Parisuhde, ja koko elämä kriisissä
En tiedä ollenkaan miten aloittaa tästä kirjoittaminen Kaikki tuntuu yhä painajaiselta mistä toivon vain herääväni.
Ollaan siis seurusteltu poikaystäväni kanssa kohta 4 vuotta, josta muutama kerettiin jo asuakin yhdessä. Kuitenkin puolisen vuotta sitten jouduimme muuttamaan eri paikkakunnille molempien opiskelun takia. Olemme siis aika nuoria, +20v.
Meillä on mennyt yleisesti ottaen todella hyvin, ollaan rakastuneita ja pidetty yhteistä tulevaisuutta itsestäänselvyytenä. Ollaan nähty aina parin viikon välein ja kaikki on mennyt todella hyvin, kunnes joululomalla poikaystäväni yhtäkkiä ilmoittaa haluavansa erota. Hän sanoo haluavansa olla yksin, vaikka sanoo rakastavansa minua vielä. Tunteensa ovat kuulemma ehkä jotenkin muuttuneet, hän sanoo etäsuhteen aikana tottuneensa olemaan yksin, vaikka olemme viestitelleet ja soitelleet joka päivä. Kaikki tuli ihan puskan takaa ja tuntuu kuin matto olisi vaan vedetty jalkojen alta.
En tiedä ollenkaan mitä minun pitäisi tehdä, viimeisestä näkemisestämme on aikaa viikko. Olemme kuitenkin viestitelleet päivittäin, välillä yrittäen puhua tästä ja välillä aivan muista asioista. Poikaystäväni sanoo ettei tiedä syytä käytökselleen, pahoittelee kovasti ja sanoo rakastavansa ja sanoo minun olevan täydellinen ja ansaitsevan parempaa, kun hän ei pysty itseään antamaan. Uskon, ettei tässä ole kyse pettämisestä tai uudesta ihastuksesta, sillä hän sanoi kertovansa suoraan jos niin olisi. Hän on aina ollut niin täydellinen, välittävä ja kiltti puoliso joka ei tekisi pahaa kärpäsellekään. Hän sanoo että hänen on vaikea nauttia mistään, kaikki kuulemma ahdistaa. En millään haluaisi erota, en osaa kuvitellakaan tulevaisuuttani ilman häntä. Oloni on ihan kamala. En tiedä miten selvitä…
Tuntuu,että olette sitoutuneet toisiinne kovin nuorena ja ehkä hänellä on jonkinlainen vapauden kaipuu nähdä ja kokea asioita yksin,ilman sitoutumista. Se ei tarkoita sitä,ettei hän rakastaisi sinua enää. Anna hänelle mahdollisuus kelata elämäänsä ihan rauhassa,muutahan et voisikaan tehdä tässä tilanteessa. Mikään painostus ei johda hyvään lopputulokseen nyt. Anna hänen löytää vastaukset itse. Itsekin olen sitoutunut hyvin nuorena ja joskus on tullut mieleen,että tässäkö se elämä sitten oli ja jäinkö joistakin tärkeistä elämän alueista kokonaan paitsi,kun juuri nuorena haluaa niitä kokemuksia kartuttaa ihan vastaisen elämän varallekin.
Samat asiat tuli mieleen kuin edellisellä kirjoittajalla.
Olette aloittaneet seurustelun teini-ikäisinä ja nyt kun poikaystäväsi on saanut omaa tilaa ja vapautta opiskelupaikkakunnalla, niin hänelle on vain tullut mielestäni normaaleja nuoren miehen ajatuksia.
Kyllähän monet nuorena aloitetut parisuhteet kestävät koko elämän, mutta ikävä kyllä paljon useampi katkeaa juuri siinä 20-30-vuoden ikäisinä. Tai sitten tulee pettämisiä tai muita kipuiluja. Tämä mies on sinulle ensirakkaus (?), eikä sinulla itselläsi ole samanlaisia ajatuksia kuin hänellä, joten kyllähän se sattuu. Totuus on kuitenkin ettei ketään saa väkisin pidettyä, eikä sinulla ole oikein muuta mahdollisuutta kuin antaa hänelle hänen kaipaamaansa vapautta ja tilaa.
"Jos se on oikeesti sun, se palaa takaisin. Jos ei, niin ei sitä oltu sulle tarkoitettu".
Kuulostaa ihan normaalilta nuorelta mieheltä. Hän todella tuntuu arvostavan sinua, koska on noin rehellinen ja kertoo suoraan miltä hänestä tuntuu.
Tässä on kyse varmaankin juuri siitä, että olette sitoutuneet niin nuorina toisiinne. Ihminen tarvitsee myös sitä vapautta ja kokemusta siitä, että pärjää yksin, saa olla yksin ja voi tehdä itseään koskevat päätökset yksin.
Et voi pitää häntä väkisin poikaystävänäsi. Sinun on arvostettava hänen tahtoaan ja antaa hänelle se oma tilansa.
Kuulostaa kasvu"kivuilta" - omalta erillisyyden kaipuulta ja löytymiseltä - jos kunnioitat ja kuulet hänen tunteensa ja olet siitä kiinnostunut, niin löydät ehkä aarteen. En tiedä millaisen.
Jos perhonen laskeutuu kämmenellesi, niin rutistatko sen rikki, jos se haluaa lennähtää ilmaan?
Jos on itselle mieluinen ihminen kumppanina ja itse tietää mitä haluaa, niin tuo tilanne voi olla haasteellinen, kun toinen ei tiedä tai miettii tai vain etsii itseään.🌻🙂🌻
Ajattelin tulla vielä kirjoittelemaan tänne, jos joku muu sattuisi olemaan samanlaisessa tilantessa ja kaipaa vertaistukea. Viimeiset pari kuukautta ovat olleet elämäni kamalinta, mutta samalla myös kasvattavinta aikaa. Täytyy myöntää että alkuun en osannut ollenkaan käsitellä tätä tilannetta tai edes halunnut tajuta sitä todelliseksi. Se lienee ymmärrettävää, olenhan vielä niin nuori ja tässä on kyseessä juurikin se "ensirakkaus" ja ensimmäinen pitkä parisuhde jonka puolesta olisin valmis taistelemaan loppuun saakka. Kai minäkin jossain vaiheessa sisäistän sen, että en oikeasti voi olla onnellinen parisuhteessa jossa toinen osapuoli ei ole täysillä mukana, tai edes halua olla.
En osaa sanoa ollenkaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kiitos vertauskuvasta "perhosesta kämmenellä" - kyseessä on todella niin hieno ihminen että haluan hänen olevan onnellinen. Jos ei minun kanssa niin sitten jonkun muun. Vaikka se vieläkin tuntuu aivan kamalalta ajatukselta, lohduttavaa on että ehkä vuoden tai parin päästä voin tottua siihen. Lopulta kuitenkin.