Ensimmäinen terapiaistunto ohitse. Olo vähintäänkin hämmentynyt. Itse terapian aikana mieli oli hyvä, kerrankin joku ymmärtää mistä kiikastaa ja osasi kertoa sen toisellekin! Lähdin sieltä siis hyvillä mielin, kunnes armas ukkoni palasi jälleen siihen että kun hän ei vain tykkää riidellä. Ihan niinkuin se riitely olisi se ongelma! Kyllä se on vain seuraus ongelmista. Ja mitä tuohon sanoo? Jotta itse voisin hyvin, on pakko puhua ja käsitellä asiat. Toinen on mörrimöykky eikä osaa mihinkään kommentoida kuin ”en tiiä”. Lisäksi vetää kaikesta ihan omia johtopäätöksiä joita ei kerro kuin vasta aikojen päästä kun on riittävästi tätä omaa oletustaan pyöritellyt päässään.
Mitä tässä voi tehdä? Seuraava aika on vasta kuukauden päästä. Omasta mielestäni tuossa yhdessäkin kerrassa pääsimme asian ytimeen, miehen mielestä edelleenkin ongelma on se ettei hän jaksa riidellä! Taas palataan siihen että vaikka monet ongelmat on lähtöisin hänen pettämisestään, valehtelusta etc. niin hänen mielestään hänen ei tulisi kärsiä riitelystä. Voiko tähän muuta sanoa kuin onnea etsintään sellasita kumppania haettaessa ettei tarvitse riidellä… tai totu vaihtamaan parin kuukauden välein kun riitelypisteeseen suhteessa päästään.. En se minäkään riitelystä nauti tai siihen pyri. Olen vain hyväksynyt sen että se se on väistämättä osa parisuhdetta varsinkin silloin kun kipeitä asioita koitetaan selvittää…
Muilla kokemuksia terapiasta, onko lopulta auttanut vai kannattaako jättää leikki sikseen? Toisekseen, voitteko tosiaan elää ilman että mistään tulee ikinä riitaa?
Muilla kokemuksia siitä kun yllättäen
Hei enkuli,
mulle tulee mieleen että käsittele vaan asiat, sulla on siihen oikeus. Miestäsihän et voi pakottaa se on sen valinta kasvaako vastuunsa ottavaksi vai luistaako vastuustaan aina vaan.
Käyn itsekin parisuhdeterapiassa. Pettämistä ja päihdeongelmaakin miehellä takana ja holtitonta rahankäyttöä yms. Tein itselleni lupauksen että hoidan nyt itseäni käymällä parisuhdeterapiassa ja jos mies tulee sinne niin hyvä. Aluksi ei edes tullut mutta kun alkoi näyttää siltä että optio on että minä lähden omaan osoitteeseen niin nyt käy siellä.
Mun mies ei kyllä meinaa millään myöntää satuttaneensa minua, ja päihdeongelmankin myöntäminen kesti kauan. Raivokkaasti hän puolusti omaa ongelmattomuuttaan mutta on nyt alkanut luopua siitä.
Vaikka joskus rivien välistä kuultaa että meillä olisi kaikki hyvin ellen minä tekisi ongelmaa. Aiemmin olisin ollut raivoissani tuosta asenteesta mutta nyt ymmärrän sen mieheni ongelmaksi en niinkään minun. Jotensakin liian vaikeat asiat itsessä nähtäväksi sysätäänkin toisen kannettavaksi. Mutta suhteutan sen siihen näkemykseeni että parisuhdetta ei voi pitemmän päälle olla ellei jokainen ota vastuuta tontistaan.
Hyvää mitä tuo terapia tuo tullessaan varmaan meille molemmille että tullaan kuulluksi ilman syytöksiä. Ollaan onnistuttu lähes tulkoon lopettamaan riitely vaikka kipeistä asioista puhutaan kyllä aina kun voimia riittää. Molemmat ovat tietoisia siitä että meillä on kaksi vaihtoehtoa joko yhdessä tai erikseen.
Ja minulle iso asia on tajuta etten todella voi kuin huolehtia oman osuuteni.
Hienoa kuulla kohtalontoverilta kokemuksia!
Tosiaan, emme riitele edes jatkuvasti, tapahtuneista joita käsittelemme on kuitenkin pääpiirteistään jo vuosi. Mies sitä valittaakin että monta viikkoa saattaa mennä hyvin ja sitten jostain tulee vanhat asiat esiin ja riita on valmis. Terapeutti sen hyvin selitti että minulle on tullu syvä haava miehen tekemistä loukkauksista joka ei pääse paranemaan kun asioita ei kunnolla käsitellä ja tämä haava alkaa helposti vuotamaan uudelleen. Miehelle ei tunnu menevän jakeluun. Toitottaa vain mistä hän voi tietää miksi on jotain tehnyt... Hohhoi.
Tuosta alkoholinkäytöstä on meilläkin keskusteltu. Miehen mielestä ei ole ongelmaa, minusta on. Tähän terapeuttikin osasi hienosti sanoa että parisuhteessa voi ajatella ettei jokin ongelma ole oma. Jos minun mielestäni hänen juominen on ongelma niin se on meidän molempien ongelma.
Jää nyt nähtäväksi että jäikö meillä suhde tähän... Mies tuntui ottavan raskaasti sen että terapeuttikin vaati ottamaan vastuuta omista teoistaan. Liekö mennyt sillä ajatuksella sinne että saisi jonkun synninpäästön tjtn... En tiedä. Mutta en jaksa enää aikuiselle miehelle selittää päivänselviä asioita mikä on väärin ja että teoistaan täytyisi ottaa vastuuta. Olen todella pettynyt jos suhde päättyy näin sillä itse näkisin meillä edelleen olevan hyvät mahdollisuudet yhteiseen tulevaisuuteen, mutta se vaatisi molemmilta työtä ja panostusta.