Parisuhdekriisi (vai identiteetti kriisi)
Hei.
Olen väsynyt epätoivoinen ja todella ahdistunut tilanteestamme. Kaipaan jonkinlaisia kokemuksia tai vastaavia, jotain mikä ehkä helpottaisi omaa oloani.
Tammikuun loppupuolella mieheni ilmoitti minulle viestillä ollessaan reissussa sukulaisillaan ihastuneensa työkaveriinsa, mutta suhdetta ei ole eikä tule, asia on kuulemma pohjamutia myöten käsitelty. Ovat kavereita, mikä ei varsinaisesti minulle ongelma ole. Mieheni kertoi myös olevansa muutenkin sekaisin, ettei tiedä mitä haluaa jne. Ei tiedä haluaako olla kanssani. Järkytyin tästä, koska olin itse ajatellut miehen muuttuneen käytöksen johtuvan työstressistä koska sitä hänellä oli (paljon muutoksia töissä). Ollaan asuttu yli 10v saman katon alla. Ei lapsia. Kolmekymppisiä ollaan.
Olen ihan rikki ja ahdistunut enkä tiedä mitenpäin tässä pitäisi olla. Ensimmäinen kuukausi meni todella jäisissä tunnelmissa, pusut vaihdettiin töihin lähtiessä ja nukkumaan mennessä. Mutta mulla katkesi sitten kamelin selkä ja täräytin että mietin jos muuttaisin pois.
Nukuttiin yksi yö ja seuraavana aamuna itkettiin koko päivä sängyssä ja juteltiin. Mies on ahdistunut kun on kohdellut minua huonosti ja ollut minulle huono puoliso mielestään jo pitkän aikaa. Ei tunnu pääsevän yli tästä vaikka itse kerroin omat fiilikseni ja että haluan jatkaa yhdessä vaikka on vaikeaa, koska rakastan ja mitään peruuttamattoman kamalaa ei ole tapahtunut. Tiedän, että miestä vaivaa myös muut asiat mm haluaako lapsia ja vanhempiensa tilanne. Uskon että hänellä on noussut traumat pintaan omasta lapsuudesta joita hän ei ole käsitellyt. Tiedän millainen lapsuus hänellä on ollut ja se ei ole kovin ns normaali.
Mies on käynyt psykologilla, mutta koen ettei tämä ole auttanut asiassa eteenpäin. Minulla on tunne että hän olisi masentunut. Olen lukenut paljon miesten masennuksesta ja kysellyt asiasta omalta mielenterveyshoitajaltani jolla käyn säännöllisesti nyt tämän tilanteen takia ettei oma sairauteni pääse tämän takia puhkeamaan.
Mies on luvannut hakea apua ja ei tyrmännyt ajatustani masennuksesta. Pelkään vain ettei tätä tapahdu.
Keskustelumme jälkeen mies on antanut enemmän läheisyyttä ja huomioinut minua, mutta esim viestimme ovat hyvin erilaisia kuin ennen kun olemme erillään. Jotenkin kylmiä miehen puolelta. Mutta hän itse kyllä ottaa yhteyttä jopa työpäivän aikana joten kai hän vielä välittää. Seksiä meillä ei ole ollut vaikka itse haluaisin kyllä, mutta en ole uskaltanut miestä lähestyä enää sen tiimoilta, koska olen tullut torjutuksi ja pelkään omalla toiminnallani että ahdistan häntä tai vastaavaa. Emme oikein pysty keskustelemaankaan asiasta, mies on huono puhumaan.
Olemme vuosi sitten muuttaneet pienelle paikkakunnalle toiselle puolelle Suomea eli mun kaikki läheiset on tosi kaukana. Samoin toki miehenkin. Mikäli eroamme, olen jumissa täällä vielä vuoden opiskelujeni takia, joita en voi mitenkään siirtää. Kyseessä on alan vaihto ja saan palkkatukea tähän, opiskelen oppisopimuksella.
