Tutustuin pari kuukautta sitten varsin miellyttävään ja herkkään mieheen josta on alkanut nousta mielestäni epävakaan piirteitä. En ole varma onko ongelmana esim ptsd, pitkittynyt stressi vai epävakaa persoonallisuus, mutta tunnesäätelyn hankaluutta on alkanut tulla enenevästi vahvasti esiin. Miehen on hetkittäin esim vaikeaa sietää minun tapoja, hän saattaa kilahtaa yllättäen jos joku tavara on minun jäljiltäni hänen mielestään väärässä paikassa tai jos sanon hänen mielestään jotain epäselvästi tai jos vaan joku minuun liittymätön asia mikä häntä rassaa vanhastaan hyppää hänen ajatuksiinsa. Hän ei tunnetiloissaan kykene tavoittamaan mitään mitä sanon, on se sanomiseni sitten rakentavaa, rauhoittavaa tai tilanteeseen reagoivaa. Pahimmillaan näitä purskahduksia voi olla useita päivässä ja ne voivat olla joko sellaisia että hän reagoi ja kiivastuu jostain mikä ei nyt olisi ihan kamalan reaktion arvoinen asia, tai sellaisia että hän reagoi ja vetäytyy kuoreensa. Myöhemmin hän tasoittuessaan pyytelee anteeksi mutta hän ei halua palata rauhallisessakaan hetkessä näihin tilanteisiin ja tunnetiloihinsa. Toisinaan kuluu päiviä ilman kimpoamisia.

Huomaan jo nyt oman käytökseni muuttuvan hänen seurassaan; huomaan alkavani välttelemään asioita tai tilanteita joista hän mahdollisesti provosoituu. Tämä on mielestäni aika hälyttävää.

Mies tunnistaa että jotain häikkää tunnesäätelyssä on, että hän on aika räjähdysherkkä ja että tämä piirre on vaikuttanut vahvasti hänen ihmissuhteisiin. Tämä on mielestäni hyvä asia, tiedostamalla muutos ehkä mahdollistuu.

Nyt mietinkin kuumeisesti että mitä teen, lähteäkö vai jäädä tähän tuoreeseen suhteeseen. Haluaisin jäädä koska miehen ollessa tavallinen ja tasainen hän on oikeasti mukavaa ja hyvää seuraa ja meillä monet intressit kohtaavat - sen lisäksi että hän oivaltaa että hänen reaktiivisuutensa on oikeasti tuhoavaa. Mutta ne kiukkupurkaukset, syyttely ja jopa raivo, ne on aika pelottavia ja luotaantyöntäviä.  Ja tosiaan se että huomaan alkavani välttämään asioita jotka provosoivat soittaa mun hälytyskelloja. Mietin että hajotanko pidemmän päälle itseni ja alkaako minunkin mieleni keikkumaan ristiriitaisessa tunnesuhteessa.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 4 kuukautta sitten. Syy: Tarkennus

Olisi mukava lukea lisää epävakaiden itsensä kertomuksia parisuhteen haasteista.

Itselläni on tilanne, että muutaman vuoden ajan olen jo ollut parisuhteessa miehen kanssa, jolla oli mielenterveysongelmia jo ennen kuin tapasimme. Hänellä oli epäilty kaksisuuntaista ja parikin psykoosia myös takana, aina liittyen elämäntilanteiden ongelmiin (esimerkiksi ero edellisestä parisuhteesta). Sain siis tietää tietää tämän jo alussa, mutta näin ihmisen sen kaiken takana ja häneen rakastuin. Hän oli sitoutunut hoitoon ja tunsin, että hänellä itsellään on halu "parantua". Kuitenkin melko pian hän sai taas psykoosioireita ja vein hänet sairaalaan. Hän oli hyvin rehellinen hoitajille, mutta kun he hetkeksi poistuivat huoneesta, niin alkoi minulle tiuskimaan, että miksi olen hänet sinne vienyt jne. Häkellyin kyllä kovin. No hän sai välittömästi lääkkeet ja ne alkoi pian vaikuttamaan, jututkin selkeni ja minun syyttely jäi pois. Pikkuhiljaa hän kuitenkin alkoi jättämään lääkkeitä pois vedoten siihen, ettei pysty töissä keskittymään niiden haittavaikutusten vuoksi ja pian hänet sitten kesken työpäivän olikin toimitettu osastolle muutamaksi päiväksi, koska oli täysin unohtanut miksi hän on töissä ja mitä hänen pitäisi tehdä, työkaveri oli soittanut paikalle ambulanssin. Tuon jälkeen hän kyselemättä vannoi syövänsä nyt ne lääkkeet, mutta eihän sitä taaskaan kauan kestänyt. Välillä meni paremmin, välillä hän sai yhtäkkiä jonkun tässä keskustelussa jo aiemmin kuvaileman "kohtauksen", jolloin yhtäkkiä toivotti minut helvettiin, esti yhteydenotot eikä halunnut nähdä. Kohta hän kuitenkin itse sitten otti yhteyttä ja halusi puhua, näitä oli todella usein ennen kuin muutimme yhteen. Välissä erosimmekin pariin otteeseen, mutta ennemmin tai myöhemmin hän aina otti minuun yhteyttä ja jos en vastannut tai halunnut puhua, niin tuli vaikka keskellä yötä luokseni.

