Heippa Broken3
hyvä kun sinulla on satunnaistakin työtä.
Sillon ajatukset on muuallakin kuin omia asioita miettien ja kun on töissä
niin pitää ihmisen virkeänä.
Mut ajattelin tuossa viikon loppuna sinun asioita kun olin metsässä töissä
ja vaikka minä niin toivoisin että ihmiset voisi elää onnellisesti loppu elämän
ja aina on vaikea sanoa tiettyjä asioita.
Sinullekin sanoisin että varaudu eroon en minä saa tuosta teidän parisuhteesta
millään onnellista.
Mielestäni jos eletään parisuhteessa niin siihen kuuluu toisen kunnioittaminen, arvostaminen jne
Kuin myös mitä voi tehdä ja mitä ei voi tehdä.
Tai ainakin täytys tehdä puolisosi muutos elämään.
Mut ikinä et voi puolisoosi luottaa 100. % etkä täysin onnellinen olla.
Mut on ratkaisu mikä tahaansa niin liijan kauvan ei kannata miettiä mitä
tekee siinä vaan itsesi väsytät ja on paha olla.
Huolehdi omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista.
Kuinkas sinä olet nyt jaksanut???
Nämä on nyt minun ajatuksia ja jokainen tekee tietysti omat ratkaisut.
Kaunista kevättä sinulle

Kiitos teille kaikille kommenteista, ilolla otan ne vastaan kaikki,
saada uusia, toisenlaisia näkökulmia asioihin, omat ajatukset kun tuntuvat kiertävän noidankehää.

Puoliso tuossa saapui juuri matkoilta, olin pyytänyt häntä miettimään mitä oikein elämältä haluaa, ja toimia sitten sen mukaan. Mutta ei hän mitään selvyyttä ole saanut asiaan, samat jutut kuulin kuin ennenkin.
Itse sanoin hänelle, että olen tullut siihen tulokseen, etten halua elää miehen kanssa, joka "rakastaa" toista.

Ehkä on pieni mahdollisuus hyvään oloon, vaikka jatkaisi yksinkin, ja onhan lapset, sekä tämä juoksuharrastus. Jos kunto kestää ( nyt on ollut vähän ongelmia ), on tähtäimessä juoksutapahtuma muutaman viikon kuluttua, ja keskityn siihen.

SärkynytRuukku tuntuu käyvän läpi samoja tunteita ja ajatuksia, kuin minäkin. Olen myös miettinyt sanaa läheisriippuvuus, takerrutaanko liikaa? Olen monta kertaa miettinyt, kun näkee pariskuntia, jotka ovat eläneet yhdessä pienen ihmiselämän, että miten ovat onnistuneet, iäkkäinä vielä kävelevät käsi kädessä?
Johonkin sentapaiseen olen aina tähdännyt, mutta metsään on menty rytisten.

Miettii väkisinkin tätä elämää, miksi sen ( ainakin toisilla ) tätyy olla yhtä taistelua?

Onnen onkamoisia kaikille.

Aurinko paistaa, ja on lämmintä.
Mieli tämän uskottomuustragedian jälkeen parempi. Edelleen kuitenkin mieli maassa aika ajoin, vaikka yritän ponnistella eteenpäin.
Tavallaan olen laittanut asian hyllylle, mutta tipahtelee se sieltä silloin tällöin niskaan.
Se mitä nyt olen yrittänyt, on pitää tämä masennus loitolla, ja lykätä tätä kipeää asiaa loitommalle, en vain nyt jaksa käsitellä ja yrittää ymmärtää, miksi näin täytyi tapahtua? Vielä en pysty ajattelemaan anteeksiantoa, ja ehkä koskaan en pystykään?
Toisaalta haluaisin edelleen puhua asiasta mieheni kanssa, ja toisaalta tiedän, ettemme vielä kykene siihen asiallisesti, ainakaan minä. Asia on vielä liian raastava.

Annanko tässä myös miehelleni sen kuvan, että olen vain vaimo, jolle voi tehdä mitä vaan, kun edelleen taistelen tämän parisuhteen puolesta?

