Parisuhde rakoilee, pitäisikö tässä vain luovuttaa?
Hei! Olen niin epätoivoinen ja kyllästynyt meidän tilanteeseen, että nyt ensimmäistä kertaa ajattelin kirjoittaa nettiin siinä toivossa, että saisin vertaistukea, vinkkejä, apua, mitä vaan.
Nyt kun olen välillä pysähtynyt miettimään meidän parisuhdetta, niin tuntuu, että ongelmia on ehkä vähän liikaakin. Käsittelemättömiä asioita jotka aina silloin tällöin kaivertavat mieltä ja tunnen katkeruutta/vihaa miestä kohtaan. Liittyy miehen sekoiluihin, joista ei aikoinaan olla kunnolla pystytty puhumaan, koska jossakin kohtaa mies suuttuu ja se menee riitelyksi. Miehen asenne on se, että parempi vain lakaista asiat maton alle ja antaa olla. Tämä nyt oli vain yksi asia, enkä viitsi sen enempää alkaa miehen sekoiluista selittämään, muuta kuin että hänen takiaan olen useita kertoja tuntenut itseni loukatuksi, surulliseksi ja minut on nolattu.
Meillä on kaksi pientä lasta, ja koko joulun ja talven on tuntunut, ettei mies kestä perhe-elämää/lapsia. Hän huutaa, ärjyy, kiroilee ja karjuu lapsille, välillä päivittäin. On monesti saanut lapset itkemään karjumisensa takia, jolloin lapset tulevat minun luokse itkemään ja tietysti kaappaan heidät syliini ja lohdutan heitä. Tästä johtuen saan haukut niskaani, että lellin heitä ja minun päässäni on vikaa kun en pidä kuria vaan lässytän lapsille. 🙄 Olen niin kyllästynyt miehen jatkuvaan huutamiseen! Olen sanonut, että miettisi vähän minkälaisen isä -ja mieskuvan antaa itsestään, mutta hän ei nää itsessään/käytöksessään mitään väärää. Olen sanonut, että lapsille ei todellakaan karjuta niin että he pelkäävät, ei kiroilla, ei käsketä pitämään turpaansa kiinni jne, kuvottavaa. 😭
En tajua kun tuntuu, että hän ei yhtäkkiä kestä enää yhtään omia lapsiaan. On päivät töissä, eli näkee lapsia arkisin vain 2h päivästä, sitäkään aikaa ei kestä huutamatta ja kiroilematta. Välillä töistä tultuaan mies päättää ettei häntä kiinnosta olla lasten kanssa tai tehdä kotitöitä, joten minäpä teen kaiken vaikka olen 12h lasten kanssa päivät pitkät. Hän ei myöskään ole läsnä lasten kanssa, vaan joko näpyttää puhelintaan, tablettiaan, pleikkaria. Lasten ulkoilu on täysin minun vastuulla. Kyllä minusta olis ihanaa, jos mies edes joskus, vaikka kerran kuukaudessa voisi työpäivän jälkeen viedä lapset hetkeksi ulos, jotta minä saisin hengähtää, mutta ei. Kerta mies käy töissä, niin hänen ei enää tarvitse ulos lähteä.
Seksiä on, mutta muuta läheisyyttä ei ole. Olen toivonutkin, että läheisyyttä olis enemmän, halailua, silittelyä, pussaamista. Ei koko ajan, mutta edes joskus. Toisinaan kun mies kävelee, saatan pysäyttää hänet ja heti hän tokaisee kylmästi mitä nyt?, ojennan kädet halaukseen mutta hän ei halaa takaisin tai jatkaa matkaansa. Tulee todella torjuttu olo. Ei ikinä pusuja, haleja, ei mitään. Ei kehuja, ei helliä sanoja, ei mitään. Muutenkin mies puhuu todella kylmästi, en edes muista koska viimeksi hän olisi puhunut minulle normaalilla äänensävyllä. Äänensävy on valehtelematta aina kyllästynyt, äkäinen, vihainen. Joskus jos kysyn ihan normaaleja arkipäivän kysymyksiä, suuttuu niistäkin. Tuntuu, että minun pitää miettiä tarkoin mitä sanon, milloin sanon ja millä äänensävyllä. Kaikki mitä teen, kaikki mitä sanon, on väärin. Hänen tavasta puhua puuttuu se kunnioitus ja arvostus toista kohtaan. Jos kysyn miksi oot aina pahalla päällä, tulee vastaukseksi työt, väsyttää, raha jne. Aina löytyy jokin tekosyy.