Asioista puhuttiin paljon ja moni näistä hänen käyttäytymistavoistaan onkin jo taakse jäänyttä. Onneksi olemme kuitenkin lopulta saaneet asioista puhuttua ja hän jollain tasolla "myöntää" ongelmansa, vaikkakin pääosin haluaa ne kieltää. Psykoosioireitakaan ei ole onneksi enää ollu pariin vuoteen. Meillä on ollut paljon hyviä hetkiä ja olemme voineet rakentaa elämää. Tähän on varmasti paljon auttanut se, että jostain sattui korviini tämä epävakaa persoonallisuushäiriö, josta lukemalla olen paitsi ymmärtänyt häntä, myös osannut suhtautua paremmin näihin "kohtauksiin". Hänen isällään tämä on diagnosoitu myös, joskin hänen elämäntarinansa oli paljon synkempi.

Kuitenkaan kaikki ei ole ihan hyvinkään. Meillä oli ennen todella hyvää seksiä ja sitä oli riittävästi. Joskus 1,5 vuotta sitten sen määrä ja laatu kuitenkin dramaattisesti heikentyi. Hän on ollut minua kohtaan torjuva ja jos seksiä on, niin se on lähinnä pikainen hänen nautintoonsa keskittyvä kokemus. Olemme puhuneet tästä ja hän on itse sanonut, ettei ole tarkoittanut torjua ja hänellä ei vaan ole ollut hirveästi haluja stressistä tms johtuen. Jos seksin aikana pyydän häntä tekemään jotain mistä minä tykkään, niin se on aika turhaa, koska hänellä ei ole siihen itsellään selkeästi halua ja se välittyy. Olemme puhuneet tästäkin monesti, mutta yleensä korjausliike on vain ohimenevä. Tiedän kuitenkin, että hän yrittää ja hänestä tuntuu pahalta minun pettymykseni ja se, että hän on minua torjunut. Myöskin aiemmin suhteeseemme kuulunut kosketus on hiipunut. Ennen oli hipaisuja ja suukkoja ohikulkiessa, spontaaneja halauksia jne. Nuo kaikki väheni samoihin aikoihin seksin vähenemisen kanssa.

Arki meillä on sujunut pääasiassa hyvin, hän hoitaa asioita, auttaa kotitöissä pyytämättä enkä todellakaan voi millään tavalla häntä moittia noihin liittyvistä asioita. Olen monesti tämän myös hänelle sanonut. Sitten on kuitenkin niitä kausia, kun hän on henkisesti jossain aivan muualla. Olemme puhuneet näistäkin useita kertoja, yleensä riidan päätteeksi. Jos kysyn vaivaako häntä jokin, niin seuraus on joko räjähdys tai "ei vaivaa mikään". Nämä tilanteet on nyt myös johtaneet aivan käsittämättömiin riitoihin. Hänen on hyvin vaikea keskustella mistään asiallisesti, vaan yleensä heti heittää erokortin pöytään. Kerran jo näin päätimmekin ihan sovussa, mutta sitten hän alkoikin yhtäkkiä itkeä miten ei halua erota. En nyt ihan heti toki tuota uskonut ja sanoin, että itse sinä näin halusit ja minä en enää jaksa elää epävarmuudessa hänen uhkaillessa erolla. No hän halusi vielä puhua asioista ja päätimme, että jatkamme yhdessä mutta hänen on alettava ottamaan vastuuta omista sanoistaan ja opeteltava puhumaan mieltä painavista asioista hyvissä ajoin eikä antaa mennä kaiken siihen pisteeseen että räjähtää.

Ja kyllä hän on tässäkin asiassa taas "edistynyt" ja uskon, että moni riita on saatu vältettyäkin. Hän on myös pyrkinyt huomioimaan minua selkeästi enemmän sen kosketuksen osalta.

Mutta nuo "kohtaukset". Miten niiden kanssa voi elää? Hänellä itselläänkin on paha olla ja kertoo, että on valtava tyhjyyden tunne. Ja siltä se näyttääkin, koska hän ei ole "henkisesti läsnä". Keskustelu on muutamia lauseita, itse hän ei niitä aloita. Jos menen halaamaan, niin ei välttämättä halaa takaisin tai sitten täytyykin n sattumoisin juuri sillä lähteä tekemään jotain muuta. Nyt oli viikko taas tuollainen. En halunnut painostaa kertomaan mikä vaivaa, kysyin kerran mutta vastaus oli "ei mikään" ja selkeästi näytelty yritys esittää "normaalia". Ruoka ei maistunut ja tupakkaa meni melkein aski päivässä (tämä kuuluu noihin hänen kohtauksiin myös) ja uni katkonaista, väsyttää koko ajan. Eilen sitten otin asian uudestaan esille ja kerroin, että huolettaa kun hän esitti oikein syökään ja minusta tuntuu pahalta nähdä kuinka vaikea hänellä on olla. Sanoja hän ei näille tunteilleen oikein tahdo löytää, mutta ilmeisesti jokin erimielisyys exän kanssa lapsiin liittyvästä asiasta oli mieltä painanut. Ennen tämän sanomista oli toki ehtinyt jo meidän parisuhteen piikkiin pistää kaiken ja miten hän ei saa mitään tästä parisuhteesta eikä häntä kuunnella jne. Vuosien takaiset asiatkin piti taas kaivaa pöydälle, vaikka ne on sovittu jo aikoja sitten eikä hänellä omien sanojensa mukaan kuitenkaan ole niistä mitään hampaankolossa.

Luulen, että kunhan "kohtaus" helpottaa, niin mieli taas muuttuu, mutta mistä nuo tyhjyyden tunteet johtuu ja voinko minä tehdä tai olla tekemättä jotain, ettei niistä tulisi noin kamalia?

