Hei,

otan osaa syvään tuskaasi!

Olen seurannut ja osallistunut täällä tukinetissä keskusteluihin vuodesta 2008 lähtien. Kommentoin nyt tilannettasi oman kokemukseni ja seuraamieni viestien pohjalta.

Vaihtoehtoisia kehityskulkuja:
1) Miehesi katuu tekoaan ja tajuaa kaiken sinulle aiheuttamansa tuskan ja pyrkii kanssasi yhdessä rakentamaan liitostanne kestävämpää.
TAI
2) Miehesi ei kadu mitään ja odottaa tilaisuutta rakentaa uudelleen elämäänsä piristävä sivusuhde. Sinä seuraat koko lopun liittonne ajan sivusta missä mennään, etkä voi vaikuttaa miehesi ratkaisuihin.
TAI
3) Edellisen kohdan alku samoin, mutta sinä ahdistut ja masennut, yrität jatkuvasti puhua miehellesi ja saada hänet ymmärtämään tunteesi. Tilanteeseen tuskastunut miehesi jättää sinut.
TAI
4) Huomaat, että miehesi ei yritäkkään ymmärtää tekojensa vaikutuksia sinuun, vastuu tunteidesi käsittelystä ja liittonne jatkumisesta on yksin sinulla. Kaikkihan on miehesi mielstä kunnnossa, sinun on vain selvitettävä pääsi. Miehesi ei ole tehnyt mielestään mitään väärää.Tajuat miehesi uskomattoman itsekkyyden, saat tarpeeksi ja alat rakentaa omaa elämääsi.

Peruslähtökohta kaikelle on siis teidän molempien halu työstää tätä kriisiä, muuten kestävää ja tyydyttävää jatkoa ei ole. Toki voit "joustaa" ja tyytyä suremaan yksin, mutta onko se onnellista elämää ja haluatko eläää uuden sivusuhteen pelossa jatkossa.

Mitä sinä haluat elämältäsi ja avioliitoltasi? Kykeneekö miehesi sitä sinulle antamaan)

Itse olen ollut naimisissa yli 30 vuotta ja miehelläni on ollut suhteita. Yksi suhde kesti vuosikausia, mutta aina hän jotenkin onnistui vakuuttamaan, että se on mennyttä aikaa. Kuulemma maksanut oppirahoja sen verran, ettei enää moisia virheitä tee.

Jotenkin pääsin eteenpäin ja meillä oli paljon hyvääkin yhdessäoloa.

Nyt olen vuoden verran epäillyt, että jotakin on meneillään. Jotenkin taas kaikki muuttui, salaperäiset poissaolot, tuntikausia kestävät uinti-, sulkapallo yms. harrastukset. Usein puhelin unohtunut kokousasentoon, puhelin aina taskussa, hermostuneisuutta. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.

Laitoin kaikki salapoliisitaitoni peliin ja toinen nainenhan sieltä taustalta löytyi. Nyt on mennyt muutama kuukausi ekasta kärystä, mutta tapaamiset eivät ole lupauksista huolimatta päättyneet.

Eli mitä johtopäätöksiä tästä voi tehdä. Jälkeenpäin ajatellen, olisi pitänyt erota jo kymmenen vuotta sitten.

Kiitos molemmille osallistumisesta! Aina on hyvä jakaa asiaa, näinkin surkeaa!

Tosiaan noita vaihtoehtoja ja niiden sekoituksia on ilmassa. Mieheni ei kadu eikä mitenkään pyytele anteeksi sitä, että hänellä on ollut (on?) tämä suhde, sitä pyytelee anteeksi, että olen sen saanut selville ja on pahoillaan siitä, mitä selville saaminen on aiheuttanut minulle. Minä taas olen erittäin onnellinen siitä, että olen saanut selville tällaisen karmean asian, vaikka se onkin niin vaikea käsitellä ja elää näiden tunteiden kanssa. Eli minun kannaltani katsoen on ihan hölmöä mieheltäni pyytää näitä asioita anteeksi, niissä ei ole mitään anteeksi annettavaa edes. Joten tässä vaiheessa anteeksianto on täysin poissa oleva.

Toki suhteemme jatkoa raastaa pahasti tuo, että hän ei pyydä eli kadu sinällään tuota heidän suhdetta. Se kyllä kertoo jo jotain ja luultavasti vähitellen alan sitä asiaa käsittämään ja omaksumaan. Tämän koko asian laajuuden ja kaiken sen valehtelun ja petollisuuden käsittäminen vain tapahtuu niin hiljalleen.

