikki tuntuu merkityksettömältä 😭.

Kyllä sinä jaksat ajatella elämää ilman häntä ja elääkkin ilman häntä, kun pääset yli tämän siirtymävaiheen.
Mies on varmaankin edellisessä suhteesssa tottunut, että kaikki menee hänen mielensä mukaan ja ajattelee sen toimivan nytkin, mutta sinä et ole hänen entinen puolisonsa, vaan sinä olet sinä ja toimit omien tapojesi mukaan.
Parisuhde ei tarkoita sitä, että vain toinen taipuu toisen mukaan vaan molemmat taipuvat, riitatilanteessakin löytyy silloin sovitteluratkaisu, joka on molemmille mieluinen.
Tuollainen laukkujen pakkaaminen on, anteeksi vain ja suoraan sanottuna lapsellista uhittelua, "mä en leiki sun kans, jos en saa olla kuningas, etsin nöyremmän palvelijan!"
Vaikka kuinka näppejäsi syyhyttäisi, pidä ne erossa puhelimesta, älä soita, äläkä laita viestejä.

Voi ei 😭... Kiitos tuestanne ja järkeni sanoo, että olette oikeassa. Mutta tuo hemmetin sydän, miten sen saa jäädytettyä?! Pyysin ja anoin ja sain vielä yhden mahdollisuuden. Tämä tapahtui lauantaina. Vasta eilen hän tuli sen jälkeen luokseni yöksi ja silloinkin todella kärttyisellä päällä. Tänään ollaankin sitten jälleen nahistu, minä kuulemma häntä aina pidättelen puhelimessa ja hänen pitäisi päästä töihinsä. Eilen jo pyysin, että voidaanko sitten huomenna (eli siis tänään) keskustella, mutta sitä aikaa ei tunnu löytyvän. Tai hän ei halua sitä, kuluttaa aikaansa turhaan lässytykseen... Minuun sattuu, jälleen ja oma on vikani.. Kun kerta toisensa jälkeen hyväksyn tuon.... Minulla ei enää tunnu olevan mitään arvoa, minun kuulumisiani ei kysellä tai mitä haluaisin tehdä... Järki sanoo, ettei tuo mies ole tunteideni arvoinen. Tulen itse liian usein loukatuksi. Yhdessä oleminen sattuu ja loukkaa, ja erillään oleminen tuntuu liian tuskaiselta... No way out? Toivoisin, että maa nielisi, ettei tarvisi tätä tuskaa riepotella ja jankuttaa...

Pysy vaan maan pinnalla!
On siitä tuskasta tie eteenpäin, se on asioiden hyväksyminen, hyväksyt sen, että teistä ei tullut paria, hyväksyt että mies on mennyt...ja joutikin mennä, huomaat sen jonakin päivänä.
Lopeta itsesi nöyryyttäminen, sinä olet ihan yhtä arvokas ihminen kuin kuka tahansa, ei sinun arvosi ole kiinni miehestä, varsinkaan tuosta miehestä.

Kuinka ihminen voikaan olla näin tyly itselleen?! Luulin oikeasti saaneeni mahdollisuuden, mutta mies kärttikin vain tilaisuutta pistää tämän poikki. Näin minusta tuntuu. Eilen ekaa kertaa 1,5 viikkoon hänen piti tulla illaksi/yöksi luokseni ja oli taas valmiiksi pahalla päällä. Tämän ilmoittikin. Hän vietti tovin puhelimessa ja sitten vain oli, maaten sängyssä. Kysyin johtuuko hänen mielialansa minusta ja hän ei vastannut mitään. Minä tietty ajattelin että johtuuhan se minusta. Aloin "tentata" jolloin hän hermostui. Ja tähän siis kaikki päättyi. Hän lähti ja minä jäin itkemään 😭. Ystäväni kysyi tänään että jäänkö kaipaamaan miestä vai unelmia? Vastasin, että miestä. Hänessä oli paljon niitä asioita joita miehessä arvostan. Kai se sitten on niin, ettei meitä ole luotu yhteen... 😞. En vain tahdo jaksaa uskoa sitä. Meillä oli niin paljon kaikkea hyvää. Mutta näinkään ei olisi voinut jatkaa. Nyt pitäisi siis "vain" päästä eteenpäin... En vain jaksaisi... Olen rikki, hajalla. Tunnen itseni nöyryytetyksi ja en käsitä miksi mies jatkoi, jos ainoa päämäärä oli erota?!

