Parisuhteen jatkaminen uskottomuuden jälkeen
Hei!
Etsin kaikkialta, epätoivoisena, tuskaisena, turhautuneena, itkien ja aina enemmän ahdistuen vastausta siihen, että voiko parisuhde jatkua uskottomuuden jälkeen? Petettynä kaipaisin vain yhden ihmisen varman sanan, että voin tästä selviytyä ja jopa jatkaa pettäjän kanssa jopa parempaa parisuhdetta. Miksei kukaan voi sitä mulle sanoa?
Olemme ulkomailla asuva pariskunta, aviovuosia yli 20. Vaikka meillä ei todellakaan ole mennyt ihan ruusuisesti yhteiselämä moniin vuosiin, niin kuitenkin mieheni 4 vuotta jatkunut seksi- ja ystävyyssuhde on musertanut minut täysin. Miten olen voinut tulla noin petetyksi? Miten kukaan voi tehdä toiselle näin pahaa? Mieheni oli kuvitellut, että hän voi hoitaa kaksi ihmissuhdetta täysin minun sitä huomaamatta.
Huomasinhan minä, että noiden 4 vuoden aikana hän vaan muuttui minua kohtaan itsekkäämmäksi, ilkeämmäksi, pirullisemmaksi ja tunteettomammaksi. Muutimme juuri samaan aikaan ulkomaille, joten siinä ei kahden teini-ikäisen kanssa paljon ehtinyt pohtia näitä kiemuroita, kun jättäydyin vapaaehtoisesti kotiin hoitamaan muuttoja ja tukemaan muita perheenjäseniä. Kun minä ja mieheni kirjaimellisesti myimme taloamme Suomessa, hän vietti kaikki viimeiset työmatkayönsä naisensa luona. Kuulema oli koko ajan selvää, että hän ei minusta aio erota suhteen takia. Hmm, kuka ns. toinen nainen tyytyy olemaan vain toinen nainen? Mieheni kuitenkin piti itseään selkeästi naisen miesystävänä ja heillä oli ”aito ihmissuhde”. Tuo kaikki loukkaa minua niin syvästi, että tuntuu, ettei pohjaa tule vastaan.
Mieheni ei ole koskaan suhdetta katkaissut, vaan se kuulema laantui ystävyydeksi, kun nainen löysi vakituisemman (mieheni käyttämä sana) miesystävän. Eli jos mieheni olisi voinut asian päättää, suhde kukoistaisi edelleen. Suhde paljastui, kun löysin 4 kk sitten valokuvia, kuinka he viettivät lomapäiviä täällä meidän kotona ulkomailla. Olin täysin puulla päähän lyöty.
Jotenkin katkerien itkujen ja päivien jälkeen päätimme yrittää nousta tästä jatkaen parisuhdettamme. Joka toinen päivä kadun katkerasti tuota päätöstä, mutta olen päättänyt antaa tälle pitkälle avioliitolle aikaa syksyyn asti ennen lopullisia ratkaisuja. Mutta niin petetyltä, nöyryytetyltä ja ahdistuneelta olo tuntuu, että en tiedä, miten saisin elämänlangasta kiinni. Vaikka monet asiat elämässäni ovat iloa tuottavia (aikuistuvat lapset, ystävät), tuntuu, etten niistä saa sellaista voimaa, joka minut tästä kuopasta nostaisi.
Tuskaa lisää ja pidentää se, että mieheni kieltäytyy täysin kertomasta ns. koko totuutta suhteesta ja jää sitten pienistä valheista kiinni kuukausi toisensa jälkeen. Olisipa hän kertonut kaiken heti paljastumisen jälkeen, minun ei tarvisi aina aloittaa tätä asian purkamista ja alusta. Ensin yhdessä vietettyjä öitä (ja päiviä niiden ympärillä) jomman kumman kotona oli 3, nyt niitä onkin jo 10 paikkeilla. Lisäksi kaikki muut tapaamiset ja yhteydenpidot.