En aio jäädä kärsimään enää hiljaa huonossa avioliitossa. Arvostan itseäni enemmän, tosin tässä mielentilassa sitä on ajoittain vaikea muistaa. Joka tapauksessa haluan olla onnellisempi tulevaisuudessa. Mutta monta päivää on elettävänä ennen kuin sellainen hetki voisi olla ja sehän olisikin tärkeintä elää tätä nykyhetkeä. Välillä tuntuu, että miten noita kyyneleitä riittää ja miten nuo ajatukset saisi pois päästä? Tuntuu kamalalta, että mieheni on narsistisesti ajatellut vain omaa haluaan tuossa suhteessa ja on ollut valmis täysin vaarantamaan perhe-elämänsä. Ja miten voin käsittää hänen naisystävänsä käsityksen seurustella ns. varatun miehen kanssa, varsinkin, jos tämä ei lupaa minkäänlaista yhteistä tulevaisuutta, vain salaisuuksia ja varastettuja öitä ja hetkiä? Rehellisesti täytyy sanoa, että minä en voi edes ajatella, että miten keksisin olla noin paha jollekin toiselle ihmiselle, kuten mieheni ja tuo nainen ovat minua kohdelleet? Miten voi haluta tuhota toisen ihmisen?

Välillä tuntuu, että olen ihan tyhjä tunteista. En tiedä, mitä koen miestäni kohtaan. Minkäälaista luottamusta ei ole olemassa parisuhteen jatkumiseen toistaiseksi. Elämäni pohja kelluu nyt ihan avoimella merellä ilman minkäälaista kiinnitystä. Pakko suunnitella eteen päin elämää monelta kannilta: parisuhdetta jatkaen tai sitten yksin. Kamalaa sekin, ettei voi keskittyä nyt vain tähän parisuhteen työstämiseen, koska on pakko pitää myös tuo yksineläminen mielessä ja tehdä suunnitelmia sen varalle. Raastavaa elää koko ajan kahden vaihtoehdon välissä, pitäen koko ajan mielessä molemmat.

Pariterapiaa olemme aloittamassa. Minä toivon siltä enemmän kuin mieheni. Kahdestaan emme pysty käsittelemään suhdettamme ja tätä kriisiä, ajaudumme keskusteluissa hetkessä tilanteeseen, jotka eivät vie eteenpäin vaan pikemminkin tuhoavat hentoja toivon hetkiä.

Joskus ajattelen, että olenko minä sallinut tilanteen kehittymisen? Sietänyt liikaa enkä ole noussut määrätietoisesti kertomaan omia mielipiteitäni ja jollainlailla alistunut liikaa mieheni tahdolle? Ehkä niinkin, mutta hänen halustaan ratkaista avio-ongelmiamme suhteella en ota vastuuta. Mieheni on yksin vastuussa suhteesta toiseen naiseen ja siitä, mitä se on nyt aiheuttanut. Sekä mieheni että minä olemme vastuussa yhtä lailla siitä, että emme käsitelleet oman suhteemme ongelmia vaan annoimme niiden kehittyä. Mutta hänen suhteestaan en ole vastuussa. Enkä aio siitä syyllistyä.

Toisen päätöksistä ja teoista ei voi kukaan muu olla vastuussa.

En minäkään lähdöstäni, muuta ole katunut, miksi en osannut lähteä jo paljon aiemmin.

Voi SRuukku!

En tiedä voiko tuosta jatkaa - kannattaako!

Olen omassa avioliitossani (24v) kyllä kokenut uskottomuuden mutta kun siitä alettiin poimia suhdetta takaisin kasaan niin Ensin! mieheni kertoi (ei , ei toki mielellään, eikä kerralla) "kaiken".

Asiaa vatvottiin pitkään ja joitakin asioita monitahoisesti.

Minulle tuli mielen ettei miehesi edes käsitä millaisen tuskan hän sinulle on aiheuttanut ja vähättelee tekoaan. Jotta voi "korjata virheensä .... eli siis päättää ettei koskaan enää.... täytyy ensin tunnustaa se ja myöntää ennen kaikkea itselleen.

Sinulla on todella hankala tilanne ja vieraalla maaperällä on vaikea purkaa sitä, vieläpä olet luopunut isosta itsenäisyyttä auttavasta osasta eli työstä.

Onko sinun mahdollisuutta vain lähteä ainakin pieneksi ajaksi vaikka tänne Suomeen ... jätä kaikki ja jätä miehesi selviämään arjesta itsekseen.

Jospa hän samalla huomaa onko hän käyttänyt sinua "vain" kodinhoitajana.
Usko pois et sinä mitään siinä menetä jos niin tapahtuu.

