Moikka!
Itselläni ei koskaan ole mitään sitoutumiskammoa ollut, mutta on kyllä kokemusta suhteesta missä omat tunteet ei riitä. Aloin siis seurustelemaan erään pojan kanssa, ja silloin ajattelin ettei siitä varmaankaan mitään pitkä aikaista tule, kun olin niin epävarma tunteistani. Kohta sit huomasin että olin kiintynyt ihmiseen, ja muutettiin yhteen. Jossain vaiheessa kuitenkin läheisyys ei enää tuntunut oikealta, ja tajusin että tunteeni oli vaan ystäväpohjalla, kaikki koskettaminen yms. ahdisti. Oli niitäkin aikoja kun nämä asiat ahdisti vähemmän. No ajattelin että se menee ohi ja tunteet tulee pintaan kun vaan jatkaa toisen kanssa elämistä. Näin ei kuitenkaan käynyt. Sitten elämääni tuli ihminen joka veti minut pois tästä, ja tätä ihmistä oikeasti rakastin ja kaikki olikin sitten toisenlaista. Kyllä sen eron vaan huomaa.

Pointtini nyt oli se, etten usko että ihminen oppii rakastamaan jos toinen ei ole "se oikea". Luulen ettei teidän suhde pidemmän päälle tule toimimaan ja olette jossain vaiheessa molemmat ehkä onnettomia tilanteen kanssa. Nämä siis omien kokemusten pohjalta, toki te voisitte saadakin suhteen toimimaan.

Suosittelen että puhut näistä tuntemuksista poikaystäväsi kanssa. Minä ainakin olin tunteistani aina avoin, ja se ehkä tuntui välillä toisesta pahalta, mutta olin ainakin rehellinen molemmille. Ja sitten kun tuli se aika ettei suhde enää jatkunut, ei se uutinen tullut toiselle niin shokkina kun oltiin asiasta aiemmin puhuttu ja toinenkin huomasi ettei tunteeni ollut muuttunut. Ihmistä rakastin, mutta vain ystävänä. Muulla tavalla en oppinut rakastamaan.

Anteeksi sekava tekstini. Halusin tulla antamaan kokemukseni (toivottavasti ei mennyt ihan ohi aiheen), mutta tällä hetkellä oli erittäin vaikea keskittyä kirjoittamiseen. Pahoittelut siis siitä.

Määrittele itsellesi, mitä sinulle tarkoittaa rakastaminen. Olin yllättynyt, kun sanoit, ettet rakasta, koska minusta tuo kirjoittamasi kuulostaa ihan rakastamiselta 🙂

Sanot, ensin, että olet onnellinen ja sitten heti perään, ettet osaa olla onnellinen. Näkee, että sinulla tosiaan on ristiriitaisia tuntemuksia ja se kyllä repii ihmistä.

Tuleeko se ei-onnellisuuden tunne juuri tuosta lähelläolon pelosta? Ja ylipäätään, mikä sen pelon(jos sitä on) aiheuttaa?

Toisinaan on todella vaikeaa uskaltaa olla toisen lähellä(henkisesti) ja antaa toisen rakastaa itseään. Joskus on helpompi juosta pakoon, kuin antautua tuntemaan erilaisia tuntemuksia.

Jos tietää, miten pärjää erilaisten tunteiden kanssa, ei olekaan niin vaikeaa uskaltaa elää. Tunteiden kirjohan on luonnollinen osa ihmiselämää. Suhteessa ollessa pitää myös tunteistaan ja tekemisistään ottaa vastuuta, sekään ei aina ole niin helppoa, mutta ei moni muukaan asia tässä elämässä.

Yhteenhän ei ole pakko muuttaa nopeasti, tai jos se ei tunnu hyvälle ajatukselle. Eikä kannatakkaan muuttaa. Voihan muuttaa lähemmäksi ensin ja katsoa, mitä siitä tulee. Tuskin suhdetta auttaa, jos toinen tuntee olonsa ahdistuneeksi ja että jotain tehdään väkisin. Sinun pitää saada tarvitsemasi aika itsellesi, mutta kannattaa tietysti tutkiskella, mistä nuo tuntemukset tulevat ja olisiko jostain apua ahdistukseen.