On vain niin avuton olo, en tiedä mikä olisi oikea ratkaisu?
Olemme nyt yrittäneet tehdä asioita yhdessä, koska tavallaan on aloitettava täysin uudelta pohjalta ja rakennettava jotain uudelleen, mutta tahtoo vain tämä alusta tutista ja heilua siinä määrin, että pelkää taas tipahtavansa kuiluun.

Olen yrittänyt ajatella, että ihmisille tapahtuu rankempiakin asioita, joista selvitään tai ainakin yritetään, mutta tällainen asia kuitenkin menee niin syvälle omaan itseen, että siihen on vaikea saada "järkevää" etäisyyttä tarkastella asiaa.
Olen myös ajatellut mitä sanoisin jollekulle toiselle samassa tilanteessa, nähdä asia siltä kantilta, mutta ei siihen silloinkaan tule mitään vastausta.

Näitä kysymyksiä ja pähkäilyjä tässä mietin.

Anteeksi voi antaa, mutta painuuko asia unohduksiin?
Sanotaan, naiset antavat anteeksi, mutteivät unohda koskaan, miehet eivät anna anteeksi, mutta unohtavat joskus.
Ajattelitko yksin taistella suhteen puolesta, pitää sitä yksin koossa? Siihen, kuten koko suhteeseen tarvitaan kaksi. Jos mies vieläkin haikailee sen toisen perään, utuisin katsein muistelee, niin mitä sinä silloin pystyt tekemään?..pläjäytätkö kattilan kansia yhteen ja kiljaiset herätyksen?
Uskoisin, että nyt olisi aika puhua, vaikka sydän vereslihalla, verta vuotavana, sillä mitä kauemmin sitä lykkää eteenpäin, sitä vaikeampaa se on. Sinustakin alkaa tuntua, mitäpä tuota, vanhoja kaivelemaan, mietit sitten lopun ikääsi, mitä siinä toisessa oli niin hyvää ... masennut, syöt lääkkeitä ja muut ihmettelee, mikä sinulla on, kun kaikki on ihan hyvin...

Hei kaikille.
Pitkästä aikaa poikkesin lukemaan keskusteluja. Ja voi miten ikävää on taas huomata kanssakulkijoiden törmänneen tähän kamalaan asiaan. Itselläni on siitä kokemusta myös. Voin kertoa, että pettämisestä voi selvitä yhdessä. Mutta se vaatii KAMALAN PALJON molemmilta. Työtä työtä työtä. Sitä mekin olemme tehneet jo yli 2 vuotta. Mutta aina vaan havahtuu ihmettelemään että selvisimme ja elämä maistuu yhdessä, molemmille.

Mutta ymmärrän hyvin etteivät kaikki pysty/halua samanlaista ratkaisua kuin me. Sillä tämäkään ei ole helppo tie. Ei missään nimessä. Mutta heti alkuun voisin sanoa, että pettäjän tulee todella katua tekoaan ja pyytää sitä anteeksi sydämestään, vaikkei anteeksianto olekaan lähestulkoonkaan heti ajankohtaista... Eikä ratkaisua kannata tehdä ihan heti vaan oikeasti punnita asiat ja miettiä onko mahdollista jatkaa... Pikaistuksissa tehdyt päätökset voivat niin mennä metsään.

Tsemppiä kaikille petetyille ja voimia ratkaisuissanne! 🌻🙂🌻

Hei taas!

Niin, meitä on niin monta! Kerran kahlasin tätä parisuhde, koti ja perhe -ryhmää pitkältä ajalta taakse päin ja lähes kauhistuin, kuinka monta tarinaa kohtalotoverien elämään mahtuukaan! Tarinoita oli niin paljon, vaikka ajassa en mennyt kovinkaan pitkälle! Oli jopa lähes tuskallista lukea kertomuksia, kun tuntui, että lähes kellään ei pilkistänyt valoa elämässä.