Mutta kyllä! Kyllä uskottomuuden jälkeen voi avioliitto jopa parantua. 🙂👍
Halauksia sinulle sinne

Itse olen pettymyksekseni tuo toinen osapuoli eli pettäjä☹️ ja kadun koko sydämestäni mitä olen tehnyt. Jäin pari päivää sitten "kiinni" ja olin sen ansainnut. En ollut pahoillani siitä, että jäin kiinni vaan siitä, että vihdoin tajusin mitä olin menettämässä eli 23 vuotta rinnallani kulkeneen kumppani...sielunkumppanin jota en ollut osannut arvostaa tarpeeksi. 23 vuoteen mahtui paljon karikoita joista selvittiin mutta suurin karikko oli se. että hoidimme kyllä perhettä (2 lasta) mutta emme paria eli toisiamme...yhdessä. Ensimmäisen lapsen 15v syntymän jälkeen emme ole käyneet edes yhteisellä viikonloppureissulla. Toki lapset ovat joskus olleet isovanhemmilla hoidossa jopa viikonkin kun olemme olleet töissä mutta silloinkin olimme aina kotona ja kodin arjet seurasivat meitä. Ei elämä mitään helvettiä ollut vaan ihan tasaista arkea laskuineen ja nousuineen. Niimpä siinä sitten pikkuhiljaa etäännyttiin, toisen kunnioittaminen hiipui, eri harrastukset, arki...Itse en ole osannut tunteista puhua vaan kauheasta lapsuuudesta lähtien olen demonini piilottanut jonnekin syvälle. Ja yrittämistä olemme "yrittäneet" lukemattomia kertoja aina uudestaan kuitenkaan tosissaan yrittämättä. Niimpä en sitten osannut ahdistuksestani ajoissa puhua vaan ajauduin, en hakeutunut puolivuotta sitten suhteeseen
pikkuhiljaa ja kohta olin siinä niin syvällä että aloin rakastaa tuota toista tietämättäni että sisimmässäni kuitenkin rakastin kumppaniani. Valheita tuli ja meni ja välillä kadutti niin että sude oli useastikin loppu mutta ajauduimme kumpikin siihen uudestaan. Tänä kevään päätimme jo kahdesti "yrittää" ja kumppanini siinä onnistui ja antoi kaikkensa mutta itse olin niin syvällä suossa, että siitä oli vaikea nousta. Viimein saimme suhteen loppumaan vaikka tunteet vielä jäivätkin päälle ja niimpä sitten piti luritella viimeinen ikävä viesti mistä jäimme kiinni. Ja juuri kun kaikki kuitenkin alkoi mennä kohti parempaa, olin pystynyt puhumaan viimein ahdistuksestani, olimme tekemässä vihdoin yhteistä matkaa. Viimein tapahtui niin kuin olin jonkin aikaa toivonut että nyt päästään elämään omilla teillämme näin olin kuvitellut haluavani mutta ei se ollutkaan niin vaan pelästyin kun huomasin mitä olinkaan menettämässä itkin tai ulvoin tuskaani yksin kävellessäni soimaten itseäni siitä mitä olin kumppanilleni tehnyt. Haluan tehdä kaikkeni nyt suhteemme eteen tämä avasi tyhjän kuoren sen tunteettoman olennon joka olin ollut haluan ansaita kumppanini uudelleen mikäli hän antaa siihen mahdollisuuden. Ennen en kuvitellut, että vanhenemme yhdessä mutta nyt toivon niin. Joka päivä olen pyytänyt monesti anteeksi aiheuttamaani tuskaa ja sitä miten olen toisen sielun repinyt kappaleiksi ja toivon, että voimme jatkaa ja saan hänet onnelliseksi ja että olen nyt muuttunut ja pystyn puhumaan huolistani. ANTEEKSI kaikkien petettyjen puolesta ja katsokaa eteenpäi elämässä.

SärkynytRuukku!

Joku tuolla aikaisemmin viisaasti kirjoitti "otan osaa syvään tuskaasi", myös minä otan osaa. Uskottomuus ja petetyksi tuleminen luetaan elämän syviin ja vakaviin kriiseihin. Ei mene ihan päivässä ohi. Kyllä siitä selviytyä voi, se vaan edellyttää sitä, että molemmat osapuolet suostuu elämään kriisin läpi kaikessa kiduttavuudessaan, sitoutuu jatkamaan yhdessä.

Miehesi suhtautuminen mua häiritsee, onko niin että ei kykene kohtaamaan totuutta, sitä minkälaisen tuskan on sulle aiheuttanut? Tai sitten vaan en oikein ymmärtänyt sitä miksi ei kadu suhdetta. Pettäjänä sen totuuden kohtaaminen miten paljon pahaa on aiheuttanut on todella iso kakku kannettavaksi. Vastuunotto on kuitenkin asia jota suosittelen, vasta totuudessa voi päästä eteenpäin. Kertomasi mukaan en tätä miehestäsi kuule.

