Parisuhde kriisissä
Pyytäisin mielipiteitä ja kokemuksia tilanteeseeni. Olemme mieheni kanssa olleet naimisissa muutaman vuoden ja yhteiseloa on takana jo 10 vuotta. Meillä on alle kouluikäinen lapsi. Viime aikoina mua on alkanut enemmissä määrin vaivaamaan meidän suhde. Tuntuu, että olemme kasvaneet niin erilleen siitä mitä olemme joskus alkuhuumassa ja ekoina vuosina olleet. Kun aloimme seurustella, mies oli kokematon pojankloppi ja mulla takana vaikeita vuosia, joista kuitenkin olin selvinnyt. Olin tavatessamme vielä todella haavoittuvainen ja epävarma. Nyt kun olen näiden 10 vuoden aikana vahvistunut ja saanut käsitellä näitä menneisyyden kipeitä asioita, niin tuntuu, että olen ihmisenä aivan eri kuin jona mieheeni tutustuin.
Mies on ollut aina herkästi tulistuva ja hänellä on ollut vaikeuksia hillitä suuttumustaan. Koskaan ei ole kuitenkaan väkivaltainen ollut, mutta on paiskonut tavaroita ja huutanut. Oman menneisyyteni takia asia on ollut mulle hyvin vaikea, erityisesti nyt kun perheessä on lapsikin. Mies on lapsellekin huutanut todella rumasti joskus suuttumuksessaan ja on heikkohermoinen kun lapsen kanssa pitäisi osata hillitä itseään enemmän. On myös negatiivisuuteen taipuvainen, mikä rasittaa minua suuresti. Lisäksi alkoholi on maistunut hänelle vähän liian hyvin viime aikoina. Mielestäni on liikaa, että hän juo illan aikana useamman oluen ja aloittaa jo lapsen ollessa hereillä. Mua on alkanut suuresti ärsyttämään, kun huomaan alkoholin vaikutukset mm. puheessa ja katseessa.
Tässä vuosien aikana olen käynyt läpi hyvin raskaita vaiheita mm. vanhempieni menetyksen ja hyvän ystävän sairastumisen. En koe saaneeni mieheltäni tukea noissa vaikeissa asioissa. Päinvastoin on mielestäni toiminut tosi tökerösti mm. syyllistämällä, esim. siitä, että on joutunut viettämään työpäivänsä jälkeen lapsen kanssa koko illan kahdestaan kun olen itse ollut eräässä todella raskaassa tapahtumassa. Hänellä ei aina ole suhteellisuudentajua. Eihän hän ole koskaan kokenut itse mitään kriisejä vaan koko elämä on ollut aika tasaista ja helppoa. Mulla taas takana melkein pelkästään ponnisteluja, verta ja hikeä, että tuntuu että voimmeko me koskaan ymmärtää toisiamme?
Miehen luonteen ja käytöksen vuoksi olen miettinyt onko meillä yhteistä tulevaisuutta. Enempää lapsia en häneen kanssaan uskalla tehdä. Onhan tämä yksikin täysin mun vastuulla ja miehen hermot kireällä, saati jos lapsia olisi enemmän. Mies ei ymmärrä ollenkaan, että se, että hautaan haaveeni toisesta lapsesta, ei ole todellakaan hyvä juttu ja kertoo enemmän suhteen ja perheen tilasta. Olen koettanut saada häntä perheterapiaan tai pariterapiaan mutta hän ei suostu.
Itse alan olla jo niin väsynyt tähän, että olen harkinnut hakevani töitä toiselta puolelta Suomea vain sen takia, että pääsisin suhteesta pois. Emme ole aiheesta kauheasti puhuneet. Mies ei osaa puhua ja itsellenikin tämä on vaikeaa. Pelkään, että sanon jotain mistä ei ole enää paluuta. Parhaimmillaan hän kuitenkin on hyvä isä ja mies. Eniten toivoisin, että toimisimme perheenä paremmin. Nyt tuntuu, että pärjäisin lapsen kanssa kahdestaan paremmin. Tänäänkin mies viettää vapaapäivää ja minä vein lapsen hoitoon. Sekin ärsyttää, kun ei halua oman lapsensa kanssa viettää aikaa. Omaa aikaan ottaa kuitenkin lähes joka päivä käydessään harrastamassa (mitä siis tänäänkin lähti tekemään). Kokemuksia olisi tosi hyvä kuulla!
