Olen aina ollut kunnianhimoinen ja määrätietoinen, mutta rennon hauska ilopilleri. Nyt kaikki on kadonnut. Tuore (3vuotta yhdessä) parisuhde, uusi koti vailla remonttia. Olemme asuneet yhteisessä kodissa kohta vuoden, enkä saa tehdä mitään ilman miehen lupaa, paitsi niitä ”normaaleja” naisten töitä, siivota, pyykätä, laittaa ruokaa tms.

Jouduin juuri työttömäksi ja ajattelin alkaa remontoimaan oikein urakalla kotiamme. Se piti remontoida viime vuoden aikana niin, että yläkerta on kunnossa, mieheni lupasi. Kyseessä olisi vain ”pieni” remontti, vanhojen asukkaiden ällöttävät tapetit pois ja maalia tilalle. Tiedän että kunnon pohjatyöt viä aikaa, mutta osaan kyllä ja teen kiitettävää jälkeä. Olen käsityö ihminen. Mutta mieheni ei arvosta tekemääni, olemme tapelleet muutamien remonttiyritysteni jälkeen enkä jaksa enään hänen mykkäkouluja. Hän ei siis huuda vaan menee puhelakkoon ja alkaa korjaamaan/ehostamaan tekemisiäni. Vihaan mykkäkoulua, omassa perheessäni puhuttiin ja ehkä vähän huudettiinkin mielipide ilmoille ja sovittiin riidat. Yksi puolinen mykkäkoulu on mielestäni rasittavinta riitelyä.

Mieheni on tunnetusti hyvä työntekijä, tunnollinen ja oikea työmyyrä. Hän tekee työn täydellisesti virheittä, koska tekee sen hitaasti ja millin tarkasti. Yhtä huonetta on remontoitu nyt vuosi eikä se vieläkään ole valmis. Koska mieheni ei anna minun tehdä mitään. Hän pitää minua huonona, koska olen nopea. Ennemmin ajattelen, että hänen mieltään painaa eniten se, että nainen osaa remontoida ja vielä hyvin.

Nyt kun minulla olisi aikaa, koska olen tosiaan ollut työtön pari viikkoa. Saan vain tehdä kotitöitä. Pää hajoo jos en löydä tekemistä -harmittaa kun en voi tehdä niitä asioita jotka stressaavat omaa mieltä eli remontoida oma koti kuntoon. Häntä taas stressaa se, että minä teen -olemme umpikujassa. Olen yrittänyt sanoa, että antaisi edes mahdollisuuden yrittää. Mutta hänen mielestään pitää remontoida yhdessä, aina hän lupaa että ensiviikolla hänellä on aikaa, kuitenkin hän tekee omia töitään ja ylitöitä -koti ei kiinnosta, koska ei ole kotonakaan koskaan. Tuntuu ehkä pieneltä murheelta, mutta kun koti on saamattomuuden takia ”risainen” en kohta enään jaksa. Hän uskoo ilmeisesti sisimmässään, että osaa kaiken itse täydellisesti ja pystyy kaikkeen yksin (korkeintaan voin auttaa jossain listan pitämisessä).

Kaiken tämän lisäksi. Pelottaa tuleva, koska hän suuttuu niin helposti kritiikistä eikä hänellä ole aikaa minulle. Hän ei halua tehdä mitään hauskaa tai yhteistä kanssani. Pelkään, että mogaan kaiken vielä. Kaipaan huomioo ja hauskanpitoa -arjessa pitää olla välillä juhlaa. Lumisota, tyynysota tai maalipensselillä nenän värjääminen ois hauskaa, puhumattakaan että pelattaisiin yhdessä pleikkarilla tai lautapelejä saatika, että lähdettäisiin matkalle yhdessä. Yhteisiä kavereita meillä ei ole ja minun kaikki kaverit asuvat melkein 100km päässä (nähdään harvoin, heillä on oma elämä ja omat kaverit kotipaikkakunnalla). Hän käy kyllä omien kavereiden kanssa kahvilla ja viipyy hyvinkin kahvikupin äärellä pari-kolmetuntia. Samoin kuin omilla vanhemmilla hän käy miltei päivittäin ja sielläkin aikaa kulumaan vähintäänkin tunnin, vaikka vaan käy pikaisesti. Tunnen olevani yksin ja hylätty -arvostamaton pelkkä kodinhengetär.

Mitä minun pitäisi tehdä? En kuitenkaan haluaisi erota. Hän on pohjimmiltaan erittäin kiltti ja hyvä, ujohko mies. Ei puhu, mutta pussaa kyllä.