Nythän onneksi löytyi joku, joka on asiasta (tähän mennessä) selvinnyt. Voi, miten haluaisin näyttää miehelleni, miten sekin on mahdollista katumisen ja anteeksipyyntöjen jälkeen - ei painamalla asia villaisella taka-alalle ja täyttämällä päivät jollain muulla ajateltavalla. Onnistuuhan se noinkin näennäisesti ja lyhytaikaisesti, mutta asia on lähes koko ajan ajatuksissa ja pelkona on jopa itsellä (saati sitten miehellä) miten se purkaus on kuitenkin tulossa! Mutta toivon kyllä sydämestäni onnea ja iloa selviytyjän elämään! Sen olet sen ansainnut 🌻🙂🌻

Varsinkin tämän tapahtumasarjan alussa huusin sekä itselleni että miehelleni usein, että kertakaikkiaan minä olen ansainnut parempaa ja nyt on minun vuoroni saada onnea! Se toive tuli kyllä niin sydämen pohjalta ja syvyyksistä! Nyt, kun mieheni salaisen elämän paljastumisesta on 6 kk, alan nähdä kuitenkin niitä asioita elämässäni, jotka ovat aina olleet siinä hyviä ja joista voin olla onnellinen. Oma, henkilökohtainen elämä lapsineen ja sitten läheiset ihmiset, joista olen huomannut, miten helposti voin heihin luottaa ja puhua kipeistäkin asioista tarpeen tullen. Tätä ennen en juuri jakanut itsestäni mitään, olin aina se kuunteleva ymmärtäjä ja tasaisen elämän edustaja. Huihai, mitä harhaluuloa sekin oli!

Nyt alan tosisani rauhoittua katsomaan, että mitä minä tekisin. Todella suuri pettymys oli se, että mieheni ei halunnut jatkaa pariterapiaa, eikä ole sen tilalle muuta ehdottanut. Siinä suhteessa olen kuitenkin epäileväinen, koska en usko että pitkän päälle tämä ratkeaa omin voimin. Mutta omat voimat palailevat pikkuhiljaa takaisin. Mutta pieniä askelia vasta voin ottaa, mutta välillä ne ovat jopa hyviä. Ja jopa on tullut se päivä, jolloin tunsin elämisen onnea (ei ehkä vielä riemua) ja hyvää oloa. Toki ikävä kyllä on enemmän niitä päiviä, kun ajatukset kiertävät tätä karseaa asiaa pelkästään. Mutta nyt kykenen jo tuntemaan hyvää oloa itsessäni, se on jo jotain, mikä tuntui muutama kuukausi sitten mahdottomuudelta! Kuitenkin niin heikoilla olen edelleen, että kun hyvään olooni en saa vastakaikua mieheltäni (pientä elettä: halausta, suukkoja tms.), se saattaa hetkessä painua pieneksi surkeaksi mytyksi.

Niin, tekihän mieheni aloitteen yhteiseen iloon. Ollaan lähdössä lyhyelle matkalle oikein tosi bilepaikkaan auringosta nauttimaan. Tosin taitaa miehellä olla ennemminkin hyvät katselumaastot ja bileet mielessä kuin se, että olisi mun kanssa rentoa ja iloista oloa...

Ja ainahan on mielessä se kysymys, että mistä ne toiset osapuolet näihin tarinoihin tulee? Itse katson olevani se kolmas pyörä tässä mieheni ja hänen naisensa elämässä. Mikä saa ihmisen pitkäaikaiseen salaiseen suhteeseen naimisissa olevan ihmisen kanssa? Luulisi niitä vapaitakin olevan tarjolla. Tosin niiden kanssa tulee se arki vastaan, tällainen varattu antaa vain niitä sunnuntai-iloja, ne arjen tympeät hetket voi sitten jakaa sen kolmannen eli sen puolison kanssa. En ymmärrä heitä, vaikka en mieheni suhteesta tätä naista syytä, koska mieheni on tehnyt päätöksensä kyllä itse. Ihmetyttää vaan...

Hei kaikille,

ja totta totisesti monta meitä on. Mutta oli mukavaa luettavaa, että joku on selvinnytkin asiasta, ainakin osittain.
Itse tällähetkellä olen aika ajoin tosi masentunut, pieniä hetkiä tosin on ollut, kun on pystynyt ajattelemaan jotain muuta.