Kuulostaa ihanalle, että voit jutella kaikesta poikaystäväsi kanssa 🙂 se on suuri asia. Lisäksi ihanaa, jos toinen kertoo, miten kaunis olet ja että rakastaa sinua. Ovat tärkeitä asioita nuokin suhteen säilymisen kannalta! Sinulla on jopa lupa nauttia tuosta kaikesta ihanasta, nauti 🌻🙂🌻

Hei!
Ensinnäkin, kiitoksia kummallekin paljon vastauksistanne 🙂 Tulin iloiseksi, että jotkut todella haluavat auttaa! Saitte kumpikin minut pohtimaan jälleen kovasti asiaa.

Eveny, se rakkauden määrittely siinä onkin vaikeaa. Mitä rakkaus todella on? Onko minulla vain niin suuret odotukset ja luulot rakkaudesta, että kuvittelen sen olevan jotain paljon isompaa? Omasta mielestäni olen paremminkin rakastunut siihen läheisyyteen ja itse parisuhteeseen, enkä ihmiseen, mikä kuulostaa todella väärältä. Ehkä sen takia minun onkin vaikea nauttia noista hetkistä, minusta tuntuu että teen väärin, että huijaan itseäni ja samalla poikaystävääni.

Asiaa on todella vaikea käsitellä. Siitä on todella vaikeaa myös puhua niin kuin sinä Sirppi ehdotit, me näemme kuitenkin niin harvoin, ja koko ajan tuntuu, ettei halua pilata niitä vähiä hetkiä sanomalla jotain noinkin ”karua”. Meneehän toki hetket pilalle silloinkin, kun vetäydyn henkisesti kauemmas ja sulkeudun.

Haluaisitko sinä Sirppi kertoa omasta kokemuksestasi lisää? Miten hän suhtautui puheisiisi? Oliko suhteessa koko ajan sitten se epävarmuus taustalla, vai onnistuitteko tavallaan ”unohtamaan” sen? Miten erotilanne itsessään, oliko mies kovinkin katkera tms? Sinun ei tietenkään ole pakko vastata. 🙂

Muutkin samanlaisessa, tai samankaltaisessa tilanteessa olleet/olevat ovat tietysti tervetulleita kirjoittamaan ajatuksiaan ja kokemuksiaan! 🙂

Aikoinaan tapailin erästä kumppani ehdokasta ja välimatkaa meillä oli varmaan reilu 70km. Kummallakin kuitenkin oli oma auto, joten ei ongelmia sen suhteen.

Netti ilmoitus antoi ymmärtää, että hän oli kyllästynyt elämäänsä ja kaipasi vaihtelua elämäänsä. Kertoi myös että hänestä saa kaverin erilaisiin menoihin.

Soittelimme aluksi toisillemme ja tapasimmekin. Meni ihan hyvin ekat treffit ja hyvin säädyllisissä merkeissä yleisellä paikalla. Soittelut lisääntyivät. Aikaa kului, mutta kävi ilmi, ettei hänellä ollutkaan aikaa panostaa yhteisiin tapaamisiin. Hän osasi hyvin kertoa erilaisia syitä että pitää asioita hoidella ja ne kuulostivat uskottavilta.

Kuitenkin myöhemmin aloin ihmetellä hänen "kiireisyyttään" kun aikaa ei vain meinannut löytyä "halusta huolimatta" tapailuun vaikka muuten asenne oli melko hyvä puhelinyhteyden pitämisessä. Lopulta meille tuli riitaa siitä, että hän oli sitä mieltä että minun pitäisi vaikka puoli vuotta odottaa että tilanne muuttuu. Minusta alkoi tuntumaan, että alkuperäinen netti ilmoitus ei vain kertakaikkiaan pitänyt paikkaansa ja tavalla tai toisella minua huijataan esim. on oikeasti kuitenkin varattu. Lopulta meillä välit katkesivat, koska tajusin ettei minusta ollut kaukosuhteeseen kun toinen ei vain halunnut oikeasti panostaa tapailuun vaan "virtuaalisuhteeseen".