Onko ketään, joka voisi sanoa, että kannattaa yrittää? Mieheni sanoo, että pitää vaan katsoa tulevaisuuteen, suhde on menneisyyttä. Mutta kyllä sen suhteen jättämät jäljet ovat minulla tässä ja nyt, painolastina harteilla ja ajatuksina joka päivä.
Mara, on aivan selvää, että parisuhteen eteen täytyy taistella koko ajan. Mutta kun ollaan tilanteessa, missä SärkynytRuukku on puolisonsa kanssa tai missä itse olen, niin silloin ollaan siinä tilanteessa. Jotain täytyy silloinkin tehdä tai jättää tekemättä. Jälkiviisas on toki helppo olla. Ymmärsin SärkyneenRuukun tekstistä, että hän nimenomaan odottaisi puolisoltaan enemmän, juurikin tätä taistelua yhdessä. Jotkut pettäjät ottavat opikseen virheestään - jatkuipa parisuhde kumppanin sen jälkeen tai ei. Toivoisin kovasti, että myös SärkyneenRuukun puoliso tekisi niin.
Harm kirjoitti 4.5.2011 15:41
Mara, on aivan selvää, että parisuhteen eteen täytyy taistella koko ajan. Mutta kun ollaan tilanteessa, missä SärkynytRuukku on puolisonsa kanssa tai missä itse olen, niin silloin ollaan siinä tilanteessa. Jotain täytyy silloinkin tehdä tai jättää tekemättä. Jälkiviisas on toki helppo olla. Ymmärsin SärkyneenRuukun tekstistä, että hän nimenomaan odottaisi puolisoltaan enemmän, juurikin tätä taistelua yhdessä. Jotkut pettäjät ottavat opikseen virheestään - jatkuipa parisuhde kumppanin sen jälkeen tai ei. Toivoisin kovasti, että myös SärkyneenRuukun puoliso tekisi niin.
Harm, tulkitsit aivan oikein kirjoitustani. Tuntuu, että annan jatkuvasti niitä avaimia aukoa tätä solmua miehelleni, mutta hän ei vaan ota niitä avaimia käteensä. Kuten jossain jo alkuvaiheessa tätä viestiketjua joku kirjoitti niitä vaihtoehtoja, miten tässä tulee käymään, niin pitäisi vaan uskoa niitä ja oikeasti vaan kuunnella, mitä se mieheni sanoo. Ja ihan kun vaan lukisin ilman minkäälaisia vaaleanpunaisten lasien rippeitä näitä omia juttujani tästä, niin onhan tuo aivan selvää. Tässä ei tule käymään hyvin, ainakaan mun pitkälle avioliitolleni. Mutta mitenpä ravistaa ne viimeiset oljenkorret olkapäiltä? Ihminen haluaa kuitenkin aina uskoa johonkin toivon kipinään!
Onko viimeiset vuodet, jolloin olen yksin ajatuksissani kamppaillut alakuloa ja mielipahaa vastaa, vain saaneet minut niin saamattomaksi, etten näe metsää puilta? Olen saanut päälleni mieheni kylmän, ilkeän, töykeän, narsistisen käytöksen, joka on tehnyt minustakin samanlaista. Tai kumpi oli ensin ja mikä johti mihinkin? Ne kaikki sanat ja teot johtivat tähän hetkeen ja näihin tuntemuksiin, joiden kanssa nyt pyristellään. Minä olin jonkinlainen ja hän omanlaisensa, mutta hänen perusluottamustaan en ole pettänyt enkä häntä jättänyt yksin henkisesti ja fyysisesti kuten hän. En kaipaa kruunun kirkastusta sillä, mutta se on totta. Mutta totta kai ihmettelen myös itseäni: mitä teen tässä, kun tuntuu, että näistä petetyn tuntemuksista ei pääse pois? Mitä enemmän yritän elää normaalia elämää, sen enemmän ne takertuvat minuun ja valtaavat päiviä.