Petos on minkä kohteeksi olet joutunut on kyllä melkoinen, törkeä! En voi kuvitella sitä kivun määrää mitä joudut kokemaan. Kuitenkin rohkaisen sua, tästä voi selvitä! Olen itse niin monissa vesissä keitetty ja siksi uskallan sanoa näin.

🌻🙂🌻

Hei SärkynytRuukku,

Olen samassa tilanteessa kuin sinä. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 20 vuotta (olen 40 v). Avioliittomme on mielestäni ollut hyvä, vaikka siinä on ollutkin ylämäkeä ja alamäkeä. Alamäen jälkeen on kuitenkin aina löytynyt ylämäki. Olemme varmasti molemmat kipuilleet jotakin kriisiä sen pohjalta, että olemme molemmat toistemme ensimmäisiä seksikumppaneita. Sitä mies on minulle edellen. Pari viikkoa sitten sain selville, että mies on pettänyt minua kahden eri työtoverinsa kanssa vuosien saatossa. Miehen mukaan tämä viimeisin päättyi siihen, kun sain asian selville. Nainen pelästyi, että ottaisin hänen omaan mieheensä yhteyttä. En tiedä, voinko oikeasti uskoa tätä. Pelkäänpä, että suhde jatkuu taas tilaisuuden tullen. Nainen siis päätti suhteen, ei mieheni.

Kaikista suurin järkytys minulle on ollut laillasi, että mieheni ei osoita mitään katumuksen merkkejä. Uhka minun menettämisestäni ei tunnu koskettavan häntä mitenkään. Hän sanoo, että tuskani näkeminen ei tunnu hänestä miltään. Miten se voi olla mahdollista!!?? Kuitenkin hän sanoo haluavansa yrittää jatkoa. Tässä on niin suuri ristiriita, että en ymmärrä. Toivoisin, että mieheni olisi sellainen pettäjä, joka tässä ketjussakin kirjoitti - eli katuisi aidosti. Minulla olisi halua antaa anteeksi ja yrittää kovasti. En voi antaa anteeksi, ilman että joku sitä minulta pyytää.

Olen pyytänyt miestäni muuttamaan pois. Sovimme, että kyseessä on asumusero ja on mahdollista että vielä palaisimme yhteen. Kuitenkin vain jos mies katuisi, se olisi mahdollista. Yritän valmistaa itseäni siihen, että ero jää loppulliseksi. Tilanne näyttää niin toivottomalta hänen reagoimattomuutensa vuoksi. Olemme jonossa pariterapiaan. Tuntuu pahalta että terapiaa pitää odottaa, kun juuri nyt tuska on niin hirveä. Miehellä näyttäisi menevän hyvin. Seksiä hän haluaa minulta kuten ennenkin.

Hei kaikki kirjoittaneet, petetyt ja pettäjäkin, sekä Amilda!

Kyllä meitä on monta! Omassa elämässä pyöriessä ei sitä huomaa, ja toisaalta se, että niin moni pettää, ei tee yhdestäkään tapauksesta sen oikeutetumpaa! Jokainen uskottomuus lyö maahan sen petetyksi tulevan, ei petettyä auta kohtalotoverien määrä.

Pitkä parisuhde ei ole koskaan pelkkää ruusuilla tanssimista eikä mikään pitkä suhde ole helppo. Pitkällä tarkoitan tässä vähintään yli 10 vuoden parisuhteita, meillä on takana yli puolet enemmän. Kun on vaikeaa, ei se koskaan ole vain toisen "syy", kyllä sekä onnellisiin että onnettomiin vuosiin tarvitaan molempien panosta. Mutta kun on parisuhdeongelmia, niin kyllä molemmat ovat ihan yksilöinä vastuussa omista ratkaisuyrityksistään. Eli mieheni vastuussa suhteestaan, minä vastuussa itselleni siitä, että vaikenin ja tyydyin vain odottelemaan parempia aikoja. Eli meilläkin oli vuosia jo ennen tätä kamaluutta hankalia vaiheita, mutta jostain tuntui aina löytyvän joku yhteinen sävel, joka sai jatkamaan kuitenkin yhdessä. Ja nyt tuntuu, että jos tämä avioliitto päättyy, turhaan olen kestänyt aiemmat vaikeudet ja noussut niistä taas. Jos olisin hyvinkin vaikeina aikoina (jotka kyllä olivat tätä helpompia...) päättänyt erota, luulen, että juuri tänä päivänä olisin paljon onnellisempi kuin nyt. Tuntuu kuin minulta olisi todellakin viety monta vuotta elämästäni. Mutta tässä olen ja nyt voin vain miettiä, että kannattaako tämä.