Sydän särkyy joka kerta kun nään tai kuulen miten parisuhteessa olevat miehet puhuvat normaalisti kumppanilleen, normaalilla äänensävyllä. Ovat kiinnostuneita toisen asioista ja kuulumisista. Meillä tätä ei ole.
Haluaisin mennä miehen kanssa pariterapiaan, mutta tiedän ettei hän suostu. Joskus on tullut heittona puheeksi, niin jo silloin tokaisi ja naureskeli, että häntä ei ikinä terapiaan saa. Mutta kun minulla on niin kova tarve päästä puhumaan ulkopuoliselle, haluan kaiken avun tähän parisuhteeseen. Mutta kun mies ei suostu. Pitäisikö tässä vaan erota? Olen koko ajan miehen käytöksen takia onneton ja ahdistunut. Tässä tekstissä oli vain murto-osa meidän ongelmista, senpä takia terapia tekisi ainakin minulle hyvää, jotta saisin kaiken vuodatettua ulos, enkä kokisi katkeruuden tunteita ja ahdistusta siitä, että päivästä toiseen minun pitää niellä ja hyväksyä miehen käytös. 😞
Ikävä kyllä tulee ensinnä mieleen, miksi tuollaisen tunneköyhän ja itsekkään ihmisen kanssa olet ryhtynyt parisuhteeseen. Onko mies siis aina ollut tällainen, vaan muuttunut pikkuhiljaa. Jos oma vaimo ja lapset ei kiinnosta tai ole minkään arvoisia ei suhteella ole tulevaisuutta, varsinkaan kun mies ei halua terapiaa tai muuta. Tilanne on kestämätön ja oman mielenterveytesi ja lasten tulevaisuuden kannalta kannattaisi lähteä suhteesta mitä pikimmin. Mieti asiaa, mutta eipä juuri muuta mahdollisuutta ole.
Ei mies ennen käyttäytynyt noin kuin nykyään. Ei todellakaan, oli aivan eri mies ja sitä miestä kaipaan. En olisi koskaan ryhtynyt parisuhteeseen ja hankkinut lapsia miehen kanssa jos hän olisi näin käyttäytynyt jo alkuaikoina. Luonne on pikkuhiljaa muuttunut ja pahentunut vaan... Tiedä sitten miten mies reagoisi jos sanoisin, että se on joko ero tai terapia. Jos hän tajuaisi kuinka tosissani olen ja olisin valmis oikeastikin eroamaan ellei hän terapiaan kanssani suostuisi.
Voimia tuohon tilanteeseen. Minun avioliittoni 20 vuoden ajalta piti sisällään paljon tuollaista äksyilyä, huutamista ja fyysisyyttäkin jossain määrin miehen taholta. Oli etenkin kahta vanhinta kohtaan liian raju. Tai saattoi uhkailla, että v.... jos et nyt ole hiljaa niin lyön sinua. Siis päälle 10-vuotiaalle lapselle. Kaapeissa on koloja kun mies iski suutuspäissään nyrkillä niihin. Mietin välillä lähtemistä, puhuin vihanhallinnasta jne. Tein todella paljon kotona kaikkea, palvelin suorastaan.
Vuosi sitten mies aloitti suhteen, joka alkoi siten, että haukkui toiselle naiselle viesteissä minua, säälitteli itseään, ja nainen ymmärsi ja tuki. Nyt on heinäkuusta asti asuttu erillään, mies on loukannut minua kaikin mahdollisin tavoin, liittyen myös siihen, että välillä ei oikein osaakaan olla ilman vanhaa perhettään ja välillä taas menee naisen kanssa tosi lujaa, ilman tätä ei pysty olemaan vaikka muuta valehtelee.