Haluaisin nähdä tämän naisen ja puhua hänen kanssaan, nyt hän on vain mielikuvituksen tuote, joka on kaikessa parempi kuin minä?
Mutta mieheni ei anna tietoja hänestä, ilmeisesti pelkää, että loukkaisin hänen rakastaan.
Niinkuin SärkynytRuukku kirjoitti, tunnen minä samoin sen suhteen, että olen se kolmas osapuoli, joka on ylimääräinen.

Mieheni on tosin luvannut olla uskollinen ja olla ottamatta yhteyttä tähän ihmiseen, niin kauan kuin me olemme yhdessä, mutta mitä sitten, jos nainen ottaa yhteyttä, pystyykö hän pysymään sanassaan?

On tosi vaikeaa yrittää uskoa, kun ajattelenkin miten paljon minua on vedätetty, ja rakkauden nimissä kaikki on tehty, niinkuin ihminen olisi tahdoton olento, jolla ei ole mitään sanomista, kun "oikea" osuu kohdalle?

Kun terapeutti kysyi meiltä vuoron perään, mikä on ollut paras jakso meidän yhteiselämässämme, niin mieheni vastasi, että aika joka edelsi tätä uskottomuutta, niin miksi sitten, kysyn vaan?

Olen aika positiivinen ihminen luonnostani, mutta nyt tuntuu tosi kaukaiselta ajatukselta, että olisin joskus taas sellainen.

Sanoinkin miehelleni, että nyt on minun vuoroni saada tukea häneltä, koska tähän mennessä se olen ollut minä, joka on ainakin yrittänyt olla tukena, kun hänellä on ollut synkkiä jaksoja elämässään. Koska tästä en millään selviä yksin.

Olisihan se yksi ratkaisu, että jättäisi kaiken yhteisen, ja lähtisi kulkemaan omaa tietään, mutta kun sekin tuntuu niin vietävän raskaalta, nyt vain ei ole voimia siihenkään.

Luen parhaillaan kirjaa, jossa sivutaan tätäkin aihetta, ja tuntuu välillä tosi raskaalta lukea näitä ihmisten tunteita, mutta jotenkin haluaisin ymmärtää, mitä tällaiset ihmiset ajattelevat, ja eikö missään vaiheessa voisi herätä todellisuuteen, ja ymmärtää tekevänsä väärin tai ainakin loukkaavansa? En tiedä vielä miten tarina päättyy, ja syntyykö jokin ymmärrys näitä petoksen tehneitä kohtaan?

Meitä on monia, mutta tarina tuntuu olevan sama kaikilla.

Väistämätön tapahtui, mies käveli tiehensä, on ihan turta ja tyhjä olo.
Mutta ehkä parempi näin, saa mieheni yrittää suuren rakkautensa kanssa, en jaksa enään olla se suhteen ylimääräinen. Täytyy yrittää saada jostain kiinni, edetä pienin askelin, koota itsensä jotenkin. Vielä en jaksa ajatella käytännön asioita, tytär tulee tänään ja hänelle on kerrottava. Tiedän että se jättää häneen jälkensä, olisin niin halunnut hänelle ehjän kodin. Vapisen, haluaisin antaa itkun tulla, mutta pelkään hajoavani palasiksi.

Hei!

Hae tukea itsellesi! Ystävästä, sukulaisesta, kriisikeskuksesta! Sinun ei tarvitse kannatella itseäsi yksin, saat olla heikko tässä tilanteessa. Käsittääkseni tyttäresikin on jo nuori, joten kyllä voit hänenkin edessään näyttää, että olet haavoitettu ja surullinen. Miehesi takia sinun ei tarvitse esittää jotain muuta, et ole hänelle mitään velkaa.

Tosi ikävää on, että hyvä yrityksesi parisuhteenne eteen ei tuottanut toivottua tulosta! Tosin ehkä miehesi oli koko ajan vain kertomuksesi mukaan päättämätön ja tämä voi olla sinun tulevaisuutesi kannalta parempi. Nyt voit alkaa rakentaa omaa elämääsi, muista että olet arvokas ihminen ihan itsenäsi. Miehesi on tehnyt itse sen, mitä on tehnyt ja ratkaissut asiansa ja on niistä vastuussa. Sinä et! Tiedän kyllä hyvinkin tilanteesi ja sen, että on vaikea ajatella elämää kovin montaa hetkeä eteenpäin. Sitä minäkin olen miettinyt nämä kuukaudet, katkerat, surulliset, itkuntäytteiset päivät. Ajattele itseäsi ja lapsiasi!