Miksei mieheni kadu? Hänen mielestään hänellä on ollut aito ihmissuhde elämässään. Ihan kuten Amildallakin tilanne, ei ole siis mitään anteeksiannettavaa, koska tätä uskottomuutta ja suhdetta toiseen ei mieheni siis kadu. Sitä on hyvin vaikea tutkia itsekseen ja todella miettiä, että mitä se tarkoittaa. Ymmärränhän minä mitä se tarkoittaa, mutta asian hyväksyminen on todella vaikeaa.

Siitä pääsen enemmän sellaisiin ajatuksiin, että mieheni on tässä ja nyt vain sen takia, että minä vähän selviäisin tästä rysäyksestä ja vähitellen ymmärtäisin itse asian todellisuuden ja tekisin itse ratkaisun erosta. Tavallaan luulen, että hän voisi sitten ehkä sanoa, että minähän se lähdin. Vaikka hän onkin sanonut, että jos eroamme tämän takia, niin hän kyllä ottaa ikään kuin vastuun. Mutta kuitenkin ajattelen, että lopultakin hän voisi sanoa läheisilleen, että minä tein sen lopullisen ratkaisun, kyllä hän olisi ollut valmis jatkamaan.

Todella on kauheaa, että pariterapiaan pitää jonottaa jopa kuukausia! Miten voitaisiinkaan auttaa monia perheitä, jos apua voitaisiin antaa nopeammin! Kun ajattelee, että lähes aina on lapsia mukana näissä parisuhdeongelmissa. Koin tuon saman itsekin, yritin hakea lomalla Suomessa joulun aikaan apua itselleni. Löysin vihdoin terapeutin, jonka kanssa kävin pari kertaa juttelemassa. Jostain paikoista en saanut edes vastausta! Se tuntui kyllä ihan siltä, kuin lyötyä lyötäisiin. Ja suurin osa ei edes varmaan pysty järkytykseltään etsimään apua kuin neulaa heinäsuovasta.

Sinä pettäjä, joka rohkeasti purit tilannettasi täällä. Sinulle haluaisin sanoa, että jos todella haluat jatkaa parisuhdettasi tai vain auttaa vaimoasi selviämään (jo lastenne tähden) tilanteesta, vaikka parisuhde ei tätä kestäisikään, kerro totuus tilanteesta! Älä pimitä, älä kerro valkoisia valheita! Ei ehkä yksityiskohtia (mikä oli parempaa jne.), mutta kerro kuinka tiivis suhde oli (henkisesti ja fyysisesti), kuinka ja missä tapasitte ja milloin, miksi jatkoit ja miksi nyt haluat kuitenkin lopettaa. Anna selkeä kuva myös siitä, että selkeästi olet lopettanut suhteen. Ja kerro vaimollesi, miksi haluat jatkaa hänen kanssaa, mitä arvostat hänessä ja että halaut sitoutua juuri nyt parisuhteeseen hänen kanssaan. Ei lasten tähden, ei kenenkään ulkopuolisen tähden, vaan ihan vaan vaimosi vuoksi. Ainakin omassa tilanteessani on niin kamalaa, että koska saan koko ajan selville uusia asioita, joudun aina lähtemään alusta toipumaan. Mieheni on luultavasti ajatellut, että koska tiedän, että suhde oli hyvinkin kiihkeästi fyysinen ja ajallisesti pitkä (eli siis todellista ystävyyttä ja kumppanuutta pelkän fyysisen lisäksi), salaista elämää jatkui vuosien ajan, niin minun ei tarvitse tietää kuitenkaan, että kuinka suhde alkoi, kuka hän on, miksi jatkui, mitä hän tunsi ja mitä nainen hänelle merkitsi (koska sanoo, ettei aikonut minusta erota tämän takia).

Nyt kun joku hetki tuntuu elämässäni paremmalta, niin välillä tuntuu, etten jaksa ruveta noita asioita kysymään ja taas pyörittelemään. Kuitenkin ne ovat juuri noiden valkoisten valheiden takia koko ajan mielessä. Etsin mielessäni hyvää hetkeä taas kysymyksilleni ja tuskaiselle keskustelulle, mutta toisaalta en sitä löydä, koska en halua taas pudota kuiluuni. Olisipa mieheni kertonut kaiken jo 4 kuukautta sitten totuudenmukaisesti!

Kyllä tämäkin päivä päättyy ja huominen tulee!