Nyt kun laitoit tuon avauksen, niin aloin epäilemään, että häntä varmaan ahdisti juuri tuollainen normaali läheisyys tapailussa, mutta hän tarvitsi kuitenkin jonkun jotta tuntisi itsensä rakastetuksi. Ei ole reilua jos toinen panostaa hyvään parisuhteeseen ja toinen haluaa panostaa hyvään kaukosuhteeseen kun ei vain uskalla totuutta kertoa. Ennustan, että teillekkin tulee lopulta riitaa JOS hän ei ole sinun kaltainen oikeasti eli hyväksyy kaukosuhteen. Lämpimät viestit kyllä viittaavat siihen toivoon, että teistä tulee joskus oikea pari. Sinun täytyy nyt punnita että kerrotko reilusti omista tunteistasi vai jatkatko "pelaamista" hänen kustannuksellaan...

Stray kirjoitti 5.10.2011 20:28

Hei!
Ensinnäkin, kiitoksia kummallekin paljon vastauksistanne 🙂 Tulin iloiseksi, että jotkut todella haluavat auttaa! Saitte kumpikin minut pohtimaan jälleen kovasti asiaa.

Eveny, se rakkauden määrittely siinä onkin vaikeaa. Mitä rakkaus todella on? Onko minulla vain niin suuret odotukset ja luulot rakkaudesta, että kuvittelen sen olevan jotain paljon isompaa? Omasta mielestäni olen paremminkin rakastunut siihen läheisyyteen ja itse parisuhteeseen, enkä ihmiseen, mikä kuulostaa todella väärältä. Ehkä sen takia minun onkin vaikea nauttia noista hetkistä, minusta tuntuu että teen väärin, että huijaan itseäni ja samalla poikaystävääni.

Asiaa on todella vaikea käsitellä. Siitä on todella vaikeaa myös puhua niin kuin sinä Sirppi ehdotit, me näemme kuitenkin niin harvoin, ja koko ajan tuntuu, ettei halua pilata niitä vähiä hetkiä sanomalla jotain noinkin ”karua”. Meneehän toki hetket pilalle silloinkin, kun vetäydyn henkisesti kauemmas ja sulkeudun.

Haluaisitko sinä Sirppi kertoa omasta kokemuksestasi lisää? Miten hän suhtautui puheisiisi? Oliko suhteessa koko ajan sitten se epävarmuus taustalla, vai onnistuitteko tavallaan ”unohtamaan” sen? Miten erotilanne itsessään, oliko mies kovinkin katkera tms? Sinun ei tietenkään ole pakko vastata. 🙂

Muutkin samanlaisessa, tai samankaltaisessa tilanteessa olleet/olevat ovat tietysti tervetulleita kirjoittamaan ajatuksiaan ja kokemuksiaan! 🙂

Tietysti haluan kertoa kokemuksista, jos niistä vaan on yhtään apua. 🙂
Kumppanini suhtautui näihin tunteisiini itseasiassa erittäin hyvin. Tai siis tottakai se sitä satutti, mutta meidän oli kuitenkin helppo puhua siitä. Ja sanoin sillekin etten ollut varma onko se vaan ohimenevää jne. Puhuttiin ja yritettiin miettiä mikä sen tunteen minussa ehkä aiheutti, jos asialle voisi tehdä jotain.

No sit tulikin näitä kausia kun tää epävarmuus lähti pois ja kaikki oli tosi hyvin. Ja sillon kyllä pystyttiin unohtamaan ne epävarmuuden tunteet, eikä se muutenkaan haitannut suhdettamme. Ainakaan minä en huomannut että se olisi vaivannut poikaystävääni.

Kun sitten viimein sain rohkeutta ja sanoin kumppanilleni ettei suhteemme vaan toimi, koska minun tunteet ei riitä, se otti sen aika hyvin. Puhuttiin sillonkin tosi paljon, ja se sanoi ettei se tullut yllätyksenä koska oli huomannut sillon minusta etten ollut omaitseni. Eli sen jälkeen kun minä olin tehnyt pääni sisällä eropäätöksen, käytökseni vasta muuttui täysin. Se ero oli ehkä helpompi sen takia kun oltiin tunteista niin paljon puhuttu. Oli se silti miehelle raskas, koska sillä oli tunteita tosi paljon. Mutta me olemme edelleen ystäviä vaikka erosta on yli vuosi. 🙂

Hmm, jotain oli vielä äsken mielessä mutta pääsi unohtumaan. :/ Lisäilen jos se vielä mieleen palaa ja oli jotain tärkeää. 🙂 Jos tuli mieleen uusia kysymyksiä niin kysy ihmeessä.

