Parisuhteen jatkaminen uskottomuuden jälkeen
Hei!
Etsin kaikkialta, epätoivoisena, tuskaisena, turhautuneena, itkien ja aina enemmän ahdistuen vastausta siihen, että voiko parisuhde jatkua uskottomuuden jälkeen? Petettynä kaipaisin vain yhden ihmisen varman sanan, että voin tästä selviytyä ja jopa jatkaa pettäjän kanssa jopa parempaa parisuhdetta. Miksei kukaan voi sitä mulle sanoa?
Olemme ulkomailla asuva pariskunta, aviovuosia yli 20. Vaikka meillä ei todellakaan ole mennyt ihan ruusuisesti yhteiselämä moniin vuosiin, niin kuitenkin mieheni 4 vuotta jatkunut seksi- ja ystävyyssuhde on musertanut minut täysin. Miten olen voinut tulla noin petetyksi? Miten kukaan voi tehdä toiselle näin pahaa? Mieheni oli kuvitellut, että hän voi hoitaa kaksi ihmissuhdetta täysin minun sitä huomaamatta.
Huomasinhan minä, että noiden 4 vuoden aikana hän vaan muuttui minua kohtaan itsekkäämmäksi, ilkeämmäksi, pirullisemmaksi ja tunteettomammaksi. Muutimme juuri samaan aikaan ulkomaille, joten siinä ei kahden teini-ikäisen kanssa paljon ehtinyt pohtia näitä kiemuroita, kun jättäydyin vapaaehtoisesti kotiin hoitamaan muuttoja ja tukemaan muita perheenjäseniä. Kun minä ja mieheni kirjaimellisesti myimme taloamme Suomessa, hän vietti kaikki viimeiset työmatkayönsä naisensa luona. Kuulema oli koko ajan selvää, että hän ei minusta aio erota suhteen takia. Hmm, kuka ns. toinen nainen tyytyy olemaan vain toinen nainen? Mieheni kuitenkin piti itseään selkeästi naisen miesystävänä ja heillä oli ”aito ihmissuhde”. Tuo kaikki loukkaa minua niin syvästi, että tuntuu, ettei pohjaa tule vastaan.
Mieheni ei ole koskaan suhdetta katkaissut, vaan se kuulema laantui ystävyydeksi, kun nainen löysi vakituisemman (mieheni käyttämä sana) miesystävän. Eli jos mieheni olisi voinut asian päättää, suhde kukoistaisi edelleen. Suhde paljastui, kun löysin 4 kk sitten valokuvia, kuinka he viettivät lomapäiviä täällä meidän kotona ulkomailla. Olin täysin puulla päähän lyöty.
Jotenkin katkerien itkujen ja päivien jälkeen päätimme yrittää nousta tästä jatkaen parisuhdettamme. Joka toinen päivä kadun katkerasti tuota päätöstä, mutta olen päättänyt antaa tälle pitkälle avioliitolle aikaa syksyyn asti ennen lopullisia ratkaisuja. Mutta niin petetyltä, nöyryytetyltä ja ahdistuneelta olo tuntuu, että en tiedä, miten saisin elämänlangasta kiinni. Vaikka monet asiat elämässäni ovat iloa tuottavia (aikuistuvat lapset, ystävät), tuntuu, etten niistä saa sellaista voimaa, joka minut tästä kuopasta nostaisi.
Tuskaa lisää ja pidentää se, että mieheni kieltäytyy täysin kertomasta ns. koko totuutta suhteesta ja jää sitten pienistä valheista kiinni kuukausi toisensa jälkeen. Olisipa hän kertonut kaiken heti paljastumisen jälkeen, minun ei tarvisi aina aloittaa tätä asian purkamista ja alusta. Ensin yhdessä vietettyjä öitä (ja päiviä niiden ympärillä) jomman kumman kotona oli 3, nyt niitä onkin jo 10 paikkeilla. Lisäksi kaikki muut tapaamiset ja yhteydenpidot.