Kuulostaa niin tutulta. Meidän suhde on kestänyt nyt jo useamman vuoden ja välillä on ollut aika hurjiakin tilanteita. Miestä rakastan silti, vaikka välillä toivoisin, että en. Aivan samalla tavalla minunkin mieheni jollain tasolla tiedostaa nuo tunteiden säätelyn ongelmat, mutta terapiaan ei suostu menemään. Sitä hän varmasti tarvitsisi. Koen, että olen ehkä ajautunut tilanteeseen, jossa meidän parisuhde pyörii enemmän hänen tunnesäätelyn ongelmien ympärillä kuin itsessään parisuhteen ja senkin vuoksi olisi hyvä jos saisi selvitettyä noita asioita jonkun muun kuin minun kanssa.

Ja tarvinneko sanoa, että päädyin tälle palstalle juurikin koska ns. tilanne päällä. Ei ole sitä päivää vielä tullut, että hän olisi terapeutille mennyt vaikka siitä on puhunut. En siis osaa itsekään sanoa oliko päätökseni jatkaa suhdetta silloin alussa oikein vai ei.

Hei kaikille.

Haluan jakaa oman kokemukseni. En tiedä tai osaa sanoa onko kyse epävakaudesta mutta jostain sen suuntaisesta ehkä, minulle kuutenkin kovin erikoinen.

Noin vuosi sitten tutustuin ikäiseeni 50+ v, n 5 v sitten, virallisesti eronneeseen naiseen. Ero oli jossain määrin ollut näennäinen. Oli vietetty lomia ja liene öitäkin yhdessä ex miehen kanssa. suhde oli naisen mukaan lopullisesti katkennut n 3 kk ennen kuin tutustuimme. Heillä on 3 lasta.

Suhteemme oli kovin erikoinen ns. on/off tyyppinen. Aloite sekä katkosta että uudelleen lämmityksestä tuli yleensä häneltä. Minä toki aina pienen empimisen jälkeen halusin tavata ja sille tielle aina jäin. En ole aiemmin kokenut tai tavannut mitään tämän kaltaista kaikessa erikoisuudessaan.

En tiedä olinko minä syy vai mistä nämä kokemani tilanteet johtui. Ex-partnerini/ystäväni luonteen piirteitä oli:

– saattoi vaihtaa moodia läheisestä ota-minut-lähelle  fiiliksestä mene-pois,älä koske liki kesken lauseen. 

-puuskan ilmetessä antoi tulla täysilaidallisen kritiikkiä ilman minkäänlaista estoja. Tällöin saattoi haistatella vxttua tai pxskaa. Itse en tunnistanut noille syytä. 

– läpsäytti/löi avokämmmenellä kasvoille/poskelle ( tämä  tapahtui kerran). Kun otin tapahtuneen puheeksi loukkaantui syvästi vaati minulta anteeksipyyntöä liiottelusta.

– saattoi olla empaattinen, hellä, rakastavainen ja huomenna pisti suhteen katkolle ja viikon-kahden päästä pyysi kahville/syömään/sieltä jäämään yöksi kotiinsa.

-kun tapasimme, saattoi kieltää koskemasta ja vaatia istumaan metrin päässä. Sitten kun hänelle sopi, tuli lähelle, pyysi silittämään hiuksista tai vaikka laittamaan käden paitansa alle.

– Usein kielsi tunteensa mutta joskus Saattoi herkistyä ja nyyhkyttää “kyllä mä sua rakastan..” ja taas seuraavana päivänä kielsi tunteensa, kielsi rakastaneensa ketään aiemmissakaan parisuhteissaan, ex miestään yms. Totesi vain että sanoi rakastavansa minua vain etten loukkaantuisi.

-kyseenalaisti ja vähätteli minun tunteitani häntä kohtaan.

-mutta toisinaan esim kaupassa tuli vähän yllättäen aivan liki ja pyysi hyväilemään/silittämään peppua hellästi tai painautui liukuportaissa liki ja suuteli hellästi tai jopa intohimoisesti. Koin nuo ja muut hetket hyvinkin rakkaudentäyteisiksi.

Kun minusta alkoi tuntumaan että olen rakastettu, haluttu tiesin, opin pelkäämään, että suhteen loppukin sillä erää saattoi olla, lähellä ja niinhän siinä noin aika usein  kävikim

-Toivoi ja väliin itkien vaati suhteemme muuttumista viralliseksi, yhteen muuttamista tai edes asiaa pohtimaan. kun kerroin pohtivani ja olevani valmis alkaa rakentamaan parisuhdetta, hän käänsi kelkkansa.

Viimeisen ikävän illan jälkeen, kun tuntui etten saa häneen koskea, en edes katsoa ja olen ei-toivottu, hermostuin ja läksin hänen luotaan pois keskellä yötä. Olin tilanteen jälkeen täysin turhautunut, väsynyt ja kyvytön puhumaan jolloin hän katkaisi/lopetti suhteemme, ei suostunut myöhemmin sovittelemaan ja oli  palaamassa exänsä luo.

Miksi jaksoin suhdetta? ihan siksi että ne hellät hetket, huomio, empatia rakkauden tunteet ja tunnustukset oli minulle jotain sellaista huumetta jota tarvitsin kaipasin ja janosin omaan elämäntilanteeseen.

Suhde kesti taukoineen n 8 kk. puolet ajasta suhde oli tauolla. Tauot olivat noin 2 vko – kuukauden mittaisia. Tapailimme joka toinen viikko (jos suhde ei ollut tauolla) ja kun hänen lapset olivat ex miehellään. Eli olimme useamman kertaa tauolla.