Toivottavasti teksti ei ollut liian sekavaa ja siitä jotain edes tajuaa. 😀

Teillä Sirppi on näköjään käynyt tosi onnellisesti tän asian kanssa, hieno homma! Eikä teksti mitenkään sekavaa ollut. Autoit paljon, kiitoksia 🙂

ElämänValo, ikävämpi juttu että teillä kävi noin. Ilmeisesti mies halusi vain elää omissa haavekuvissaan, jotenkin rakentaa unelmien naista mielessään sen pohjalta, mitä netissä juttelitte tms. Meidän suhteemme ei ole kuitenkaan nettisuhteena alkanut, eikä sitä ole, vaikka toki netti tulee seuraavana yhteydenpitovälineenä heti puhelimen jälkeen. Tiedän että minun täytyy päästä omista tunteistani selville, ei se toista kohtaan ole tosiaankaan reilua.

Puhuttavahan tästä on, ei siitä pääse yli eikä ympäri 🙂 Halusin vain vähän kuulostella teidän kokemuksianne ja mielipiteitänne, kiitoksia niistä. Edelleen saa viestiketjuun kertoa, jos itsellä on samantapainen tilanne päällä tms.

Moikka! Oon seurustellu nyt yhden ihanan jätkän kanssa 2kk, kaikki meni hyvin alussa, kaikki perhoset vatsassa, eka suudelma ja päivä kahdestaan oli mielettömän ihania, mutta, nyt on alkanut ihan hirveä ahdistus. En tunne enään mitään kun suutelen poikaystävääni. En tykkää enään kiehnätä hänen kanssaan sängyssä tai julkisilla paikoilla, vaan yritän hankkiutua pois tilanteesta mahdollisimman pian tai keksiä jotain muuta tekemistä. Olen vasta 15 vuotias ja tiedän että minulla on koko elämä edessä, enkä haluaisi "jämähtää" vain tuohon yhteen jätkään. Etsin koko ajan jotain parempaa ja flirttailen muiden jätkien kanssa. Yhtenä iltana olin juomassa kaverin mökillä ja istuin saunassa yksin kunnes sinne tuli yksi tuttu jätkä jonka kanssa olen muutaman kerran pari sanaa vaihtanut. Hän tuli ihan lähelle istumaan, kietoi kädet ympärilleni ja alkoi suutelemaan. Hetki suudeltiin siinä kunnes jatkettiin toisessa huoneessa. Vaatteet alkoivat vähentyä ja vauhti kiihtyä. Tunsin intohimoa ja halusin sitä, vaikka tiesin että seurustelen. Se tuntui paljon paremmalta kuin poikaystäväni kanssa oleminen ja suuteleminen. En välittänyt sillä hetkellä mistään, annoin pojan tehdä kaikkea mitä halusi ja olin myös itse kaikessa mukana. Hän alkoi avata housujani kunnes huoneeseen pamahti muutama ystäväni ja veti pojan pois päältäni ja veivät pois. Jäin yksin istumaan sängylle, miettimään mitä vittua olin just tekemässä. Meinasin menettää neitsyyteni pojalle jota hädin tuskin edes tunsin. Ja olin pettänyt poikaystävääni. Alkoi kaduttaa, itkettää, ahdistaa..Mutta samalla mietin kuinka ihanaa se oli ja salaa toivoin että poika olisi tullut takaisin ja oltaisi jatkettu siitä mihin jäätiin. Aamulla kerroin poikaystävälleni mitä tein ja sain anteeksi. Jotenkin olisin toivonut etten olisi saanut anteeksi koska se ei tuntunut missään kun hän antoi anteeksi. Siitä illasta asti olen miettinyt tätä toista poikaa ja mitä välillämme tapahtui. Tosin hän ei varmasti ajattele samoin koska käyttäytyy ihan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tuli samalla todella huorahtava olo..ja syystäkin..Mitä minun pitäisi tehdä!? En tiedä lähteekö ahdistus pois poikaystävääni kohtaan..Ja pystynkö unohtamaan tätä toista jätkää. Tiedän että ei ole reilua poikaystävääni kohtaan että on tavallaan "tunteita" toista kohtaan ja tekisi mieli säätää muiden kanssa. En tiedä mikä mua vaivaa, haluaisin vaan saada itsestäni ja ajatuksistani jotain selkoa..auttakaa..