Onko ketään, joka voisi sanoa, että kannattaa yrittää? Mieheni sanoo, että pitää vaan katsoa tulevaisuuteen, suhde on menneisyyttä. Mutta kyllä sen suhteen jättämät jäljet ovat minulla tässä ja nyt, painolastina harteilla ja ajatuksina joka päivä.
zolja kirjoitti 14.7.2011 10:49
Ihmettelen, miksi miehet odottaa, ehkä pettävät naisetkin että elämä jatkuu entisellään petoksen jälkeenkin, kunhan he ovat saaneet oman elämänsä taas jotenkin raiteilleen, kuin puoliso olisi jokin, kaapista tarvittaessa, esiinkaivettava, käyttövarma, paikallaan pysyvä, jonka on mukauduttava toisen mielen mukaan.
Voi miten totta kaikessa karmeudessaan nuo Zoljan sanat! Huh!
Minusta tuntuu juuri tuolta kaiken tämän vuoristoradan alla. Juuri kun alkaa jostain saamaan kiinni omassa itsessään ja tässä parisuhteessa, niin yht´äkkiä muljahtaakin taas ihan kokonaan tuohon tunteeseen. Varmaan olen jo aiemmin kertonut, miten ainakin minun mieheni luuli/tiesi/osasi elää monenlaista todellisuutta, jossa toisaalla oli tämä minun tarjoamani turvallinen, ulospäin mukava perhe-elämä, mutta jonka turvin hän eli lähinnä työmatkoillaan oikeaa naistennaurattajaa ja parkettien partaveistä. Tajuan, että toisaalta hän sitten purki pahaaoloaan ja ehkäpä jopa huonoa omaatuntoaan minuun tarttuen jokaiseen mahdollisuuteen saada minut tuntemaan itseni syntipukiksi avioliittomme vaikeuksiin. Ja onnistui kyllä nappiin siinä! Ja nyt jo niiden muutaman parisuhdeterapiatuokion aikana kävi hyvinkin selväksi, että hänellä on täysin omissa maailmoissaan täydelliset karsinat kaikelle tekemiselleen. Hän itse erottaa omat todellisuutensa erilleen ja luuli, että kukaan ei huomaa tai että muutkin elävät samallalailla. Hän nosti minut juuri sieltä komerosta sopivasti esille silloin kun tarvittiin esiintymistä perheen kanssa ja sitten toisaalta sai kaiken positiivisen elämäänsä ja antoi toisille sitä positiivista puolta itsestään työmatkoillaan. Mutta eihän se meillä tavallisilla tallaajilla niin mene elämä, kyllä tämä mulla ainakin ihan pyörii yhdessä vyyhdissä kaikki!
Ja sehän juuri vaikeaa onkin! On niin hankala toisaalta yrittää kursia kasaan omaa itseään petetyn arjessa, yrittää miettiä tulevaisuuttaan yhdessä tai erikseen, esittää etenkin lapsille ja vanhemmille, sisaruksille ja ystäville tätä yhteiselämää. Onneksi ne ihmiset, joille on ollut avoin ja voi siis avautua tarvittaessa ja he ymmärtävät. Ironista kyllä, 2/3 näistä mun luottoihmisistä on itse pettäjiä...