Loppuajoilla mietin tulisiko ottaa mt-asiat/terapia puheeksi hänen kanssaan. Suhde kuitenkin loppui. 

Suhteen aikana kertoi toisinaan lievästä tyhjyyden/erillisyyden tunteesta, yksinäisyydestä ja saattoi itkeskelläkin asialle puhelimessa tai kun tapasimme.

Hänen Tunteet vaihtuivat hellästä ärtymykseen tai jopa vihaan liki ilman syytä ja varoitusta, kuin sormia napsauttamalla.

Joskus aamulla hellän ja ihanan hetken jälkeen hän sai liki itkuraivokohtauksen ja lopuksi katkaisi suhteen, en edes tiedä miksi. Syvästä ja hellästä läheisyyden tunteesta oli vain hetki ja hän katkaisi suhteen. Ja parin viikon päästä olin jälleen hänen luona

Joku noista edellämainituista asioista tapahtui yleensä vähintään kerran kun vietimme aikaa yhdessä.

Nyt eromme jälkeen hän on ottanut minuun yhteyttä viestein tai puhelimella n kuukauden välein, joskus alle 2 vko. Yleensä puhelun/viestittelyn aikana tai jälkeen lähettää kauniita kuvia itsestään.

Jos sitten olen näiden puheluiden/viestien jälkeen ottanut häneenpäin yhteyttä, hän on ollut lyhytsanainen ja eikä ole halunnut jatkaa keskustelua. Kunnes on sitten taas ottanut yhteyttä.

Kun hän ottaa yhteyttä hän usein vie keskustelun hyviin hetkiin. Viimeksi hän ehdotti jopa seksisuhdetta. Kun sitten parin päivän päästä juttelin hänen kanssaan hän käänsi/oli kääntänyt kelkkansa. Kerroin että seksisuhde-ehdotus on minusta loukkaava. Kerroin että hänen värähtelevä mieli häiritsee ja haluan meidän välit selvittää terapiassa jos haluamme minkäänlaista ystävyyttä, johon hän kieltäytyi. Tämä puhelu leimahti hurjaksi riidaksi mutta  loppui  onneksi molempien anteeksi pyynteihin.

Seuraavana aamuna hän pyysi käytöstään vielä lyhyellä viestillä anteeksi ja toivotti hyvää jatkoa. Ymmärsin ettei ottaisi enään yhteyttä. Vastasin lyhyesti viestiin pahoitellen tapahtunutta.

Ja tästä pari viikkoa eteenpäin hän lähestyi wa-viestein  joka noudatti samaa kaavaa kuin ennenkin....

Mun oma tilanne/elämä on tunne/läheisyyspuolelta täysin tyhjä. Se mitä minä häneltä sain, oli kuin huumetta minulle ja sitoi minut häneen ja tekee sitä edelleen. Näin mun on itselleni vain myönnettävä. Hyvät hetket oli taivaallisia ja sitä se oli suurimman osan ajasta, ihanaa aikuista normiarkea. 

Nuo huonot ja arvaamattomat jaksot taas painajaismaisia, yhtä helvettiä, täynnä epävarmuutta ja hämmennystä. Koskaan en voinut tietää miten tapaaminen etenee.

Olemme molemmat työelämässä ja - yhteisöissä hyvin arvostettu,  aikaansaavia,  ja pidettyjä, korkeasti koulutettuja. Äitinä hän on esimerkillinen huolehtiva ja rakastava “lapset ensin”-periaatteela toimiva vuoroviikko yh.

Aiemmin hän on puhunut itsestään ambivalenttina ihmisenä. En tiedä mihin tuo perustuu, onko oma havainto/päätelmä vai diagnoosi.

Olen kesän ja syksyn aikana pohtinut mistä tässä suhteessa oli kysymys hänen ja minun osalta? Miksi yhä uudelleen astun/astuin samaan miinaan vaikka melkeen arvaan kuinka siinä käy. 

Miksi kaikesta huolimatta olen kokenut että rakastin häntä syvästi. Kaiken järjen mukaan mun pitäisi vain kääntää selkä, unohtaa menneet ja katsoa eteenpäin yhtä kokemusta viisaampana. 

Tiedän että olen luonteeltani yleensä rauhallinen, resilientti, en pienistä enkä suurista hätkähdä. Hän sanoikin minua vakaaksi kuin tammi.

Hämmentävä jakso elämässäni kaiken kaikkiaan, mikä näyttää jatkuvan. Alla oleva kappale kappale koskettaa... Jotain tuttua. 

https://youtu.be/DWLT-IoquLA

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 1 kuukausi sitten. Syy: Pikku lisäys ja tarkennus
• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 1 kuukausi sitten. Syy: Tarkennuksia kirjotusvirheitä

Tiedän tunteen.

En ole koskaan tuntenut mitään vastaavaa kenenkään muun kanssa, mitä tämän epävakaan miesystäväni kanssa. Se rakkauden tunne on aivan järisyttävä ja olen ollut valmis tekemään kaikkeni sen eteen, että hän olisi onnellinen ja voisi hyvin. Erosimmekin, koska hän kertoi ettei voi olla parisuhteessa, vanhat pettymykset painaa liikaa jne. Lopulta hän tuli luokseni itkien, koska en vastannut muihin yhteydenottoihin. En voinut jättää uloskaan, koska näin miten rikki hän oli ja rakkaus ei tietenkään mihinkään ollut hävinnyt. Hänen vakuutteluiden, anteeksipyyntöjen ja lupausten jälkeen olemme aina palanneet yhteen. Jotain edistymistä on tapahtunut, mutta useamman vuoden olen jo odottanut, että hän olisi valmis aktiiviseen hoitosuhteeseen. Välillä aikoo, useimmiten kokee ettei ole tarvetta. Enkä halua myöskään painostaa yhtään enempää.