Vaikka minä en tilanteessani voi olla ollenkaan varma, että mieheni olisi naisystäväänsä katkaissut välinsä, niin tavallaan sun miehesi kuitenkin teki selväksi, että tilanne on ristiriitainen ja se oli näkyvillä koko ajan. Sinä yritit, enempää ei tarvitse enää vaivautua miehesi takia.

Minä siis joudun edelleen miettimään, että mitä tämän näennäisen tilanteen alla on. Mitä vähemmän yritämme molemmat olla asiasta puhumatta, sitä räjähdysherkemmäksi tilanne käy. Minä mietin asiaa, kuinka paljon mieheni naistansa ajattelee, pidetäänkö yhteyttä kuinka paljon ym. Koko ajan pelkään, että mieheni sanoo, että eiköhän pidetä kesälomalla pienet omat lomat, jolloin molemmat tekevät mitä haluavat ja menevät minne haluavat. Toisaalta toivoo, toisaalta pelkää. Olisipa ihana viettää päivä vain kevyesti eläen!

Hae apua! Älä jää yksin kannattelemaan itseäsi ja lapsia! Ja pakko sanoa, älä missään nimessä uhraa voimiasi miehesi tunnontuskien ymmärtämiseen, jos hän haluaa olla yhteyksissä sinuun. Sinuna välttäisin kontaktia häneen muutamiin päiviin tai viikkoihin!

Kiitos sanoistasi SärkynytRuukku, vaikka itse elät aikamoisessa tunnekaaoksessa, niin jaksat kuitenkin kannustaa muita.
Minulla on lapseni ja sisarukseni, etten sillä tavalla ole yksin, mutta tätä tuskaa sisälläni ei voi mitenkään jakaa, sydän sykkyrällä ja vatsassa iso möykky.

Tänään kerroin työpaikalla, etteivät ihmettele miksi olen tämän näköinen, silmät jatkuvasti itkusta punaiset, mutta ajattelin, että parempi näin.

Mies ilmoitti juuri saaneensa aunnon, ja tulee huomenna hakemaan osia tavaroistaan.
Joten totta tämä nyt on, vaikka välillä tuntuu pahalta unelta.

Sinulle toivon kaikkea hyvää, ja ehkä onnistut vielä saada suhteesi kuntoon, ja miehesi antaa sen arvon joka Sinulle kuuluu.

Tällähetkellä, jos olisi mahdollista, lähtisin pois kaikesta, vaeltelemaan johonkin, ja jättää kaikki paha olo matkalle.
Mutta nyt olen kiinni töissäni koko kesän, ja raha tietysti tulee tarpeeseen.

Tiedän kuitenkin, että tämä oli ainoa ratkaisu tässä tilanteessa, yhdessä olokin olisi ottanut minut hengiltä, ehkäpä joskus vielä pystyn johonkin onnen tapaiseen.

Tervehdys kaikille vaikeuksissa kamppaileville

Tässä sitä nyt istutaan yksinään.
Tänään näin mieheni senverran, että lykkäsi avioeropaperit käteeni, ja toivotti hyvää juhannusta, lupasin ne allekirjoittaa ja postittaa.
Hän sanoi silloin aikaisemmin, ettei ole naisen kanssa, ennenkuin on tehnyt asiat selviksi kanssani. Tämä oli ilmeisesti sitä, että nyt voi rauhassa aloittaa uuden elämän hyvällä omallatunnolla, ja viettää juhannus yhdessä hänen kanssaan.

Yritän pitää itseni koossa, mutta vaikeaa se on, mutta ehkä huomenna hieman parempi.

Olisipa joskus jotain positiivisempaa kerrottavaa.

Hei, mietin itse samoja asioita äärimäisen vihaisena, pettyneenä ja hämmentyneenä.

