Parisuhde, lähteäkö vai jäädä
.. Siinä otsikossa se aikalailla tulikin mitä pyörittelee mielessä koko ajan….
Mutta jos vähän taustoja avaa, niin olemme moni-lapsinen perhe. Meillä on kiirettä perheen tiimoilta, mutta minua vaivaa koko ajan suuri yksinäisyys mieheni kanssa. Ajoittain olemme mieheni kanssa loistavasti tukena toisillemme, toisinaan kaikki on vaan yhtä suurta riitelyä/ eri mielisyyttä. Pahimmat karikot olemme selvittäneet, mutta tuntuu että sellaiseen ”rauhalliseen” lentotilaan emme oikein pääse.
Vielä vuosi sitten miehellä oli aika suuri alkoholiongelma. Tein selväksi että lähdemme lasten kanssa jos ei muutu, siihen asiaan tullut parannus mistä ikuisesti olen onnellinen. Muutaman kerran aiemmin mies kokeili ”ryhdistäytyä” mutta tuloksetta, nyt muutos on ollut voimassa onneksi jo jonkun aikaa. Kuitenkin pelkään että taas tämä menee huonompaan suuntaan ja pelottaa tulevaisuus mitä siitä sitten seuraa….
Meidän arki on lähinnä sitä mies käy töissä ja minä hoidan vielä hetken pienintä lastamme kotona. Isommat ovat koulussa/päiväkodissa ja minä palaan työhön pian. Mutta sitten kun tulee vapaapäivä miehelleni (niitä useampia viikolla), hän ei tee muuta kuin makaa sohvalla boxreissa ja pelaa jotain gansteripeliä koneella ja katso tv:tä. Päiväkotilaisen vie autolla hoitoon vapaapäivänään ja käy kaupassa, mutta siihen se jää. Minä juoksen kuin pieni eläin: pesen pyykin, imuroin (se on allergian takia tehtävä päivittäin), hoidan kaiken käytännön asian mitä tulee kouluun/hoitoon/tms., teen ruuat, syötän lapset, käytän lapsia ulkona, huolehdin kaiken. En pääse ikinä istumaan ja mies vain tokaisee että olisit pyytänyt apua. Aloitan aamuni tällä hössötyksellä klo 6, tauotta iltaan asti teen klo 23 asti. Mies makaa sohvalla ja minä hoidan kahtakymmentä asiaa samanaikaisesti.
Nykyisin hän on todella kireä koko ajan, ja pahantuulinen. Mitään yhteistä meillä ei tunnu olevan, kuuntelen hänen avautumistaan työstä päivittäin. Minun juttuja kuuntelee, mutta pelaa samalla/katsoo tv:tä, niin en koe että meillä olisi molempia kunnioittavaa keskustelua. Monesti hän ihmettelee miten jaksan koko ajan pysyä liikkeessä, mutta ei kai minulla ole valinnan varaa kun hän ei paljoa mitään tee. Sitten se muutama hassu kerta kun saamme kahden keskeistä aikaa, niin eipä meillä ole mitään kahden keskeistä. Mies vaan edelleen makaa boksereissa ja pelaa tietokoneella. Vaikka mitä yrittää ehdottaa niin mikään ei oikein innosta. Itse en pääse edes iltakävelylle yksin vaikka aamulla jo kerron lähteväni, mies vain toteaa ettei todella selviä yksin lasten kanssa.
Huonona puolena myös tullut se että hän on varsinkin isoimmalle lapselle kovin ilkeä sanoissaan, ei auta vaikka menen väliin selvittämään ja rauhoittamaan. Hän jatkuvalla syötöllä pelottelee lapsia (”jäät luokallesi”) ja tai uhkailee (”otan pleikkarin takavarikkooon”), jos he eivät tee hänen mielensä mukaan. Kuitenkaan itse ei mitään lapsille opasta /opeta ja ei käy lasten kanssa puistossa tms., joskus ottaa kauppa-avuksi.