Eli tässä aika äärimmäinen esimerkki siitä, mihin minun näkökulmastani sen vaimon ja lasten arvostuksen puute voi johtaa. Hän on itse myöntänyt, ettei ole koskaan ajatellut kiitollisuuden ja arvostuksen näkökulmasta mitä on saanut. Jossain määrin tämä uusi rakkauskin kuulostaa hänen puheissaan välineeltä, miehen on pakko olla tämän naisen kanssa, koska se on ainoa asia mistä hän saa hyvää oloa, näin on sanonut. Tuolla tavoin käyttäytyvällä miehellä on siis pohjimmiltaan todella huono olla itsensä kanssa. Se on huono yhdistelmä tällaiselle yliempaattiselle hoivaajalle. Nyt minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sopeutua, hyväksyä tilanne, selviytyä surusta ja katkerista tunteista. Ja suojata itseäni ja lapsia. Kaikki hyvin vaikeita asioita, kun ne pitää tällaisessa yhteydessä opetella. Koita sinä nyt voimaantua ja ottaa tilanne haltuun kun vielä voit.
Syysmyrsky, olen pahoillani mitä olet joutunut kokemaan ja kestämään. Toivottavasti jossain kohtaa helpottaa ja alat nauttia elämästä ihan uudella tavalla.
Meillä ei väkivallan uhkaa ole, onneksi. Ja jos olisi, niin en jäisi odottelemaan koska iskisi, joko minua tai lapsia. Väkivallalle ja minkäänlaiselle fyysiselle kurittamiselle on ehdoton EI tässä talossa. Mies kyllä tietää, että suojelen ja puolustan lapsiamme kuin leijonaemo poikasiaan.
Sanot, ettei suhteessanne väkivallan uhkaa ole. Ei väkivaltaa ole vain fyysinen teko. Yhtä pahaa jos ei loppupeleissä vielä pahempaa on lapsille henkinen väkivalta, jos se on jatkuvaa. Jos isä vain kiroilee ja huutaa eikä ole kiinnostunut lapsistaan on se väkivaltaa pahimmasta päästä. Mitä iloa ja turvaa sinä ja lapset saatte tuollaisesta öykkäristä?
Moi Tuulia!
Ikävä elämäntilanne sinulla.
Eihän tuollainen voi olla kenellekään hyväksi, vakavan keskustelun paikka taitaisi olla.
Kaikki me muutumme ajan myötä mutta perheen, avioliiton ja puolison kunnioitus ovat asioita joista pitäisi muistaa pitää huolta vaikeinakin aikoina.
Onko mitään sellaista tapahtunut menneisyydessä joka olisi "laukaissut" miehessä tuollaisen käytösmallin, mustasukkaisuutta, alemmuudentunteita tai mitä tahansa tunne-elämän vaikeutta?
Ensimmäisenä tulee mieleen että tilanne on todella haitallinen lapsille, tietysti myös parisuhteellekin ja joku ratkaisu olisi asiaan saatava.
Pariterapiassa asioita olisi "helpompi" saada käsiteltyä kun neutraali henkilö olisi keskustelua ohjaamassa ja mahdollisesti kertoisi miten vaarallista tilanne on lasten kehityksen kannaltakin.
Jos järkevää keskustelua on mahdotonta saada aikaiseksi ja minkäänlaista ymmärrystä ei puolisolta löydy ja tilannetta ei pystytä käsittelemään niin että molemmilta puolisoilta saataisiin selvin sanoin esille ne kipupisteet mitkä ovat nykytilanteeseen johtaneet, olisi mielestäni kaikkien kannalta parempi asua eri osoitteissa.
Vähän samantapaisten oireilujen jälkeen meillä pitkään jatkunut kylmä kausi päättyi siihen että toinen sai tarpeekseen huonoksi ja puhumattomaksi ajautuneesta parisuhteesta ja alkoi toteuttaa sitä mitä alttarilla aikoinaan oli luvattu ja rakastui uudelleen puolisoonsa kylmien vuosien jälkeen kun lapset olivat jo aikuisia, tuntien suurta halua pelastaa vielä parisuhde jossa yhteisiä asioita ei enää ollut.
Se osapuoli joka oli edes yrittänyt vielä vuosia sitten saada halauksia ja läheisyyttä, kuten sinäkin, oli jo luovuttanut ja elämä oli kuin vieraiden ihmisten kesken vaikka arjen asiat sujuivatkin.