No, miksi sitten olen tässä, jos mieheni on minua näin kohdellut enkä tunne, että hän nyt todella ottaisi vastuuta teostaan? Luultavasti siksi, että jossain välissä näen jotain muutakin hänessä, jotain monta vuotta sitten kenties minulta kadotettua. Näkeekö hän sitä minussa vai jatkaako vain mukavuuden halusta? Sitä en tiedä. Lisäksi täytyy sanoa, että tässä tunteiden janossa ja henkisen ja fyysisen hyvänolon etsimisessä mulla ja miehelläni on lähes parempaa seksiä kuin koskaan - meidän välillä. Ehkä juuri niissä hetkissä tuntuukin, että on kuitenkin jotain suurempiakin tunteita hänenkin puoleltaan olemassa. Minä näet vahvasti uskon, ettei se voi kovin syvällistä ilman todellisia tunteita olla. Ne vaaleanpunaiset lasit...
Taaspa tuli vuodatusta ja selitystä selityksen perään. Nimittäin yritin keskittyä tässä ihan muihin asioihin ja nämä onnettomat ajatukset valtasivat pääni ja tunsin, että nyt kirjoitan tänne vain yhden lauseen. Että en taida jaksaa enää. Tuntui, etten jaksa enää näitä ajatuksia! En!
Mutta taas päädyin "puhumaan" enemmän. Ja helpotti hieman. Taidan jaksaa taas keskittyä elämääni muutaman hetken verran.
Kiitos!
Muutamia hetkiä on tainnut taas kulua viimeisestä tekstistä!
Taitaa kääntyä mun avioliittoni kohti loppuhuipennusta tai oikeastaan siis hiipua... Ehkä se hiipui jo kauan sitten, minä vaan en sitä tiennyt! Turhaan itkin ne kaikki itkut yksinäni, turhaan toivoin parempaa huomista. Taidan olla täydellisen läheisriippuvainen henkilö, oikea narsistisen luonteen unelmakumppani: kestää mitä vaan, kunhan saa olla lähellä ja haikaileen vaan jotain, mitä ei koskaan ollutkaan!
Mies puskee päälle vaan "antaa ajan parantaa" -osastolla, ei kadu ei anteeksi pyydä suhdettaan. Ei ymmärrä luottamuksen puuttumista, sanoo itse, ettei voi luottaa minuun, kun ei koskaan tiedä, miten mihinkin reagoin! Pariterapia taitaa kuivua kokoon sen takia, kun taitaa se terapeutti osua hyvinkin juuri tuohon mieheni ongelmaan, jota hän ei kerta kaikkiaan itse ymmärrä. Suhde kuuluu hänen privaattielämäänsä, joka ei kuulu muille. Se on hänen aito ihmissuhteensa, ja koska kuuluu hänen historiaansa (toki niin!), niin mun pitää vaan se hyväksyän näin, katsoa tulevaisuuteen eikä palata siihen asiaan sen enempää.
Niin kauan, kuin mieheni mielestä tuon naisen henkilöllisyys ja heidän suhteensa hänen mielestään kuuluu vain hänelle, on ihan selkeää, että tuo nainen on minua tärkeämpi. Jos hän kertoisi naisen henkilöllisyyden ja sen, mitä heillä oli yhteistä ja mikä piti heitä 4 vuotta yhdessä (rakastavaisina ja ystävinä), niin tuon naisen osuus samassa mittasuhteessa pienenisi meidän mahdollisen yhteisen tulevaisuuden tieltä. Mutta niin kauan kuin mieheni tuota naista vaalii omanaa, niin kauan meidän suhteellamme ei taida olla tulevaisuutta!
On tosi surullista luettavaa, itse painiskelen samojen tunteitten kanssa, on vihaa, surua, ja pientä toivoa, mutta mikä tällä hetkellä päällimmäisenä pelottaa on pelko omasta sairastumisestani vakavaan masennukseen. Taistelen koko ajan sitä vastaan, ja ainoastaan kova fyysinen liikunta saa mieleni hetkeksi paremmaksi.