Nyt meitä molempia pelottaa yhteinen loma Suomessa. Huh, mies rupesi jo kuukausi sitten sanomaan, että häntä pelottaa loma, miten se menee ja miten pärjäämme, kun ei ole töitä vaan pelkkää vapaata. Olinkin jo ihmetellyt, että miksei hän tavalliseen tapaan halua suunnitella mitään lomalle. Epämääräistä muminaa ja välttelyä, kun yritin nostaa lomanviettosuunnitelmia esiin! Miksei voi tuossakin olla avoin ja sanoa tuo pelko julki? Nyt minuakin jo pelottaa! Olimme yhdessä aurinkolomalla 5 päivää ja pari kertaa otettiin niin laidat paukkuen yhteen, että ihmettelen, että miten sieltä samaa matkaa kotiin tultiin? Jotenkin sitä jää aina vaan lähes huuli pyöreänä seisomaan toisen sanojen kanssa. Viimeisenä iltana sanoin jo miehelle, että nyt oli viimeinen kerta, kun tässä ollaan yhdessä, minä en enää kestä. Mies oli seuraavana aamuna kuin ei mitään, ihan kuin hänen sanansa olisivat ilmaa! Onko niin, että hän on niin monia vuosia pyörittänyt minua kuin väkkärää, että hän luulee, että sama voi aina jatkua?
Aina päästään tähän, että olenko minä jotenkin sallinut tilanteen? Onko miehen elämä sopinut jostakin syystä myös minun omiin tarpeisiini? Vaikka en missään nimessä ota syytä pitkästä seksuaalisesta ja henkisestä pettämisestä omaksi syykseni, niin olenko kuitenkin jotenkin käyttäytynyt niin, että itse tavallaan olen sen tilanteen päästänyt tuohon pisteeseen tai sen pisteen lähelle? Toisaalta tiedän itseni olevan sellainen, että olen ajatellut, että itse halutaan olla juuri tässä parisuhteessa, kun siihen on lähdetty ja luvattu olla mukana myötä- ja vastamäessä.
Mutta nyt siis ollaan lähdössä 4 viikon lomalle, yhdessä autolla. Vain yhdelle viikonlopulle on tähän mennessä kiinteä suunnitelma, ei muuta. Aika tyhjää siis kalenterissa! Päivä kerrallaan vaan! Aion itse kyllä nauttia ihanasta Suomesta ja kaikista ihmisistä, joita taas pääsen tapaamaan! Etunenässä tietysti Suomessa asuva tyttäreni! Pelottaa tosiaan loma-arki miehen kanssa, mutta olen luvannut katsoa tätä vaihetta syksyyn. Toisaalta vähän jo odotan tulevaa syksyä täällä, uudessa mukavassa työssä ja jopa tässä parisuhteessa. Muttamutta, ikävä kyllä minä en voi (enkä halua!) pyörittää miestäni mieleni mukaiseksi kumppaniksi ja puolisoksi, joten syksyllä voi olla vaikeita aikoja ja päätöksiä edessä.
Mutta sitä ennen, hetki ja päivä kerrallaan! Nautitaan niistä hetkistä, jotka hyvältä tuntuvat
🙂
Hyvänen aika, miten naiivi olenkaan!
Juuri sain selville, että mieheni on soitellut ja viestitellyt johonkin suomalaiseen salaiseen kännykkänumeroon säännöllisesti. Jopa tämä kriisin ajan! Joulukuu ja tammikuu (ne järkyttävät kuukaudet, kun olin täysin sekaisin saatuani selville hänen suhteensa) ovat olleet hieman hiljaisempia, mutta numeroon on otettu yhteyttä jo heti sinä päivänä, kun löysin kuvat heidän yhteisistä seksihetkistään.
Kaikki on ollut siis valhetta. Olen taas täysin tyhjänä, en tiedä, miten toimia. Olen lyöty taas kerran maahan. Jos numero ei ole hänen naisystävänsä, se on jonkun uudemman naisen. Miten joku voi tehdä näin toiselle, en lakkaa kyselemästä.
Siis mieheni on antanut minun uskoa, että suhde on päättynyt, yhteyksiä ei ole mitenkään enää. Minä typerys olen täällä hommannut työpaikan ja olen sen takia nyt enemmän sidoksissa tähän maahan kuin ennen. Kaikki pyörii taas ympyrää. Oksettaa ja tekisi mieli painua lattianrakoon piiloon.
Pakotan itseni nyt pakkaamaan tavarat Suomeen lähtöä varten. Se on kuitenkin edessä huomenna, huolimatta siitä, mitä tämä päivä on tuonut mukanaan. Pakko keskittyä.