Minusta tuntuu, ilkeästi sanottuna, että kestin mieheni vierellä monia vuosia hänen alkoholiongelman vallitessa ja ajattelin naiivisti että nuo ilkeydet johtuvat keskikaljasta. Joskus tuntuu että haluaisi että kaikki se aika ei mennyt hukkaan ja en ”turhaan” odottanut parempaa aikaa. Odotin niin kovasti että kun hän on selvä, niin voisimme puhua muusta kuin mitä nyt yleensä humalaisen kanssa voi keskustella, keksittäisiin yhdessä vaikka kävelyharrastus, tehtäisiin joskus jotain. Saisin vastuullisen aikuisen rinnalleni, jonka kanssa yhdessä voisin tehdä arjen askareita ja kokea olevani onnellisessa avioliitossa.
Itse olen kovasti koettanut muuttaa onnellisempaan suuntaan ehdottomalla kaikkea, mutta jos toinen ei nää mitään tarvetta tai mikään muu kuin sohvalla makaaminen ei kiinnosta, niin aika yksin sitä on. Olen alkanut menettää uskoani ja toivoani tähän avioliittoon, tuntuu että ei siinä tervassa tarvitsisi rämpiä loputtomiin. Huomaan itsestäni sen huonon puolen että olen alkanut muuttua välinpitämättömäksi, ja se saa miettimään jäädäkö vai lähteäkö…..
Painin itse hyvin samankaltaisessa tilanteessa. Meillä ei enää tosin ole pieniä lapsia. Ja miehen kanssa pystytään tilanteesta puhumaan mutta that's it. Ei hirveästi ole puheet auttaneet. Kotihommissa onneksi auttaa jonkin verran. Omat hermoni eivät kestäisi jos joutuisin hoitamaan KAIKEN yksin. Oletko koskaan pyytänyt apua kotihommiin ihan siis just sillä hetkellä kun tarve on? Oisko sun mahdollista vähän "herätellä" ukkoa esim. niin että menet itse pariksi päiväksi johonkin ilman lapsia ja hän saa hoitaa kaiken sillä aikaa. Jospa silmät avautuisi sitten. Ymmärrän sun tuskasi ja suututtaa että nuo ukot voi olla tommosia itsekkäitä kusipäitä. On siinäki miehenmallia lapsille. Saisvat hävetä molemmat.
Kiitos vastauksesta 🙂
Olen koettanut täällä kotona neuvotella kotitöistä, kertonut että kaipaan apua, tehnyt listoja, kertonut mitä muiden (varsinkin miehen) tulisi tehdä, mutta ei kauheasti ole kyllä muutosta tullut. Tuntuu että mun on vaan selvittävä, tai jos en jaksa niin kaadun suorin jaloin, mutta pelottaa että mitäs sitten tapahtuu, kukas sitten hoitaa...?
Kyllä, nimenomaan kyseisessä miehen (siis minun mieheni 😀 ) tapauksessa juuri tämä ajattelemattomuus ja itsekkyys välillä ottaa niin päähän. Ja myös se aggressiivinen asenne asioiden käsittelyä kohtaan. Välillä saan hävetä silmät päästäni, kun mieheni arvostelee lapseni ystävää josta ei pidä "p***seenreiäksi" silläkin vaaralla että lapsi voi kuulla. Useista ihmisistä löytää ilkeän kommentin paikan. Se alkaa kuluttaa jo omaa olemista kun ei ole sellaista lupsakkaa iloista aikaa, aina pitää arvostella jotenkin ilkeästi. Mitään järkevää rakentavaa kritiikkiä ei tule, vaan se on aina tuollaista hyökkäävää.
Myös jatkuva pelko "repsahtamisesta" juomiseen on. Ja tuntuu että nyt kun mies ei voi tissuttaa, makaa tosiaan lakoonisesti sohvalla... Alkaa joskus niin tökkiä itsellä se jatkuva odottelu että milloin se elämä oikein alkaa-- milloin tämä paranee, mies taitaa olla väsynyt sen odottamiseen kun pitää huilata sohvalla 😉
Moikka AmandaArmas 🙂
Me ollaan oltu mun miehen kanssa yhdessä kohta 19-vuotta. Meillä on kolme lasta (teini-ikäisiä kaikki).