Amilda kirjoitti 19.4.2011 9:46

Hei SärkynytRuukku,

Olen samassa tilanteessa kuin sinä. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 20 vuotta (olen 40 v). Avioliittomme on mielestäni ollut hyvä, vaikka siinä on ollutkin ylämäkeä ja alamäkeä. Alamäen jälkeen on kuitenkin aina löytynyt ylämäki. Olemme varmasti molemmat kipuilleet jotakin kriisiä sen pohjalta, että olemme molemmat toistemme ensimmäisiä seksikumppaneita. Sitä mies on minulle edellen. Pari viikkoa sitten sain selville, että mies on pettänyt minua kahden eri työtoverinsa kanssa vuosien saatossa. Miehen mukaan tämä viimeisin päättyi siihen, kun sain asian selville. Nainen pelästyi, että ottaisin hänen omaan mieheensä yhteyttä. En tiedä, voinko oikeasti uskoa tätä. Pelkäänpä, että suhde jatkuu taas tilaisuuden tullen. Nainen siis päätti suhteen, ei mieheni.

Kaikista suurin järkytys minulle on ollut laillasi, että mieheni ei osoita mitään katumuksen merkkejä. Uhka minun menettämisestäni ei tunnu koskettavan häntä mitenkään. Hän sanoo, että tuskani näkeminen ei tunnu hänestä miltään. Miten se voi olla mahdollista!!?? Kuitenkin hän sanoo haluavansa yrittää jatkoa. Tässä on niin suuri ristiriita, että en ymmärrä. Toivoisin, että mieheni olisi sellainen pettäjä, joka tässä ketjussakin kirjoitti - eli katuisi aidosti. Minulla olisi halua antaa anteeksi ja yrittää kovasti. En voi antaa anteeksi, ilman että joku sitä minulta pyytää.

Olen pyytänyt miestäni muuttamaan pois. Sovimme, että kyseessä on asumusero ja on mahdollista että vielä palaisimme yhteen. Kuitenkin vain jos mies katuisi, se olisi mahdollista. Yritän valmistaa itseäni siihen, että ero jää loppulliseksi. Tilanne näyttää niin toivottomalta hänen reagoimattomuutensa vuoksi. Olemme jonossa pariterapiaan. Tuntuu pahalta että terapiaa pitää odottaa, kun juuri nyt tuska on niin hirveä. Miehellä näyttäisi menevän hyvin. Seksiä hän haluaa minulta kuten ennenkin.

Minulle tuli mieleen kirjoituksestasi että miehesi käy läpi jonkinlaista "ikäkriisiä". Olette olleet toistenne ensimmäiset... kuinka paljon muiden kanssa seurustelua on ollut, sitä ei käy ilmi. Mutta todellakin itselläni paukahti päähän pari vuotta sitten että herranjestas! näin vanha jo! , jonkunlaisen inventaarion tein elämässäni lopetin monia asioita ja aloitin toisia - vähän sillä mielellä että tätäkö oikeasti haluan. (minulla asia ei koskenut avioliittoa vaan muita asioita)

Totta! jos hän ei tunne katumusta olet melkoisessa pattitilanteessa, sinä tarvitset luottamusta ettet ole kynnysmattona ja kodin mukavuuslaitoksena. Minusta tuo asuminen erillään on hyvä ratkaisu ja varmaan aukaisee miehellesi sen todellisuuden miltä arki tuntuu, en silti pistäisi mitään pantiksi että hän ei viihtyisi erilaisessa elämässään, se saattaa hyvinkin olla se, jonka hän kokee jättäneensä pois sieltä nuoren aikuiselämänsä kohdalta.

Pariterapia on varmasti hyvä asia, ja terapia on hyvä sinulle vaikka miehesi ei siihen osallistuisikaan. Sinulla on nyt hyvä mahdollisuus tutustua itseesi ja tarkoitusperiisi, "itsenäistyä" (enkä tarkoita ettet olisi ! vaan siltä kannlta että olet elämässä sinä! ja tulet toimeen "omillasi" kun myös sinä olet sitoutunut varhain) Se ei sulje pois hyvää parisuhdetta, kiinteää yhdessäoloa, rakkautta ...

Työpaikkaromanssit on mielenkiintoinen juttu. Ja yllättävän yleistä (näin olen käsittänyt) itse taas ajattelen ettei tulisi mieleenkään! Tottakai monissa tilanteissa on jopa seksuaalista "viritystä" ja ihmiset tulevat toimeen paremmin jonkun kanssa, silti! Huiii, ajatella että olla töissä seksikumppanin kanssa - ei mulle kiitos!