Kaikille muille toivotan todella, todella parempaa elämää! Valitettavasti minun ruukkuni särkyminen jatkuu, en osannut koskaan kuvitella, miten pieniä sirpaleet voivat olla!
Eikä!!!!! ☹️ Itkettää ja suututtaa sinun puolestasi. Aivan sanoinkuvaamattoman kamalaa. Nyt voimia ja jaksamista sinulle! Selviät tästä.
voi kauhistus. pahoittelut puolestasi, olet saanut kärsiä jo tarpeeksi! turha varmaan sanoa ettei miehesi ole arvoisesi, kun ei pysty edes olemaan rehellinen noin pitkän yhteisen historian jälkeen. muista että ongelma ja häpeä on hänen ei sinun. vaikka sinä oletkin se joka nyt saa kovin kärsiä.
kysyitkö mieheltäsi asiasta???? mitä hän vastasi?? voisiko kyse olla jostain viattomasta kuitenkin?
toivotan sinulle maailman kaikki voimat!😍
Olen myös pahoillani puolestasi.... eikun Suomeen kassit ja kapsäkit... menköön ukko menojaan...😝.. Toivottavasti saat jostain elämänlangasta taas kiinni.. en voi kuin kuvitella miltä tuntuu kun joudut käymään uudestaa kaiken läpi.. oma murhe tuntuu nyt niin vähäpätöiseltä....☹️ joo ja Zoljalle kiitos.. tosiaan en voi vaatia miestä pyytämään naisen harrastamisen lopettamista hän sen tajuaa mutta minä en... MINÄ HALUAN VAATIA:☹️
mieheni kertoi 3pv sitten että he olivat sopineet että jos jompikumpi haluaa että eivät enää tapaa niin molemmat pitävät kun et ole kysynyt😋
eilenkin olivat samassa harrasruspaikassa ja ei sanaakaan ole puhuttu kuulemma asiasta tai keskenään kun tilanne minulle selvisi vuosi sitten,, höhö,,, voi kun pääsis tän yli ja sais jo jatkaa omaa elämää☺️❤️☺️
Tomun seasta taas täältä kohotan päätäni! Ehkä yksi sirpale jäi muita suuremmaksi ja siihen voisin liimata itseäni? En halua teidä vaivata sillä, miten kesälomasta selvittiin, mutta nyt on tähtäimessä yritys saada itsensä kokoon jotenkin. Moni teistä varmaan toteaa, että niin, sitähän olet sanonut koko ajan...
Moni asiantuntija on kehoittanut kirjoittamaan tästä asiasta. Onkos kellään kokemuksia? Miten lähditte liikkeelle? Päiväkirjaa ja muistiinpanoja? Jotenkin tuntuu, että jos rupeaa kirjoittamaan, niin vatvooko sitä vaan entistä enemmän? TArkoitan sitä, että miten voisi kirjoittaa niin, että tulisi kerralla puhdasta ja pystyisi etenemään ajatuksissaan?
Monesti olen miettinyt kirjoittamisen aloittamista, mutta yksi pelko on ylitse muiden: näenkö sitten itsekin totuuden koko avioliitostani? Eli huomaanko turhat yritykseni, kun elämä on vain liukunut ohitse minun katsellessa vieressä "Hei, enkö minä saa osallistua elämääni?"
Hei,
Pelkäät huomaavasi kirjoituksissasi totuuden avioliitostasi ja elämästäsi - juuri siksi sinun kirjoitettava. Uskon, että vain täysin tiedostettua voi surra ja sitten laskea asia rauhaan. Vain pohjamutien kautta pääset kirkkaaseen veteen.
Siten joskus tajuat surtuasi, ettei se elämä sittenkään mennyt ohi - sinä elit, nauroit, koit asioita.
Voimia sinulle, vain itsensä varaan voi elämänsä rakentaa!🌻🙂🌻