Tämä on tosi raastavaa, koska tietenkin itse toivoo rakkauden myös hänen osaltaan olevan niin vahvaa, että apu kelpaisi. Olen itse aivan hukassa mitä enää voisin tehdä, tuntuu että kaikki mitä teen tai sanon, pahentaa vain tilannetta. Ja hän muistaa myös kaivaa ne vanhat kaunat pöydälle aina vain, vaikka ne olisi moneen kertaan anteeksipyydetty ja muka myös annettu, eikä mitään vastaavaa olisi enää tapahtunut. Hän ei vain pääse yli niistä. Esimerkiksi hänen mielestään minuun ei voi sitoutua, koska olen tutustuessamme sanonut, etten halua naimisiin. Myöhemmin olen sanonut, että hän on saanut minut muuttamaan mieleni, mutta hän muistaa vain tuon mitä sanoin ennen seurustelusuhteen alkamista.

Tämä on raskasta. Hulluksi tulee kun miettii olenko minä tärkeä hänelle vai en. Haluaako hän minua elämäänsä vai ei. Jaksanko enää itse uskoa rakkauteen ja onko tämä kaiken sen "arvoista"? Minulle rakkaus ja parisuhde on erittäin tärkeä asia ja en ole sitä sorttia, joka heittää hanskat tiskiin ihan syyttä suotta. Meistä jokainen tekee virheitä ja parisuhde on yhteistä kasvua läpi elämän. Mutta on se vähän yhtä tyhjän kanssa, jos vain toinen "kasvaa" eikä toinen ilmeisesti edes halua.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta sitten. Syy: Kirjoitusvirheen korjaus

Tämä oli mielenkiintoinen ketju ja osa kuulosti niin tutulta. Olen monelta taholta (elämästä kertoessani) saanut kommentteja, että miehelläni (tai nykyisin enää miesystävälläni) voisi olla epävakaa persoonallisuus. Jutusta tulisi niin pitkä, että kysynkin suoraan, että kuulostaako nämä teistä tutulta...

Eli suuttuu helposti (patoo esim. loukkauksen tai epäonnistumisensa sisälleen, käytös muuttuu), mutta ei saa sanottua mikä vaivaa. Kun kyselen, saa syyn raivostua kun häntä kuulustellaan. Kun suuttuu, millään ei ole mitään väliä vaan syytää suustaan mitä sattuu, huutaa, haukkuu, loukkaa, syyttää, kaivaa kaiken pahan mitä keksii jne. Todella, todella rumia riitoja joihin sisältyy älytön määrä suoraa vihaa. Toinen ääripään tapa sitten on, että vaikenee täysin. Nyt mykkäkoulua on kestänyt viikon, enkä enää tiedä, ottaako yhteyttä (yritän nyt kerrankin olla lepyttelemättä). Eli suuttumisen kynnys on äärettömän matala ja suuttumus on aina yhtä vakava, oli asia kuin mitätön tahansa.

Toinen luonteenpiirre joka asettaa haasteita, ettei kerta kaikkiaan voi luottaa. Eli hyvällä hetkellä voi luvata ja yhtäkkiä voikin kääntää kelkkansa täysin. Tämä on hirveän hankalaa käytännössä. Esim. suunnitellaan mökkireissua jollekin viikonlopulle, sitten hänelle vaikka tulee autohuolia, niin sitten sanookin, että sinnekin pitäisi lähteä, et voi pakottaa ja sitä rataa. Törmään usein tilanteisiin, että mites nyt ja nykyisin on aina luotava varasuunnitelma, jos hän peruukin... Tulihan tuo yhteinen talokin ostettua (hänen valitsema) ja kun saatiin kamat sisään, niin kaksi viikkoa ja kutsui välittäjän paikalle, oli halukas myymään "koko paskan".

Myös puheet ovat vaikeasti tulkittavia ja kyllä siellä suoranaista valehteluakin on. Eli kääntää asiat aina sillä hetkellä tilanteeseen parhaalta sopivaan muotoon. Esim. selittää, että kyllä tuo hiihtäminen on tyhmää touhua, hän ei sellaiseen lähde (kun pyydän seuraksi). Sitten kun menen yksin, niin jonain aamuna huomaankin että hänkin on mennyt hiihtämään (yksin). Siitä kun satut kysymään, että miten sinä hiihtämään, no pitäähän minun kuntoa kohottaa. Aaa siis tykkääkö vai ei. Näitä asioita laidasta laitaan. Mieli muuttuu kuin hyrräpirra.

Avoin mielipiteistään hän ei myöskään osaa olla, kaikki pitää lypsää ja yleensä niihinkin saa vain "en tiedä" vastauksia. Sellainen luonnollinen vuorovaikutus puuttuu ja niinpä ihan normaaleista asioista tulee pattitilanteita.

Erokortti ja pakeneminen ovat tuttuja "pelisääntöjä". Myös seläntakana minusta pahanpuhuminen (tunnekuohussa) on ihan normaalia. Olen jopa joutunut itse sen kuulemaan kun niin innokkaasti lähti mua kavereilleen hakkumaan (emme päässeet hankinnasta yhteisymmärrykseen), että ei ehtinyt sulkea linjaa kun kuului "ON SE HULLU AKKA, NYT SE MEINAA OSTAA...."