Kuusi vuotta avoliittoa, ja muutama päivä sitten sattumalta törmäsin tosiasiaan, että avomiehelläni on suhde. Minulla oli asiasta aavistus jo jonkin aikaa, mutta ei mitään todisteita.

Nyt kun asia tuli ilmi, hän väittää että itse olen tilanteen aiheuttanut, koska en ole halunnut seksiä (mikä ei pidä paikkansa, itsellään on ollut haluttomuutta ja erektio-ongelmia kauan, ja siitä on puhuttukin: johtuuko stressistä, auttaisiko akupunktio jne. )

Kyse on 'pelkästä seksistä' ja hänen mielestään normaalia. Minullekin voisi tehdä seksiseikkailu hyvää. Olen ahdasmielinen ja hän tulee 'suuresta maailmasta', jossa on normaalia että kaikilla on seksisuhteita. Miksi häntä kaduttaisi? Pari kuukautta sitten avomieheni oli ostanut erektiolääkettä (olinkin ihmetellyt miksi oli mennyt pari sataa euroa apteekkiin) ja nyt lisää. Väitti ajatelleensa pelkästään minua.

Sanoin, että haluan selvittää asian. En halua erota, paitsi jos suhde on vakava ja/tai hän ei halua lopettaa. Mieheni lupasi soittaa naiselle ja sanoa että suhde on ohi. Eileniltaan mennessä hän ei ollut sitä kuitenkaan tehnyt. Kävin kioskilla ja palatessani hän puhui puhelimeen. Keskustelu loppui lyhyeen ja mies sanoi että nainen haluaa enemmän kuin pelkkää seksiä. Suutuin ja sanoin että siitä vaan, minä en tällaisessa suhteessa kestä olla. En siis vieläkään tiedä, mitä hän puhui naisen kanssa.

Riitelimme taas ja lopputuloksena oli, että minun pitäisi mennä hoitoon, olen niin friikki. Ehkä hakeudunkin. Velkaantumisen ja siihen liittyvien ongelmien ja potkujen jälkeen tämä tuntuu absurdilta viimeiseltä pisaralta. Heräsin taas kolmelta ja ajattelin että ei ole totta. En tajua juuri nyt kuinka selviydyn.

😞

(uusi yritys, äskeinen kirjoittamani teksti hävisi, toivottavasti ei tule nyt tuplana)

Hei Lee,

olen todella pahoillani puolestasi, niinkuin meidän kaikkien muidenkin.
Tämä tuntuu olevan kuin jokin virus, joka vain leviää ja leviää.

Ei tähän selviämiseen taida olla mitään kaavoja tai ohjeita, mutta jos Sinulla on joku läheinen tai ystävä, lienee niitä harvoja apukeinoja.

Mieheni lähdöstä on nyt viikko ja yksi päivä, ja tänään pystyin kertomaan ensimmäistä kertaa yhdelle työkaverille ilman, että purskahdin itkuun.
Mutta tunteet heittelevät laidasta laitaan, ja vaikka tällähetkellä ei ole niin tuskaisaa, niin parin tunnin päästä voin taas pudota mustaan kuiluun.
Sanovat, että aika auttaa, mutta kyllä tässä on varmaankin kuukausien taisto edessäpäin.

Olisimme ehkä selvinneetkin asian yli, jos ei mieheni olisi niin rakastunut tähän toiseen,
kuulla se toisen suusta yhä uudelleen ja uudelleen, ja samoin se, että ajattelee naista päivittäin, teki mahdottomaksi ja turhauttavaksi jatkaa yrittämistä.
Mutta ikävä kaikesta huolimatta on, ja koti yksinäinen.
Lapseni ovat omillaan, paitsi nuorin, joka tulee viikonloppuisin kotiin.

Taloudellinen tilanne kyllä huolestuttaa, tällähetkellä vain pätkätöitä, ja muutto kodista on jossain vaiheessa ajankohtainen, asuntolaina niskassa, ja senverran ikääkin jo, ettei muuta mahdollisuutta ole.

Toivon Sinulle voimia jaksaa, mihin sitten päädyttekin.