Tämä tilanne vaan hankaloittaa työssä selviytymistä ja koulutehtävät laahaavat perässä. Kotona on vaikea olla ja koen koti ikävää, vaikka en tiedä missä se koti on.
Koska emme tosiaan pysty kunnolla keskustelemaan tästä kun mies ei osaa pelkään jatkuvasti myös että se tiputtaa jonkun pommin mulle viestillä.
Miten ihmeessä tämmöisestä tilanteesta voi selvitä? En halua eroa koska jotenkin ajattelen että jos vain jaksan odottaa niin tilanne kääntyy parhain päin. Mutta sitten taas satutan itseäni tässä.
Todella sekava kuvio mutta sekavia on ajatuksetkin. Meillä on kohta yhteinen reissukin tulossa mikä sovittu ja varattu viime vuonna ja ahdistaa sekin, tavallaan en haluaisi lähteä edes mutta tavallaan uskon että se voisi tehdä hyvääkin.
Onko kenelläkään kokemuksia tälläisistä kriiseistä, joissa mies ei tiedä mitä haluaa? Onko tämmöiset aina väistämättä eron paikka?
Olen kestänyt tätä tilannetta nyt tosi kauan enkä jaksaisi enää itkeä ja väsyttääkin niin paljon kun en oikein nuku. Olen laihtunut 7kiloa.
Viisaita sanoja? Apuja? Kokemuksia? Jos lohdullisia sanoja edes. Olen aivan loppu.
Kuulostaa siltä, että elämäsi on tällä hetkellä epävarmuudessa elämistä ja se on varmasti todella kuormittavaa ja stressaavaa, kun ei tiedä mikä on lopputulema. Jäin pohtimaan kohtaa, jossa kirjoitit, että mies on ollut huono puoliso omasta mielestään. Jos hän niin kokee, miksi hän ei tee mitään asialle, jotta olisi parempi ja asiat voisivat korjaantua? Vai eikö hän jaksa, jos on masentunut? Koetko itse, että hän on ollut huono puoliso?
Kuulostaa kyllä valitettavan tutulta. Mietin onko mies eritellyt miksi pitää itseään huonona puolisona? Hän voi olla välttelijä (kiintymyssuhdemalli mikä kai suomessa yleinen) jolloin hän kokee emotionaalisen läheisyyden pelottavana tai hän ei ole kertonut ehkä kaikkea tuosta kanssakäymisestään työkaverin kanssa. Toisaalta se että hän on saanut avoimesti kerrottua sinulle ihastuksestaan ja tunteistaan on todella suuri ja hyvä asia ja kertoo siitä että hän vielä haluaa selvittää asiat kanssasi ja rakastaa sinua. On myös hyvä että olette omissa terapioissanne. Voisiko teille olla hyötyä myös pätevästä pariterapeutista niin että pääsisitte eteen päin? Minulle kävi samalla tavalla kuin sinulle ja oli samat oireet eli en nuku enkä syö jne. Pitäisi päästä siihen että mies käsittelee ahdistustaan siten että kykenee antamaan selkeyttä tunteistaan ja suhteen jatkosta. Jos molemmat haluatte jatkaa ja olla yhdessä niin kyllä se on mahdollista. Olen kyllä itsekin aivan loppu. Mutta en halua luovuttaa.
Heipsan, tässä on aikaa hieman kulunut.
Mä oon todella oikeasti pahoillani, kun muillakin ollut samantapaista kuin meillä. Tää on niin raastavaa, että tätä ei toivoisi kenellekkään.
Meillä oli tossa yhteistä reissua, käytiin molempien sukulaisilla ja sellaista. Luulin että menis jo paremmin. Mutta viikko sitten mies pyyteli anteeksi että minulla on paha olla ja hänellä ei ole vastauksia. Hän itki. Sitten mäkin itkin, lohdutti mua.