Vuoden alussa mieheni kertoi olevansa rakastunut toiseen , ja haluaa antaa heille mahdollisuuden, mutta vielä ollaan saman katon alla?
Päätimme yhteistuumin yrittää jatkaa, ja edelleen hän sanoo rakastavansa sitä toista, vaikka kuulemma on tunteita minuakin kohtaan. Taloudellinen tilanne kuitenkin on se, minkä takia hän on vielä kanssani, on myös yhteinen lapsi, jo aikuisiän kynnyksellä.
Kyseessä vanha opiskelukaveri, joka kiinnosti jo silloin, mutta erinäisten asioiden takia ei suhteesta silloin tullut mitään.
Nainen otti yhteyttä ensimmäisenä oman eronsa aikoihin noin vuosi sitten, ja kirjoittelivat pari kuukautta ja päättivät viettää yhteisen loman, ja tosi rakkaudesta on kuulemma kysymys. Samaan aikaan olemme kuitenkin mieheni kanssa eläneet kuin mies ja vaimo, ja seksielämä kunnossa, joten sen puutetta hänellä ei ole kotona.
Nyt itse mietin teenkö oikein, kiellänkö onnen itseltäni, pystynkö koskaan unohtamaan, antamaan anteeksi, ja toisaalta onko edessä kuitenkin jätetyksi tuleminen.
Meillä yhteistä historiaa takanamme parikymmentä vuotta, heillä yhdessä fyysisesti yksi romanttinen viikonloppu viime kesänä, sekä kirjeenvaihto.
Nytkin vain itkettää, ja tunnen olevani täysin yksin tuskassani.
Broken3
Kyllä, siis kyllä olen sitä mieltä, että pitkä parisuhde painaa vaa'assa paljon, ihan tosi...mutta ihan kaikkea ei tarvitse teidänkään sen nimissä niellä.
Olin itse niin pöljä, yhdessä pysymiseen vaikutti lapset, maatila ja ne tiukemmin yhdessä pitävät, velat....voi ajatella että oli niinkuin pakko.
Mutta...mikä pakko se tosiaan oli???? Lapset kasvaa, lähtevät joskus kuitenkin, maatila tai työ, voihan sitä vaihtaa työpaikkaa tai tehdä muutakin, velat on ainoa joka ei häviä...mutta senkin kanssa voi jotenkin elää.
Äitivainaa sanoi aina, "pakko on vain kuolema ja sekin vain kerran", jopa minäkin olen sen oikeaksi todennut, joskin myöhään, mutta kuitenkin.
Etsikää tekin joku varamies, jota tapailette, teette lomamatkoja ja kirjoittelette, mitäpä mieltä miehet mahtaisi olla? Tai ilmoitatte miehelle, lähtevänne matkalle, jonnekkin rantapoikien paratiisiin, voisi olla luvanvarainen.
Hei taas,
kaikkein pahimmalta tässä omassa jutussani kai on se, että mies vielä lähes vuoden jälkeen heidän tapaamisestaan on varma rakkaudestaan siihen naiseen, ja on edelleen sitä mieltä, että ei voi olla kovin paha teko, jos hän voi niin kertakaikkisen hyvin, kuulemma minä ja tyttäremmekin saimme oman osamme hänen onnestaan?
Olemme muutaman kerran käyneet terapeutilla, ja jotenkin tuntuu paremmalta puida asioita ulkopuolisen ollessa läsnä, mutta ensimmäiset kerrat olin kyllä ihan vereslihalla, juuri näiden edellämainittujen asioitten johdosta.
Mutta onko jokin mahdollisuus, että tuska hellittäisi, ja saisi elämästä taas kiinni, osaisi nauttia niistä pienistä asioista kuin ennenkin?
Onko jollakin omakohtaisia kokemuksia asiasta?
Ihmettelen myös tätä naista, joka oli valmis rikkomaan toisen avioliiton, vaikka oma juuri oli kariutunut. Ja mieheni kun oli heti kättelyssä ilmoittanut, ettei jätä perhettään, vaikka tuli sitten myöhemmin toisiin ajatuksiin, koska silloin kun kertoi asiasta oli päättänyt lähteä.