Kuuluuko nämä epävakauteen vai ovatko ihan jotain muuta? 6 vuotta yhteistä elämää takana. Ensin rakennettiin ja nyt purettu lähtötilanteeseen, vieläkin yhdessä (tai ainakin viikko sitten).

Hei,

Ajattelin kertoa kuinka selvisin ja mitä tapahtui.

Olen vajaa 50v mies. 23v olin yhdessä naisen kanssa josta 15v naimisissa. 3 lasta.

Aivan aluksi , sanotaanko häntä vaikka Sini, Sini oli mielenkiintoinen ja kaikinpuolin upea, paitsi jo alkuun hänessä huomasin jotain läheisyyden pelkoa. No sitäpä sitten nuorena kysymään ja selvisi että lapsuudessa kokenu että tunteista ei saa puhua yms epämukavaa. Ei siinä mitään , aattelin että muuten tosi ihana niin antaa tunteiden vaan mennä niin kuin menee. Jo pian muistan kun huomasin että Sinillä oli kova halu olla aina oikeassa ja päättää asioista.

No sitten lapsia tekemään ja kotia ostamaan, perus juttuja, alko pian jo pikku hiljaa ahdistaa, kun mitään ei oikeen saanut sanoa tai minua ei kuunneltu, samaan aikaan alko hänen tarve alentaa minua ystäville ja sukulaisille, se nyt vain on hänestä semmoista hassuttelua kun siitä mainitsin että en oikeen tykkää. Ei se mitään auttanu.

Omakotitalo rakenteille ja paratiisi pystyyn. Kaikki vaan pahenee ja riitelyitä kaikesta mitä en ole tehnyt tai olisi pitänyt tehdä esim jos hän on jossain tanssikurssilla. Sovittelu halausyritykset alkoi muuttua pois työntämiseksi, tai mene pois mä en nyt keskustele. Seuraavana päivänä aina sama vastaus , ei tässä mitään, olin väsynyt. Sama sättiminen ja ohjeistaminen vain kokoajan paheni, mitään ei voinut koskaan saada soviteltua, koska en ennenkään kuulemma mitään ollu tehnyt. Uhkailua jos et tee näin tai keskustele tai suunnittele niin eroan. Vaikka tosiasiassa hoidin ruoat, tiskit, lapset, harrastukset, ja hänet jos sain koskea.

ikinä en saanut sponttaania hellyyttä, halausta tai muuta semmoista.. Itse annoin ja koitin aina yrittää korjata kaikki, ei vaan suostunut koskaan keskustelemaan, ilman että ekan lauseen jälkeen ei ollut mitään mahdollisuuksia enään sanoa mitään, valtavan riidan ja minun vika sitä ja tätä jälkeen. Sexi asioista jos sain hänet keskustelemaan, niin ei kuulemma kiinnosta jos kokonaisuus ei ole kunnossa.

No tilanne meni sit siihen että eräänä kauniin päivänä viime kesänä, kun yritin sitten kysyä mikä suo oikeen vaivaa, hän se sitten pamautti että ei oo mitään tuntenut minua kohtaa 2 vuoteen ja haluaa eron, mutta ei sittenkään ole varma.

No siinä sitten 1kk yksinhuoltajana välillä että vaimo saa miettiä asioita ystävän luona aina välillä. No se on sitten ihan eri asia oliko näin oikeasti. En tiedä eikä kiinnosta.

Lopulta hän sitten oli varma ja hajosin aivan totaalisesti. Vähän lääkitystä että sain nukuttua. Menetin kaikki mikä minulle oli tärkeää, rahaa sain mutta ei paljon lohduttanut.

Pihakin piti siivota ennen kuin lähden, no en kyllä siihen enään suostunut, ihan naurettavaa

Onneksi pääsin nopeasti lääkkeistä, vaikka olinkin ihan täysin rikki edelleen. Mitään en tuntenut, itse tunto täys nolla, ihmiset ei kiinnostanut.

Hän kirjoitti minulle pitkän kirjeen jossa kertoi että ihan varmasti ei kukaan liittynyt erooni yms, ja minussa ei ollut mitään vikaa (vaikka 10-13v sain sitä paskaa niskaan kokoajan). Hän ei vaan pysty ja haluaa olla yksin, ei mitään mahdollisuuksia keskustella tai periterapiaa tai mitään muutakaan.

No vajaa viikko niin oli uusi mies, edellinen exä kuvioissa, ja viestejä miten tuntee niin ihania juttuja uuden kanssa yms tosi kivaa minulle joka oli muutenkin jo traumatisoitunut kaikesta. Kysyin kun hain joitakin unohtuneita tavaroita että miksi ei halunnut koskaan tutustua minuun, niin vastaus oli että ei tiennyt mitä 20 senä halusi.

Silloin sen tajusin. Olin naimisissa henkilön kanssa joka yritti väkisin olla kanssani ja oli nuorena jo saanut itse niin kipeetä ettei kokoaikana pystynyt osoittamaan tunteita, sen hänestä olen saanut selvää. Ja hän ei päässyt edellisestä yli, se nyt on selvää.

Aloin reenaa, tulinkin todella kovaan kuntoon ja mulla oli vientiä. Nyt sitten ois taas kiinnostanut.

Narsisti hän ei ole, koska hän ei halua minulle mitään pahaa, eikä pelaa lapsilla, tai muutakaan semmoista. Ei mitään hajua mikä hän on, en tunne näköjään yhtään.

