Avioliitto ja perhe-elämä jossa taloudellisesti ja päällisin puolin kaikki hyvin. Vanhemmuus toimii, mies on ihana isä (aina läsnä) ja monin tavoin hyvä mies ja aviomies. Kuitenkin parisuhteesta puuttuu viime vuosina fyysinen läheisyys ja ajattelemme asioita todella eri tavoin. Läheisyyttä on, mutta se tuntuu tavalta enkä löydä omalta puoleltani intohimoa tai kunnon kontaktia toiseen. Halu intohimolle on kova, mutta en sitä jostain syystä tunne miestäni kohtaan. Tämän lisäksi olen todella yksinäinen, eli mulla ei ole ystäviä eikä meillä ole tukiverkostoa lapsen suhteen. Äitiys on ollut paljon kovempi paikka kuin luulinkaan ja se on aiheuttanut myös sen että yksi lapsi saa riittää.

Olen masenunut ja erittäin alakuloinen. Katselen kateellisena ja pahaolo vatsassa ystäväporukoita viettämässä iltaa tms. ja itse olen aina yksin jos yleensäkä lähden mihinkään. Toisinsanoen vietän elämääni töissä ja kotona lapsen kanssa. Keskustelen vapaa-ajalla 90% parivuotiaan kanssa ja loput mieheni. En ole tyytyväinen itseeni enkä elämääni, mutta en tiedä mitä tehdä. Tiedostan omat ongelmani ja varsinkin puutteeni, mutta en tiedä mitä niille aina tekisin. Kaikista eniten pelottaa tehdä mitään isompia ratkaisuja parisuhteen osalta, varsinkin kun rakastan miestäni ja hän on erittäin hyvä mies, mutta…
Tässäkin koen olevani vaillinnainen, miksi osaan arvostaa miestäni ihmisenä ja isänä, miksi en osaa arvostaa sitä mitä saan häenltä. Hän yrittää ja haluaa olla kanssani ja se on mahtavaa, mutta kuitenkin vain okei.. Mikä mussa on vikana?? Olen saanut itselleni hyvän ja rakastavan miehen, mutta en pysty antamaan hänelle tarpeeksi. Siltikin hän pysyy ja haluaa olla kanssani.

Olen unelmoija ja tiedostan sen olevan parisuhteessamme yksi suurimmista ongelmista. Tiedän odottavani asioilta enemmän kuin ovat ja tunteet eivät olekaan niin suuria kuin oletan. Vai onko parisuhteita joissa rakkaus ja varsinkin intohimo on jatkuvaa? Olenko jämähtänyt mieheeni koska hän on hyvä mies ja hyvä isä, ja varsinkin ainoa ystäväni!? Miksi olen yksin enkä saa ystävyyssuhteita joissa minunkin kanssa halutaan olla? Miksi en nauti äitiydestä vaikka rakastan lastani koko sydämestäni? Ja tärkeimpänä, miten saan edes itseni arvostamaan ja rakastamaan itseäni fyysisesti sekä henkisesti? (jotain arvostan ja rakastan, mutta paljon on sellaista jota en)

Tässä ongelmiani ja ajatuksiani, toivoisin löytäväni samoja tunteita kohdanneita ja samoja asioita läpikäyneitä..