Olen välillä todella katkera, kun ajattelenkin näitä kaikkia rakkauslauluja kun taloon ostettiin, ja hän niitä kuunteli ( olen sittemmin hävittänyt ne vihoissani ), kuinka joku voi olla niin julma, ja minä niin tyhmä, että vielä jaksan uskoa johonkin.
Anteeksi tämä vuodatukseni, mutta olen vain niin heikoilla välillä, ja tosi surullinen kaikkien kaltaisteni puolesta.
Ei paljon auta vaikka tilastot sanovat, että puolet kaikista parisuhteessa elävistä pettävät, niinhän miehenikin sanoi minulle, että luulenko olevani ainoa? No, ainoa tässä suhteessa olenkin. Vaikka näitä sivuja lukiessa ihmettelee, miksi kuitenkin meillä on oma unelmamme suhteesta, että olisi se luottamus ja toisen kunnioitus.
Voimia kaikille, jotka kamppailette samantapaisten asioitten kanssa.
...lähes vuoden jälkeen heidän tapaamisestaan on varma rakkaudestaan siihen naiseen, ja on edelleen sitä mieltä, että ei voi olla kovin paha teko, jos hän voi niin kertakaikkisen hyvin, kuulemma minä ja tyttäremmekin saimme oman osamme hänen onnestaan...
----------------------
Nyt! Tuopa oli jopa minulle, aivan uutta ja ihmeellistä! Ehdottomasti paras puolustus petokselle!
Kiitos kommentistasi Helemi,
oli todella helpottavaa kuulla se, koska olen itse ajatellut olevani jotenkin outo lintu, kun en ymmärrä moista asiaa, kun kuulin sen häneltä en uskonut oikein korviani.
Olen miettinyt pääni puhki, mikä olisi oikein. Toisaalta sattuu joka kerran, kun katson häntä, kaikki muistuu mieleen, joka ainut sana,mutta jotenkin en haluaisi myöskään luovuttaa, kun kaikki muutenkin tässä maailmassa tuntuu olevan kertakäyttötavaraa.
Tsemppiä kaikille asian kanssa kamppaileville
Hei,
luin juuri uudestaan SärkyneenRuukun kirjoituksia, ja tuntuvat ajatuksiltaan ihan omilta,
mietin mitä Sinulle nyt kuuluu,oletkohan saanut jonkin suunnan elämällesi?
Omalta osaltani tämä on yhtä vuoristorataa, viime yönä näin unta, että erosimme.
Pyysin miestäni miettimään, mitä hän oikein haluaa elämältään, koska hän on edelleen sillä kannalla, että rakastaa tätä naista, välittää kuulemma minustakin. Nyt vain tuntuu, ettei se oikein riitä minulle, ja onko edes tässä mitään mieltä, että hän on henkisesti sitoutunut muualle , ja me yritetään saada tätä meidän elämäämme toimimaan.
Kumpa tietäisin mitä tehdä?
Heippa Broken3
Niin olen pahoillani sinun puolestasi miten puoliso on sinua kohdellut / käyttäytynyt.
Mutta tuollaisella käytöksellä ei kyllä saa onnellista parisuhdetta.
ja aina kun jatkuu pitempään pettäminen niin on hankalempaa saada asioita kuntoon.
Mutta onkos sinulla ketään ystävää / kaveria jolle voisit kertoa iloja ja suruja ???
Mutta kysyisimpä sinulta mitä itse tekisit parisuhteellesi ???
Oletkos töissä / työtön ??
Mutta vaikka nyt on vaikeata niin kyllä elämä voittaa ja jatkuu.
Kaunista kevättä sinulle
Kiitos kommentistasi Volvomies,
olen paljonkin miettinyt mitä tehdä, ja tiedän että voin myös itse päättää tämän liiton.