Hei, en tiedä oletko jo saanut kriisin ratkaistua jotenkin. Mutta kirjoituksessasi ainakin löydät enemmän negatiivisia puolia suhteestasi, kuin positiivisia. Onkohan se merkki jostakin? Vaikuttaa, että sinulla ei ole hyvä olla. Itse koen huolestuttavana tuon lapsen paikan suhteessanne ja puhumattomuuden välillänne. ONko mies sitoutunut kuitenkin suhteeseen mielestään? Vaikuttaa, että sinä olet kasvanut todella erilleen suhteestanne. Itse olen yleisesti sitä mieltä, että miehellä on myös vastuu lapsesta ja lastenhoidosta, sillä eihän sitä lasta yksin saada aikaan. Lapsen kasvattamisessa ja hoidossa on aina iloja, mutta on myös kannettava vastuu. Itseäni pännisi todella pahasti tuo juominen (jos se siis on säännöllistä) ennen lapsen nukkumaanmenoa tai se, ettei mies halua viettää lapsen kanssa aikaa. Tosin ainahan aikuisella pitää olla välillä aikaa myös itsekseen, mutta jos ajan ottaminen itsekkäästi tulee tavaksi, se ei kanna pitkälle. Lapsi kuitenkin on hyväksyttävä elämään.
Toivottavasti saat tästä jotakin 🙂
Löydän tarinastasi osaksi yhteisiä piirteitä kuin omastani (Oliivipuu-miehen kaksoiselämä). Minunkin mies on helposti tulistuva, temperamenttinen ja kykenemätön hillitsemään itseään. Välillä tökero kommunikoinnissa lapsen kanssa. Oletko sinä miettinyt voisiko puolisollasi olla persoonallisuushäiriö?
Voimia sinulle!
Hei myyry!
Löydän tarinastasi paljon samaa omassa elämässääni. Minulla ei ole raskasta taustaa, mutta miehesi kuvaus olisi voinut olka kuin omasta kynästäni. Mieheni on myös herkkä tulistumaan ja saattaa paiskoa tavaroita välittämättä suuremmin lapsista. Väkivaltainen ei kuitenkaan ole. Myös lasten kanssa komnunikointi on usein ala-arvoista ja hermo ei hänellä yleensä kestä jos lapset itkevät tai kiukuttelevat. Ja alkoholikin maistuu, myös lasten edessä.
Lapsia hän ei käytännössä koskaan hoida, enkä tiedä uskaltaisinko edes jättää heitä miehelle hoitoon.
Minua nämä kaikki asiat inhottavat ja lisäksi se että mies kohtelee minuakin usein huonosti, käyttää siis henkistä väkivaltaa. Kaikki tämä on saanut minut pohtimaan eroa ja useimmiten tuntuu siltä että olisin onnellisempi ilman häntä elämässäni. En kuitenkaan ole vielä vakuuttunut olisko se parasta lapsile.
Onko kriisinne jo ratkennut? Miten miehesi kohtelee sinua?
Voimia!
Moi.
Kirjoitan ensimmäistä kerta tämmöisen paikkan. Mulla on nyt tämmöisen ongelma et ollan päätety asumuseron vaimon kanssa.
Ollan oltu naimisissa muutama vuosi mutta yhtessä 9 vuotta. Meilä on maksi ihana tytärtä 6 ja 7. v.
Me ei ole ikinä riidelty nii kun riitellän ollan oltu hilja vähän aikaa ja sit taas kaikki ihan ok. Mutta noin 6 viikoa sitten oli mulla tosi huono päivä ja ma en tiedä miten ja kuinka ma sain sen sopan keitännyt mut ma sanoin et haluan eron😥. Meni varma pari tuntia kun tajusin mitä olin tehnyd ja pyysin anteeks. Ok meil ei ole nii kun kuidas parisuhdeissa olevilla et me puhutais mõista ongelmista. Asia on siinä et vaimon kultaa on tämmöisen et jos häneltä kysyt et onko kaikki hyvin hän sano et on. Vaikka näet et ei ole. Mä olen pyytänyt et mentäis pariterapian ja yritetän viellä. Mut aluksi oli et hänen päätös on ero. Nyt saavutin siihen et alatan olema asumuseron. Ma sain asunnon nii 500m meitän nykyisest kodist . No see tuli tosi nopsa no voi sanoa et onni onnetomuutessa. Hän kun kuuli et sain asunnon hän romahti täysin. Sanoin et samal itkiti ja hymylyitti. Me küll sovitti säänöt ja kaikki ja ma kun tulen töistä hän lapsed. Mut nyt on tämmöinen asia et hän tarjos et tehän ruoka yhtessä ja asutan kun perhen mutta eriksen. Ma kysyin et osaks hän sanoa et kauanko se asumusero kesttä? Hän sano et ei osa sanoa. Hän kyllä armasta mua mutta ei ole enä sitä kipinä hänellä. Mulla kyllä on ja ma haluaisin olla nii kun perhen. Nyt kysyin et onko hän miettinyt et mentäis uuten vuoten jälkeen terapian hän sano et mennän ja hänki haluaisin saada perhen taas yhteen. Nyt sitten haluaisin tiedä et onko se asumusero sitten nii sanottu mietiskely aikaa tai helppo ja kivuton ratkaisu eron, ja onko mahdollista et me saatan se perhen taas yhteen????