Pariterapiat ja kaikki muutkin terapiat pitäisi saada joskus "akuuttiajalla" , vaikka itse pitkä terapia tehdäänkin pikkuhiljaa, niin alkuasetelma on usein niin akuutti, että alkuhätään pitäisi saada ensiapu heti.

Toivotan teille molemmille paljon sinnikkyyttä oman asianne kohdalla ja paljon halauksia, itsekunnioitusta ja uskoa omaan viisauteen.

sama katuja täällä kirjoittelee mutta viimeksi mielentila oli niin rikki itseni vuoksi että kaikki unohtui ja piti rekisteröityä uudelleen. Mutta nyt olemme keskustelleet,keskustelleet,keskustelleet....tulemme paljon keskustelemaan ja tulen pyytämään anteeksi yhä uudelleen ja uudelleen. Haluan oikeasti aloittaa tai siis jatkaa yhteistä taivalta ja toivon, että saan haavat edes pienenemään ja joskus ansaitsen arvostuksen ja luottamuksen uudestaan.

Olen tavannut toisen osapuolen kumppanin ja keskustellut pitkään asiallisesti hänen kanssaan ja pyytänyt anteeksi vaikka tiedän etten sitä tule koskaan saamaan...enhän sitä toki ansaitsekaan sen jälkeen mitä tuskaa olen osaltani myös heille aiheuttanut, olen pyytänyt kumppanini vanhemmilta anteeksi, olen käynyt kirkossa joka ei ole minulle todellakaan normaali käyntipaikka, olen viimein pystynyt keskustelemaan myös omista piilotetuista tunteistani ja yrittänyt avoimesti vastata kysymyksiin vaikka ne ovatkin välillä tuntuneet pahoilta. Kaikkiin kysymyksiin en tunnu tietävän itsekään vastausta mutta sen tiedän, että kadun ja haluan korvata kaiken jos siihen mahdollisuuden saan.

Ja anteeksi pyytäminen ja tunteiden osoittaminen oli minulle aina vaikeaa mutta nyt ne tulevat helposti. Ja anteeksi minun pitää pyytää vielä tuhannet kerrat. Haluan yrittää rakentaa tästä parempaa mitä tämä on koskaan ollut vaikka tämän rakennuksen pohjatyön aloitin todella väärillä aineilla eli toisella suhteella☹️

Nyt pystyn puhumaan jos joku minua vaivaa enkä piilota sitä jonnekin sisälle. Kumppanini ei tätä ansainnut meillä oli niin paljon hyvää tässä liitossa mutta me emme vain olleet toisiamme yhdessä hoitaneet tarpeeksi ja olimme arkiutuneet liikaa, rakkaus ei ollut koskaan kuollut se oli vain muuttunut ja minä ajattelin liikaa vain huonoja asioita kunnes ne hyvät räjähtivät sitten silmille...toivottavasti ei liian myöhään.

Mutta se joka ei kadu ei anteeksiantoa ja uutta mahdollisuutta edes ansaitse!! Minä kadun ja toivon että ansaitsen edes mahdollisuuden!! ANTEEKSI KAIKKI PETETYT

Hei!

Mitähän teille kaikille kuuluu, katujille, katumattomille, anteeksipyytämättömille ja anteeksipyydetyille? Entä jos joku teistä onkin jonkun toisen se toinen osapuoli? Että jos minä lukisin vaikka tuon Katujan tekstiä ja ajattelisin, että miten hän onkaan huomannut tehneensä elämänsä pahimman teon? Ja jostain paljastuisikin, että hän onkin juuri se minua pettänyt ihminen? Minä vain kuulen hänen sanansa jotenkin toisin?

Voisikohan se ollakin niin? Että minä en vain kuule mieheni sanoja? Tai hän ei kykene sanomaan sitä, mitä oikeasti tarkoittaa (jos oletetaan, että hän katuisi ja haluaisi anteeksi tekoaan) ihan vaan sen takia, että hän ei sitä pysty kasvatuksestaan johtuen ilmaisemaan? Hän yrittää ilmaista parhaansa mukaan, mutta minä taas omasta taustastani johtuen en ymmärrä sitä.

Ehei, en minä tätä omalla kohdallani vakavasti pohdi. Mutta jonkun toisen suhteessa se voisi olla niin, jos kyseessä olisi lyhyt erehdys eikä pitkäaikainen salainen elämä toisella? En missään nimessä puolustele ketään, pettäjä on pettänyt, siitä ei pääse mihinkään.