Tällähetkellä teen satunnaisia töitä, joten vakituinen työ olisi tervetullutta, vaikka tänä aikana ei ole oikein ollut annettavaakaan sillä saralla, yrittänyt kuitenkin kiitettävästi suoriutua työtehtävistä. Mieluummin olisi vain hautautunut johonkin syvälle.
Kuten jo aikaisemminkin kirjoitin, liikunta on pitänyt pään jotenkuten järjestyksessä.
Sisarelleni olen kertonut asiasta, mutten voi jatkuvasti hänenkään niskaansa kaataa kaikkea.
Tällähetkellä omassa rauhassa, mies matkoilla, tuntuu jotenkin, että voin hengittää paremmin, ja voin olla oma itseni, ahdistus poissa, joka on miltei aina läsnä, kun hän on paikalla.
Joten otan irti tästä hetkestä tämän väliaikaisen tyyneyden, ja kerään voimia,
kesä keikkuen tulevi
Olisiko ihan mahdotonta, tehdä siitä pysyvä olotila? 😉
Olisihan se mahdollista.
Mutta toisaalta pelkään näitä siitä seuraavia järjestelyjä, koko elämä menee uusiksi.
Olen nimittäin käynyt saman läpi ennenkin, mutta toisaalta selvisinhän hengissä silloinkin, lasten takia kai kärsin eniten.
Ja tämä kumma häpeän tunne mikä painaa päälle nyt, ehkä enemmän, kuin viimeksi, että mikä minussa on vikana, kun en pysty miestä pitämään. Minulle on useasti sanottu, että olen liian "kiltti" ihminen, olisiko sitten auttanut, jos olisin ollut jotain muuta? Mutta jokainen on mitä on, voihan sitä yrittää muuttaa itseään, mutta jos kyse on perusluonteesta, niin voi olla ettei onnistu?
Olen ajatellut tai kuvitellut, että mikäli mieheni tosiaan näyttäisi sen, että haluaa minut, eikä ketään muuta, niin pystyisin elämään asian kanssa, mutta kun hän ei sano sitä, vaan itsepintaisesti pitää kiinni siitä tunteestaan sitä toista kohtaan.
Mutta välillä taas mietin auttaisiko sekään, vaikka hän sen tekisi?
Viimeksi kun kirjoittelin, oli tosiaan hetkellisesti rauhallinen olo, mutta nyt taas mieli levoton ja tuskainen, joka tahtoo viedä kaikki voimat.
Tulee mieleeni sanat, "sitä saa mitä tilaa", mutten muista tilanneeni mitään tällaista.
Hei Broken3!
Särkyneitä molemmat eli samaa olen tuumannut, että paljon on meidän elämäntarinoissa samaa. Ja kun ihan toiset ovat ne käsikirjoitukset kirjoittaneet, itse on ollut vaan toisen elämän marionetti monessa suhteessa!
Niinpä olisikin niin autaallisen helppoa sanoa, että nyt otetaankin ohjat omiin käsiin, halot poikki, pystyyn ja pinoon! Oma itse etusijalle ja sitä rataa! Helppoa kuin heinänteko (mitä en ole koskaan tehnyt...)!
Mutta sitten tuleekin ne mutat! Pitää ajatella sitä ja tätä ja tuota ja entä jos sittenkin ja entä jos huomenna, ensi viikolla, ensi kuussa tai ensi jouluna tämä juttu jotenkin kääntyykin ihan muuksi? Että se puoliso, johon olit ihan vaistomaisesti luottanut ihan vaikka silmät ummessa, huomaakin tehneensä elämänsä kauheimman virheen? Vai riittääkö meille jostain kumman syystä se, että kohdellaan kuin kynnysmattoa tai tiskirättiä? Toisen sanomana tuo kuulostaa niin helpolta ja erittäin järkeävältä, kuka haluaisi tulla kohdelluksi parisuhteessaan kuten meitä on kohdeltu? Ikinä, ikinä en olisi halunnut tätä osaa, minä kerta kaikkiaan olisin ansainnut parempaa. Siispä: miksi en sitä itselleni suo kuitenkaan vaan tässä jo kohta puoli vuotta olen möyrinyt masennuksen ja jonkinlaisen tyytyväisen elämän välillä. Voin sanoa, että lähes joka toinen päivä voimat tuntuvat olevan kerta kaikkisen lopussa.
