Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 12 vuotta ja meillä on kaksi lasta.
Jo seurusteluaikanamme, huomasin, että mieheni on helposti hermostuvaa sorttia ja toisinaan pelkäsin sanovani jotain väärin ja saan riidan aikaiseksi.
Ensimmäisen lapsemme oltua n. vuoden ikäinen, sain mieheni suostumuksen että tekisimme toisen lapsen. Vuosien mittaan hän on käyttäytynyt toisinaan merkillisesti, yksi asia on erityisesti jäänyt lähtemättömästi mieleeni:
Toisen lapsemme oltua n. 6 kk:n ikäinen, olin hänen yöheräämisistään todella väsynyt päivisin, eikä vanhempi lapsemme enää nukkunut päiväunia, joten oma lepäämiseni jäi päiväsaikaan nollille. Mainitsin tästä väsymyksestäni miehelleni ohimennen, hän vain totesi ’itsepähän oot lapses halunnu’. En voinut muuta kuin ihmetellä ja itku silmässä vedin asian villaisella.
Monesti hän on hermostuksissaan huutanut lapsillekin ’turpa kiinni’. Nykyisin hänen kanssaan ei voi riidellä rakentavasti, hän ei anna minulle suunvuoroa. Puhuu aina päälle ja hänen täytyy saada se viimeinen sana sanottua. Kun yritän sanoa tai huutaa omaa mielipidettäni, hän ei sitä kuuntele ja lähtee ovet paukkuen jonnekin.

Miehelläni on itsellään ollut rankka lapsuus. Isä oli alkoholisti ja vaimon hakkaaja. Aina kun hän joi, häntä sai pelätä milloin tulee mistäkin halosta päähän, hän uhkaili myös lapsiaan. Monta kertaa äiti ja lapset lähtivät kotoa ulos pakoon riehuvaa humalaista isää. Uskon ja tiedän, että tämä näkyy nyt hänen käytöksessään. Hän väittää, että on puhunut asiat siskonsa kanssa läpi, ettei muuta apua tarvitse, mutta minä väitän toista.

Sitten toinen juttu, toinen lapsemme sairastui vakavasti ja jäin töistä pois häntä hoitamaan. Tänä aikana masennuin (olin jo varmaan ollut masentunut aikaa sitten), mutta henkinen hyvinvointini oli niin maassa, etten sitä enää sietänyt vaan menin lääkäriin. Hän määräsi minulle masennuslääkkeet. Eräänä aamuna minua ei huvittanut nousta sängystä ja itketti vaan, sanoin miehelleni, että ’ei nyt huvita nousta ja masentaa’. Mieheni siihen: ’niin, nyt kun sulla on tuo masennus..’ hän sanoi sen ilkeällä äänellä, tarkoittaen varmaankin sitä, että ’mitäs tuosta’. Mitään tukea en ole häneltä saanut siihenkään.

Moneen kertaan hän on haukkunut isäni ja muut sukulaiseni. Hänellä ei ole paljon kavereita ja kaikkia ihmisiä hän arvostelee ja tuomitsee, jos he tekevät tai sanovat jotain mikä ei häntä miellytä.
Olen huomannut, että jos meillä on tullut jostain asiasta riitaa ja ollaan eri mieltä, niin yks kaks hän saattaakin sitten saman asian kertoa tutullemme niin, että hän onkin minun kanssa samaa mieltä ! (?) En tajua.
Kavereilleen hän kertoo asiat aina juttuja liioitellen ja väritellen, ollen näin vissiin hyvä kaveri muiden silmissä. Lisäksi hän esittää että meillä menee kotona hyvin, johon myös minä olen sortunut. Minun juttujani hän vääristelee esim. jos olemme olleet puhelimessa ja olen puhunut hänelle ihan normaalilla äänellä ja normaalia asiaa.Jos tuo puhelu sattuu loppumaan tappeluun hän saattaa paiskata luurin korvaan ja kun seuraavan kerran tapaamme, hän väittää että olen hänelle huutanut puhelimessa ja v****uillut.
Mä enää kerta kaikkiaan ymmärrä tuota ihmistä. Olen huomannut, että jotkin hänen ärsyttävät tavat ovat välillä tarttuneet minuunkin, kun olen ollut huonolla tuulella ja sitä inhoan itsekin. En halua olla hänen kaltaisenseen, vaikka on hänessä paljon hyvääkin, sitä en kiellä. En väitä, että itse olisin pyhimys, mutta kertokaa onko tuo normaalia käytöstä.