Nyt uusi nainen minulla ja se on hänestä niin kauheaa, ei koskaan halua nähdä tai kuulla. Ja hänen uusi vanha on kuulemma niin ihana. Käsittämätöntä.

Noudatan terapeutin ohjetta. "Nauti omasta uudesta upeasta elämästä, unohda ex kokonaan, selvisit hengissä järkyttävistä asioista, ole ylpeä itsestäsi" JA NIIN OLEN, Opiksi muillekin, ei ikuisesti kannata itseään tuhota. Voikun olisi ollut rohkeutta itsellä jo 10v sitten lähteä. No hyvä näinkin. Olen super onnellinen että onnistuin ja uskoin että kaikki palautuu hyväksi omassa päässäni, ja näin on käynyt.

Ei aina kannata jatkaa tai yrittää korjata suhdetta. Itsellä kävi tsäkä vaikka en itse edes halunnut eroa.

Lapset voi upeesti nyt. vk vk systeemi toimii. Mitään ei jutella exän kaa. Kaikki on itseasiassa ainakin minulla paremmin kuin ikinä.Toisesta osapuolesta en tiedä. Kaiken olen antanut anteeksi.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: Unohtu toi lapsi juttu lopussa

Vastaus Solmussa180818 henkilölle:

Kuulostaa aivan 100% samalta kuin minun entinen ex nainen. Eri sukupuolta mutta silti. Pitenpi juttu minun tapauksesta myös tässä ketjussa. En viitsinyt noita kaikki mitä jo kerroit siihen laittaa.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: Unohtu kelle vastasin

Kerrotaampa tänne oma tarina myös. En tiedä auttaako se mitään mihinkään mutta lukeepa kai sen joku ja ehkä kommentoikin.

Olen ollut nuoruusvuosista lähtien samassa parisuhteessa 30 v ajan, on opiskeltu, perustettu perhe, rakennettu, käyään työssä - ainakin ulkopuolien silmissä normielämää.

Koko elämän kumppania on varjostanut kai lapsuuden traumoista johtuen jonkinlainen alakuloinen vire,useita masennuskausia, monia pitkiäkin sairaslomia, loppuunpalamista, läpikäyty vakavampikin sairausjakso. Puoliso on hyvinä aikoina varsin ihana ja hyvä persoona, on melko varmasti erityisherkkä, huutamista ja tappelua meillä ei ole, riidat lähinnä kumpikin pitää sisällään vaikka välillä tekisi mieli räjähtää, kuten toisenkin osapuolen.

Koko elämä on mennyt ojasta toiseen ja kumppani on melkoinen taakka vetää perässään. Tosin hän on hyvin omatoiminen mm. terveysasioidensa kanssa ja saa ne hoidettua tarpeen tullen hyvin mutta kaikenlainen huoli ja murheen varjo on mukana koko ajan, että koska mennään ja mihin suuntaan.

Käytännössä olen koko ajan hoitanut lähes kaiken taloudessamme eli siivoukset, pyykit, päivitäiset ruoat, remonteista ja sellaisista puhumattakaan. Puoliso käyttää kaiken aikansa omiin asioihinsa, pääasiassa liikuntaan, puutarhaan, käsitöihin ja nettiin. Ei tule kuuloonkaan, että hän pyynnöstä siivoaisi tai tekisi ruokaa, koska ei jaksa/osaa/pysty/ehdi jne. Työnjakoa on helpottanut jo se, että lapset ovat niin isoja, että osallistuvat jo mm. siivoukseen ja pyykkäämiseen jne. varsin omatoimisesti.

Puolisolla on koko ajan menossa joku asia tai kohde johon käyttää kaiken voimavaransa ja elämä on sitä jatkuvaa papatusta jostakin epäkohdasta, jotka johtuvat pääosin työstä, jostakin henkilösuhteesta tai nykyisin kaikesta koronaan liittyvästä. Vähiä voimavaroja hän käyttää ihan turhiin asioihin, jotka näkee jotenkin liki elämäntehtäväkseen. Itsellä ei ainakaan ole sellaiseen aikaa eikä kiinnostusta arkielämän pyörittämisen jälkeen, joten ihmetellä pitää miksi joku sellaista jaksaa. Ahdistusta ja unettomuutta tulee nykyisin vähän kaikesta mihin paukkunsa käyttää ja fyysinen kuntokin on heikentynyt ja jaksaminen yhä sitä kauttaedelleen.

Ihmettelen ihminen jaksaa velloa negatiivisissä asioissa kuukaudesta ja vuodesta toiseen ja ne asiat ovat ajaneet aiemmin mt-palveluihin, sairauslomille ym. muutaman vuoden välein. Jotenkin tuntuu, että oikeasti ei ole haluakaan päästä piinasta pois vaan se on jokin elämäntehtävä velloa siinä mudassa. Jos sanoo suoraan, että lopettaa itsensä ruoskimisen ja elää tavallista elämää niin hän myöntää ongelman mutta vajoaa siihen samaan taas tuossa tuokiossa. Tuntuu olevan varsin kovapäinen ottamaan asioista opiksi koska palaa aina samaan tilanteeseen vaikka etsien uuden epäkohdan elämästään. Aiemmin, pikkulapsiaikana nämä epäkohtien ruotimiset osuivat enemmän kotiin ja se oli aika haastavaa, kun välillä olisi pitänyt muuttaa muualle ja välillä taas oli ihana koti. Sellainen ei hirveästi tulevaisuutta rakenna.