Meidän vaikeudet on mun mielestä alkaneet noin 5 vuotta sitten. Ehkä jo aiemminkin mutta sillon viimeistään. Samaistun sun tarinassa tuohon kaiken hoitamiseen yksin. Meillä oli ehkä aika perinteinen asetelma siten, että mies tuo leivän pöytään ja nainen hoitaa kodin ja lapset. Se toimi hyvin niin kauan kun olin kotona lasten kanssa. Mutta sitten palasin itse opiskelemaan ja lapset meni päiväkotiin ja tämä meidän järjestely jäi päälle. Sitä jatkui todella pitkään. Sillon kun rakennettiin talo niin se oli ihan ok, koska mies oli kaiken vapaa-ajan raksalla ja tuntui luonolliselta, että minä tein kaiken muun. Meni pitkään vielä muuton jälkeen, että minä hoidin kaupassa käynnin, ruoat, pyykit, lapset yms. Sitten erään työpäivän jälkeen tuli mittatäyteen ja hermostuin tosissani miehen saamattomuuteen. Raivosin siitä, että hän saa työpäivän jälkeen mennä päiväunille kun minun taas pitää suoraan töistä mennä kiireellä kauppaan ja hoitaa ruokaa pöytään. Viesti meni osittain perille ja nykyään mies hoitaa arkisin pääsääntöisesti kaupassa käynnin ja ruoan. Muut kotityöt ovat edelleen minulla.
Mies on aktiivisesti mukana valmennustoiminnassa ja hänen kaikki vapaa-aika menee siihen. Jos hän onkin fyysisesti kotona niin ajatukset ovat muualla.
Alkoholi näyttelee liian suurta roolia miehen elämässä. Hän on kännissä raivonnut ja huutanut minulle ja lapsille. Olen siinä pisteessä, että sanoin viime viikonloppuna miehelle, että minä tai alkoholi. Hän ilmoitti ettei aio mennä hoitoon mutta voi yrittää itsenäisesti vähentää. Ja sanoi, jos tämä ei minulle kelpaa niin sitten mun vaihtoehto on lähteä. Niimpä...
Seksiä meillä ei ole ollut kahteen vuoteen. Välillä pussaillaan ja halataan mutta nyt sekin on jäänyt. Olen tästä puhunut miehelle, mutta parannusta ei ole tapahtunut. Olen kyllästynyt siihen, että minä nostan aina näitä asioita esille. Sitten kun puhutaan asioista, mies on samaa mieltä ja haluaa suhteemme toimimaan mutta käytännössä mitään ei tapahdu. En jaksa enää yrittää.
Menen aina nukkumaan yksin. Mies valvoo katsoen telkkaria, tissuttelee viiniä ja/tai olutta ja välillä tekee myöhään töitä. Valittaa kun aamulla väsyttää ja sitten taas töiden jälkeen parin tunnin päikkäreille. Välillä tuntuu, että hän välttelee minua ja sellaisia tilanteita mitkä saattaisi johtaa seksiin. Vaikka minä haluaisin vaan nukahtaa käsi kädessä hänen viereensä.
Mulla on tullut mitta sillätavalla täyteen, että olen valmis eroon. En näe syytä miksi jatkaisimme yhdessä. Meillä ei ole suurempia riitoja ja arki saadaan ihan ok sujumaan mutta minä kaipaan jotain muuta. Haluaisin intohimoa ja läheisyyttä. En tarkoita sitä, että heti eron jälkeen hyppään jonkun toisen lakanoihin vaan olen mielummin yksin kun huonossa suhteessa, jossa jatkuvasti tyydyn vähempään kuin mitä kaipaisin.
Rakastan miestäni ja hän on hyvä isä lapsillemme. Ero ei sitä asiaa muuta. Mutta kai rakkauttakin voi olla erilaista ja näköjään intohimoinen rakkaus voi ajankuluessa muuttua ja kadota.
Itseajattelen niin, että meillä on tämä yksi elämä. Ollaan itse vastuussa omasta onnellisuudesta. Jos haluaa parempaa niin kukaan muu ei sitä sun puolesta voi toteuttaa.
Tsemppiä sinulle!