Ja kuten suakin, suorastaan loukkaa vaan kommentit, ettei olla ainoita, joita petetään. En ole ainoa, mutta tässä parisuhteessa minä olen se ainoa, jota on petetty pitkäaikaisesti sekä fyysisesti että henkisesti. Ja vaikka olisin minkälainen ollut ja olen edelleen, niin tuosta en ota minkäänlaista vastuuta itselleni. Mieheni on tietoisesti aloittanut suhteen vain ajatellen itseään ja se taitaakin olla tässä meidän parisuhteessa se ongelmien kulmakivi. Miten edetään, jos toinen katsoo, että hänellä on oikeus hyvään elämään omien kriteeriensä pohjalta? Koska hän voi tehdä tuolta pohjalta mitä vaan, koska hänelle tärkeintä on hänen hyvinvointinsa eikä parisuhteen hyvinvointi. Oma hyvinvointi ja tarpeet menevät kaikissa asioissa parisuhteen hyvinvoinnin edelle. Toki se on molempien oikeus, mutta minä olisin sitä mieltä, että jos haluaa parisuhteessa elää, niin silloin molempien on tehtävä kompromisseja omien halujensa ja tarpeidensa suhteen. Tasapaino, jossa kaksi hyvinvoivaa yksilöä elää täyttä ja antoisaa elämää yhdessä.
En tiedä olenko sitä aiemmin tässä pohtinut, mutta olen tullut kipeästi siihen tulokseen, että on mietittävä, että olenko erittäin läheisriippuvainen ihminen? Niin läheisriippuvainen, että asetan itseni aina taka-alalle muiden ihmisten suhteen? Eli teenkö sen nytkin, koska en selvää tilannetta tajua, vaan olen jäänyt (tässä vaiheessa) tähän parisuhteeseen ja muka haluan jatkaa? Minusta tuntui jo tämän sokin alkuvaiheessa, että missään nimessä en halua lähteä purkamaan tuntojani esim. petettyjen vertaistukiryhmiin, mutta nyt olen miettinyt, että pitäisikö mun lähestyä omaa itseäni tästä läheisriippuvuuden näkökulmasta? Onko se muotisana vai todellinen ongelma?
Koska olen tässä tilanteessa elänyt jo 5 kk, olen tullut siihen tulokseen, että koitan saada itseni jaloilleni tässä ja nyt. Kun mulla itsellä alkaa olla hyvä olo, niin mietin, että onko se hyvä olo mulla itsellä vai onko mulla itsellä sekä tällä mun parisuhteella hyvä olo? Tosin joka päivä on tuskallista edelleen miettiä, että onko nyt työ, jonka olen täällä ulkomailla aloittanut kovinkaan pitkäaikainen? Erittäin henkisesti kuluttavaa on miettiä koko ajan vaihtoehtoja... Olisi ihan vaan antaa kaiken olla (ja tulla taas ylikävellyksi?).
Iloa alkavaan viikkoon!
...jaaa, että mikäkö vikana??? Sanoppa se, onko sinussa vikaa, vai onko miehissä ollut jotakin tekovikaa? Mulle sanottiin joskus aikoinaan, etten pysty miestä pitämään...kysyin, pitääkö se kiinni sitoa? Kyllä se niin on, jos joku pitämättä pysy, niin antaa mennä vaan ja luikkaasti sittenkin.
Katsoin liian kauan, sitä luihotusta, haikailua, jopa suoraa vertailuakin, siitä ei seurannut muuta kuin oma itsetunto mureni kuin kuivat korput. Siinäpä piisaakin lopuksi elämää projektia kun sitä kokoon harsii. Joten, vain hallaa me itsellemme teemme, kun näitä miehiä ymmärrämme liian paljon ja liian kauan.