Selvittämättömien ristiriitojen vuoksi vuosiksi ahdistunut ja sulkeutunut mies oli siis se joka "heräsi" ja halusi korjata vielä sen mikä oli korjattavissa ja alkoi vuosien jälkeen muuttua ja kaikilla oli parempi olo ja se on nyt jatkunut kaikesta huolimatta.
Mutta. Vaimo oli jo hakenut läheisyydenkaipuuseensa, hyväksytyksi tulemisen tarpeeseensa ja huomion tarpeeseensa niiden antajat suhteen ulkopuolelta.
Mies oli se meillä se joka halusi selvittää asiat ja avasi keskustelun jota vaimo ei olisi millään halunnut käydä, eikä vaimo missään tapauksessa lähteä myöskään pariterapiaan.
Sen verran keskustelua saatiin aikaiseksi että vaimo kysyttäessä totesi että rakkautta ei enää ole ja mies merkitsee enää tottumuksen ja tarpeellisuuden vuoksi yhdessä oloa ja että vaimolle tämä tilanne sopii hyvin.
Voi arvailla miten se kaikki vaikutti siihen onnettomaan osapuoleen joka tunsi rakastuneensa uudelleen. Asiat olivat jo ajautuneet liian pitkälle ja oli paljastunut asioita joita vaimo ei olisi koskaan halunnut paljastuvan ja nyt vaikka kaikki on "hyvin" ja tilanne on täytynyt hyväksyä koska se on totuus, miehen sydän on särkynyt ja valmistautuu eroon.
Tämä tarinan osanen siksi että miettisit sitä mihin pitkään jatkuneet erimielisyydet ja selvittämättä jääneet asiat voivat johtaa.
Jos sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta ja halua parantaa tilannetta on vielä jäljellä niin:
Pöydän ääreen, katsekontaktiin ja suoria kysymyksiä ja omien tuntemuksien esille tuontia, ja vain omien, älä käytä yhtään kertaa sanaa "sinä". Hän saa kertoa omat mielipiteensä ja vaivaavat asiat itse.
Suuria rakkauden tunnustuksia ei ehkä löydy mutta sekin voi palata jos molemmilta vielä löytyy tahtoa kunnioittaa ja arvostaa toisiaan.
Jos mitään muutosta tuon keskustelu yrityksen jälkeen ei tapahdu parempaan suuntaan, pelasta edes lapsesi, eroa ja jatka heidän kanssaan elämää.
Koska sinulla ja lapsillasi, kuten miehelläsikin, on vain yksi elämä elettävänä, ei yhtään enempää tuhlattavaksi.
Millainen miehen oma lapsuus on? Useinhan miehet toteuttavat isyyttään alitajuisesti, kuten heidän omakin isänsä on toiminut. Kyllä meilläkin mies lasten myötä muuttui, ei ehkä ensimmäisen vauva-aikana, mutta lasten kasvaessa isommiksi ja vaatiessa enemmän.
Kylmyys ja ruma käytös näkyi minulle, kun toisaalla oli jo haku päällä. Eli irtautumistahan se mies siinä teki, käyttäytyi niin rumasti että olisin alkanut vihaamaan. Minä tietysti rakastavana tulkitsin sitä niin, että annoin miehelle tilaa ja omaa aikaa, sovittelin ja yritin olla pois tieltä, mutta samalla väsyin sitten itse lopulta.
Terapiaan ei suostuttu meilläkään menemään koskaan. Ihan itsekseen haki uuden elämänkumppanin ja lopulta häipyi ja jätti minut kolmen pienen lapsen kanssa.
Ero on kyllä tosi iso juttu, voin sanoa että näin 1,5 vuotta eron jälkeen lapset edelleen reagoivat, kokevat turvattomuutta ja vaikka kuinka parhaani teen, en pysty yksinäni heille sitä korvaamaan. Mutta jos olisin tiennyt silloin mitä tiedän nyt, olisin kyllä eronnut itsekin. Eli etäisyyden ottaminen auttoi ymmärtämään asioita, joita oli siinä lähellä liian vaikea tajuta.
Kannattaa mennä perheterapiaan, vaikka yksin. Tsemppiä <3