Oma kriisini tuntuu polkevan paikallaan. Minä yritän saada kasaan nyt täällä työelämään lähtöä, mutta samaan aikaan joudun pohtimaan, että turhaanko sitä teen, kun ehkä se mun elämäni onkin jossain toisaalla eikä tässä maassa tämän ihmisen kanssa. Tavallaan myös haluaisin noista ajatuksista päästää juuri nyt irti, koska pelkkä tuo työhön paluu vieraaseen työkulttuuriin vieraalla kielellä on aikamoinen stressi. Että pitääkö sitä nyt itse noilla ajatuksilla lisätä tuota stressiä? Valitettavasti olen huono hallitsemaan mieltäni 🙂

Kun sanon tuota miehelleni, haluaisin kuulla, että hän sanoisi, että eihän mun pidä tuollaista ajatella, kun hän haluaa ehdottamasti, että löydän paikkani täällä ja viihdyn senkin takia sitten hänen kanssaan jatkamassa yhteistä elämää. Mutta eihän hän sellaista sano, vaan hän sanoo, että työsuhteesta pääsee aina irti. Ja minä kun niin haluaisin kuulla muuta! Jos hänellä olisi pienintäkään tunneälyä, hän huomaisi, että nyt tuo nainen haluaa vain jatkuvaa vakuuttelua hänen tunteistaan. Mutta se kasvatus... Tai oikeammin minun pitäisi lakata yrittää lukemasta rivien välistä sitä, mitä siellä ei todellakaan ole ja todella kuunnella mitä hän sanoo. Eikä yrittää sälyttää hänen tunteitaan ja sanomisiaan (tai oikeammin tunteettomuuttaan ja sanomattomuuttaan) hänen lapsuutensa piikkiin. Kyllä hän itse sanoo ja tuntee juuri sitä, mitä kuulenkin.

Valitettavasti.

SärkynytRuukku, olen niin kovin pahoillani puolestasi. Voin omalta kohdaltani sanoa, että oma pettämiseni oli heikkoutta, idioottimainen teko ja elämäni suurin virhe, samalla tavalla voin löytää siihen syitä taustoistani kuten sinäkin etsit syitä puolisosi puhumattomuuteen hänen taustoistaan. Erona mielestäni on kuitenkin se, että jokainen pettäjä joka haluaa tekonsa jälkeen pelastaa parisuhteensa, täytyy astua ulos kaikista vanhoista totutuista konventioista ja taistella niin maan vimmatusti parisuhteensa puolesta. En ymmärrä, miksi miehesi ei ymmärrä tai tee tätä. Kukaan ei voi lukea ajatuksia tai tunteita, ne on sanottava ja näytettävä julki.

Oletko kertonut hänelle, miksi olet pettynyt häneen tässä asiassa, miltä se sinusta tuntuu ja mitä häneltä toivot? Tarkoitan siis aivan suoraan sanottuna niin kuin asiat sinulle ovat.

Toivon sinulle kovasti voimia, kevätaurinkoa ja viihtymistä työssäsi!

Harm kirjoitti 3.5.2011 14:25

SärkynytRuukku, olen niin kovin pahoillani puolestasi. Voin omalta kohdaltani sanoa, että oma pettämiseni oli heikkoutta, idioottimainen teko ja elämäni suurin virhe, samalla tavalla voin löytää siihen syitä taustoistani kuten sinäkin etsit syitä puolisosi puhumattomuuteen hänen taustoistaan. Erona mielestäni on kuitenkin se, että jokainen pettäjä joka haluaa tekonsa jälkeen pelastaa parisuhteensa, täytyy astua ulos kaikista vanhoista totutuista konventioista ja taistella niin maan vimmatusti parisuhteensa puolesta. En ymmärrä, miksi miehesi ei ymmärrä tai tee tätä. Kukaan ei voi lukea ajatuksia tai tunteita, ne on sanottava ja näytettävä julki.

Oletko kertonut hänelle, miksi olet pettynyt häneen tässä asiassa, miltä se sinusta tuntuu ja mitä häneltä toivot? Tarkoitan siis aivan suoraan sanottuna niin kuin asiat sinulle ovat.

Toivon sinulle kovasti voimia, kevätaurinkoa ja viihtymistä työssäsi!

Minä sanoisin tähän, että sen taistelun avioliiton puolesta on oltava käynnissä koko ajan, ettei siihen pettämiseen ajauduta, kyllä puolisot itse tietää missä mennään ja jos harhaajatuksia tulee, pitää alkaa raivoisa taistelu oman suhteen puolesta - siis ennen pettämiseen ajaytymista.

Mutta, kun se on melkein taivaan totuus, että me ihmiset huomaamme sen likellä olevan hyvän, vasta kun sen menettää, tai on pelko sen menettämisestä.
Kahden ihmisen suhteeseen, hyvään ja huonoon, tarvitaan aina kaksi.