Täälläkin yksi petetty.. mieheni petti minua 1v 9kk ja aloin aavistella asiaa jo heti alusta alkaen,, koska vähäisetkin petihommat hänen taholtaan loppuivat ja hän muuttui hieman oudoksi.. keksin melko lailla heti kenen kanssa hän voisi minua pettää, mutta hän kielsi asian sen 1v 9kk🙂 .

Kärsin hänen haluttomuudestaan samaan aikaan ja tivasin pettämisasiaa..kävimme srk parisuhdeterapiassa haluttomuuden vuoksi.. ja sielläkään hän ei myöntänyt asiaa vaikka terapeutti suoraan kysyi aloin jo itsekin epäillä epäilyjäni kunnes sitten sain viimein selville hänen kakkospiilopuhelimessaan olevat viestit ja kyseisen henkilön ,jota koko ajan olin epäillytkin lähettäminä.☹️

Mies sanoi heti seuraavana päivänä kun aloin hieman selvitä shokistani, että hän ei halua missään nimessä erota ja hän rakastaa vain minua.. oli hieman vaikea uskoa, mutta halusin ja annoin hänelle mahdollisuuden ,, menin asian selviämisen jälkeen toisena päivänä itse terkkarin terapeutille ja itkin sinne itkuni ja mieskin tuli sinne myöhemmin ja pääsimme eteenpäin. petihommat eivät silti alkaneet helpottaa ja patistin hänet nyt keväällä vielä seksuaali terapeutille ja hän tuli ja pikkuhiljaa olemme löytäneet sen kerran kuussa minulle sopisi useamminkin.. hyvä näin.. koin että mies kärsi todella paljon siitä että hän petti... koko ajan hoiti kotiasioita ja muitakin perheeseen ja taloon liittyviä aioita kaikkineen niinkuin ei olisi aikomustakaan erota.. hän sanoo ettei halua eroa ja jos minä haluan sitten hän ei voi sille mitään.Mies sanoit että jos minä olisin ollut pettäjä en olisi kestänyt tätä omantunnontuskaa ja valehtelua, jota hänen täytyi jatkaa.. ei saanut kuulemma koskaan aikaiseksi että olisi uskaltanut kertoa asian.. meillä on pieni lapsi. ja sekin vie aikaani ja hermojani tässä tilanteessa..

asia mihin olen vain kyllästynyt ja haluaisin jatkaa elämäämme on se että kyseinen nainen on hänen harrastustoimisssaan mukana ja he näkevät usein.. ja mitään ei kuulemma ole puhuttu asiasta ja aina on ollut joku muukin tilanteissa mukana.. ja minä toivoisin että nainen ei olisi niissä kuvioissa, mutta se on mahdotonta koska lapsensa ovat myös aktiiveja.. joten mitä minulle jää... joka kerta haavat revitää😭n auki, melkein joka viikko ja minun pitäisi vain unohtaa mieheni mukaan ja uskoa mitä hän sanoo ja tekee ja on rehellinen ja rakastaa vain minua..

Ongelmani on miten pääsen asian yli ja en nosta hirveää haloota kun kuulen naisen olleen paikalla... auttakaa!!!!olen laittanut pari viestiä naiselle mutta hän ei edes vastaa toivonut että hän ei kävisi enään harrastuksessa. uhkaillutkin että kerron lapsilleen.. en kestä itsekään tilannetta ja kun ei ole kuin yhden käden sormet ihmisiä jotka tietävät asian jolle edes puhua.. saisiko täältä apuja... voikun tuo nainen olisikin ollut joku ihan ventovieras ettei miehenkään tarvitsisi häntä tavata pääsisin tämän yli😭

Et voi kieltää naista harrastamasta, etkä olemaan miehen kanssa samoissa paikoissa.
Tilanne on paha.
Ihmettelen, miksi miehet odottaa, ehkä pettävät naisetkin että elämä jatkuu entisellään petoksen jälkeenkin, kunhan he ovat saaneet oman elämänsä taas jotenkin raiteilleen, kuin puoliso olisi jokin, kaapista tarvittaessa, esiinkaivettava, käyttövarma, paikallaan pysyvä, jonka on mukauduttava toisen mielen mukaan.