Vedän tämän hatusta...ei kait miehellä ole uusi nainen jo kiikarissa, mutta juttu ei ole ihan varmaa vielä...

En usko että olisi uusi nainen... Varma en voi olla, mutta ennemmin uskon siihen, että hän ei pysty käsittelemään suhteessamme olleita jatkuvia riitoja. Eikä myöskään kestä niitä, siksi haluaa pois tilanteesta. Hän on suhteemme alusta alkaen kertonut, ettei kestä/jaksa riitaisaa liittoa. Nuo riidat ovat nakertaneet suhteeseemme suuren loven, jota ei taida enää pystyä paikkaamaan... Päivä kerrallaan yritän nyt mennä eteenpäin ilman häntä. Päivät jotenkin sujuvatkin, mutta kun tulee ilta ja varsinkin yö; helvetti alkaa. Mieleni tekisi vain pois tästä tuskasta.

..tarkoittaako tuo, ettei kestä riitaista liittoa, kaiken on sujuttava jouhevasti, herran ja ylhäisyyden pienempienkin toiveiden mukaan, eikä kukaan vastusta hänen mielipiteitään.
Kenenkään muun toiveilla ja mielipiteillä ei ole mitään painoa, missään asiassa..?

Hyvin kysytty Helemi... Niin, näinkin se voi olla. Hän haluaisi tuossa asiassa kuunnella vain ja ainoastaan itseään. Tuo tukisi sitä, kun ihmettelin jo ystävilleni, etteikö minulla ole mitään arvoa?! Kun en käyttäydy niinkuin "herra" haluaa, niin minut voi sitten nakata menemään... Julmaa, mutta tottako?

Voi kuule, ei siinä sinun arvollasi ole mitään tekemistä, sinä olet ihan yhtä arvokas ihminen kuin kuka tahansa, mutta kun tälläinen oman päänsä pitäjä ei arvosta yhtäkään ihmistä, joka ei tanssi hänen pillinsä mukaan, passaa joka toiveen ja palvo, herransa varjoakin.
Jos sattuu vielä että tämä sankari on äitinsä ainoa poika, melkein kalkkiviivoilla saatu, monen tytön jälkeen, niin tälläiselle ei taivaskaan parastaan voi antaa, siis niin hyvää ihmistä ei ole ollut, ei ole, eikä tule olemaan, joka tälläisen kriteerit täyttäisi.

Voit olla Helemi oikeassa. Mies sanoi itsekin, että tietää olevansa niin vaikea, ettei hänen kanssaan olemisesta tule mitään. Isoin ongelma onkin vain siinä, etten nyt itse hyväksy tätä eroa. Menetin elämänhaluni ja elän vain toivosta, että hän tulisi takaisin... Muuten ei elämälläni tunnu olevan merkitystä. En ole milloinkaan ennen tuntenut näin, olen aina "pudonnut jaloilleni", mutta nyt en kykene. Kaipaan ja odotan. Pelkään öitä, jolloin näen helppona ratkaisuna kuoleman. Moni asia on kuitenkin hyvin elämässäni; on töitä, ystäviä, harrastuksia ja ihanat lapset. Silti en kykene iloitsemaan mistään... Elämäni valo tuntuu sammuneen ja vajoan jonnekin pimeään... Yritän löytää iloa asioista, jotka ovat olleet isoja ilon aiheita elämässäni, mutta mikään ei vaan tunnu miltään... 😭