Läheisyyttä on jonkin verran ollut meidän välillä, sellasia haleja,silittelyä ja pusuja.
Lähdin kouluun seuraavana päivänä, itkuisena ja täysin voimattomana. Mies halusi vielä nähdä bussiasemalla kun lähdin. Toi suklaata. Itkin koko bussimatkan.
Kotiin tullessa täällä odotti pari yllätystä, sellaisia mistä mä tykkään. Tuntui pahalle. Ihan kun yrittäisi hyvittellä. Lähti itse sitten reissuun ja ei olla nyt viikkoon nähty.
Eilen puhui jotain miten on vaikea rauhoittua ja mä tiedän että nyt tulee taas jotain vasten kasvoja. Ei puhunut sen enempää, koska olen sanonut että haluan käydä ahdistavat/vaikeat keskustelut kasvotusten. Pelottaa mitä tänään illalla tapahtuu kun tulee kotiin.
Oon tota kiintymyssuhde mallia miettinyt kyllä. Mutta en vaan saa mistään täysin kiinni, että mikä tätä selittäisi. Ei ole myöskään eritellyt, miten kokee olleensa minulle huono puoliso. Ehkä se tarkoittaa yleisesti sitä, kun on joskus aiemminkin kuulemme mietiskellyt tälläsiä, että haluaako olla tässä täysillä. Se saa mut vaan miettimään, että kuinka paljon tästä suhteesta on ollut ns valhetta, eli täysillä mun puolelta ja häneltä osittain.
Oon myös eroa miettinyt, mutta mun on taloudellisesti todella hankalaa lähteä tästä. Oon aika huonossa tilanteessa siihen asti, että saisin opiskelujen jälkeen mahdollisesti töitä. Tukiasioita oon selvitellyt, aika kiikun kaakun voisiko jotenkin pärjätä. Lisäksi asuntoja ei vain ole tarjolla.
Pitäisi lähteä töihin tänään (oppisopimuksella kun olen) ja selvitä päivästä. Tulla sitten kotiin kun mies on täällä. Enkä tiedä yhtään mitä tapahtuu.
Mä oon vaan kokonaisvaltaisesti niin heikossa asemassa, ihan joka tasolla, että mä iltaisin lohdutan itseäni ajatuksella että ehkä en aamulla herääkkään. Ihan kamalaa ajatella niin.
Oon vaan niin yksin.
Moikka, tunnistan tuon sekavuuden ja yksinäisyyden tunteen. Se taitaa olla parasympaattisen hermoston reagointia tuollaiseen epävarmaan ja vaihtelevaan käytökseen. Saa dopamiiniruiskeen kun toinen tulee vähän lähelle ja ahdistuksen syöveri kun ottaa etäisyyttä. Eihän tämä ole normaalia ja tällaisessa suhteessa ei pitäisi olla. Meillä on 15 vuoden avioliitto, lapset ja talo. Enää 13 vuotta asuntolainaa ja sitten olisi ollut siitäkin vapaa. Suunnittelin yhteistä vanhuutta mutta toiselle iski ties mitkä kriisit ja on ollut epävarma, soutaa ja huopaa. Just tuo että vähän suklaata, yhteinen reissu ja sitten taas epävarmuutta kuitenkin. En suostuisi jos ei kävisi terapiassa. En kyllä enää ikinä lähde välttelijän kanssa suhteeseen vaikka sehän siinä onkin kun se käytös ei aktivoidu välttämättä heti. Yritän muistuttaa itseäni omista rajoista ja että mun tarpeeni on tärkeitä. Sunkin tarpeet on tärkeitä ja niistäkin pitäisi huolehtia. Ei me ansaita sitä että joku on meistä epävarma, oikeasti. Mä oon täällä eli et ole yksin. Kiitos kun sain puhua sulle. En taaskaan nuku.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 2 viikkoa, 1 päivä sitten. Syy: Kirjoitusvirhe