Puoliso ei käytännössä saa siis mitään aikaan, ideoita ja ajatuksia on usein, mutta juuri mikään asia ei etene alkua pidemmälle. Olen koettanut jättää pienempiä asioita hänen vastuulleen ja antaa mahdollisuuksia tehdä vapain käsin mitä haluaa, mutta asiat ei vaan etene. Sitten vain tulee marmatusta että koti kaipaisi siistimistä ja laittoa eli tästäkin mahdollisuudesta tulee enemmän ahdistavaa kuin mahdollistavaa. Lienee ihan jaksamisongelma.

Joskus tulee jaksoja, että aloittaa innolla jotakin joka pian hiipuu. Muutenkin pirteitä ja iloisia, mutta lyhyitä jaksoja on vähän väliä, silloin on ideoita ilmassa, suunnitelmia monenmoisia, ihan realistisia eli ei mitään maanisia. Ne ovat toisaalta itselle raskaita, koska tietää että ne ei toteudu mutta ajatusta pitäisi jaksaa tsempata ettei ole ilonpilaaja. Mielenkiinnon kohteet vaihtuvat ja yleensä uuteen asiaan hän syventyy todella syvällisesti, kunnes tulee uusi kiinnostuksen kohde, mutta pääasiassa viikot menee elämän epäkohtia ruotiessa ja pohjamudassa velloen. Joku voisi sanoa, että ihan tavallista elämää hormonienaallokossa, mutta en oikein jaksa siihenkään uskoa vaikka niilläkin on varmasti vaikutuksensa.

Nykyisin ehkä enemmän kuulen kuin kuuntelen. Moni keskustelu on aika turhaa, koska jos olen eri näkökannalla niin se aiheuttaa  kiistaa, mutta siti pitäisi keskustella ja olla läsnä. Asiat ja näkökulmat asioihin vain ovat välilllä aika eri linjoilla ystävyyssuhteiden, työasioiden ja maailman menoon liittyviin näkökohtiin, joten tyydyn lähinnä kuulemaan juuri kommentoimatta.

Varmasti vikaa on kaikissa ja kaikkialla, itsessänikin monia puutteita joita voisin korjata jopa parisuhteen parantamiseksi, mutta se ei varmasti kuitenkaan isoja apuja perusongelmiin tuo. Katson että puoliso itse osin sotkee omia asioitaan ja tekee niistä ongelmia ja ellei niitä ole niin osaa tehdä lähes kaikesta jonkinlaisen ongelman jonka takia joutuu tuskailemaan ja pahimmillaan vellomaan siinä asiassa päivienkin ajan yöunensa menettäen ja sitä kautta aina vain enemmän ongelmia itselleen aiheuttaen.

Ei tätä vain oikein tahdo loputtomiin jaksaa. Ja tästä on seurannut aika tavalla se, että eletään kumpikin omaa elämää saman katon alla näennäisesti parisuhteessa, niin että asiat toimii mutta rakkaus lienee aika tavalla johonkin hiipunut parisuhdeväsymykseen.

Hei sinulle Kaikellaontarkoitus

Osaat todella hyvin kuvata tilannettanne ja selvästi olet tehnyt paljon pohdintaa itseksesi.

Tekstistäsi ei selvinnyt oletko mies vai nainen, mutta jotenkin sain käsityksen että puhuit vaimostasi. Ainakin itse kohtaamistani tämänkaltaisista ihmisistä valtaosa on naisia.

No joka tapauksessa kirjoituksesi pisti kyllä ajattelemaan että miten ihmeessä olet jaksanut tilannettanne noinkin kauan. Oman suhteellisen tuoreen avioeroni syyt alkoivat tuntua suorastaan mitättömiltä vaikka eivät tietenkään sellaisia ole.

Sinulle tekisi nyt mieleni sanoa se vanha klisee että täällä eletään vain kerran. Mieti vakavasti jaksatko tuollaista elämää loppuikäsi, olethan luultavasti noin viisikymppinen että elämää voi olla vielä paljon edessä, jopa hyvää sellaista. Oletko valmis ottamaan sen riskin että uuvut tai masennut itse? Kuka sitten on lasten tukena ja turvana?  Oman kokemukseni mukaan tuollaiset negatiiviset ihmiset eivät juurikaan muutu muuta kuin pahempaan suuntaan vanhetessaan. Etkä myöskään pysty hänen puolestaan päättämään muuttaa elämän kulun suuntaa jos hän aina palaa samaan vanhaan kaavaan. Itselläkin on kokemusta juuri tuosta kun jaksaa vaan toivoa että toinen tajuaisi, mutta kun viimein hoksasin että toinen ei halua muuttua eikä muuttaa toimintaansa niin luovutin. Olen ollut 100 kertaa onnellisempi eron jälkeen kuin vuosiin suota tarpoessa.

Toivotan sinulle hurjasti tsemppiä ja jaksamista mitä ikinä päätätkään tehdä jatkossa.

Ja muille kirjoittajille, kun kuvailitte sitä ihanaa rakkauden tunnetta mikä teillä on hyvinä hetkinä näiden vaikeiden kumppanienne kanssa. Muistakaa että olette tekemisissä mestarimanipulaattorin kanssa ja nämä tunteet eivät ole aitoja ainakaan heidän puoleltaan. Kukaan inhimillinen ihminen ei kohtele rakkaitaan kuvailemillanne tavoilla ja sellaiselle käytökselle ei ole mitään puolusteluja.

Jaksamista kaikille

Hei sinulle Kaikellaontarkoitus.

Tuttua touhua. Ite en ois halunnut ero mistään hinnasta 23v yhessä ja aviossa ja lapsia, oon vaan sellanen mies joka ei eroa ja luovuta. No ero tuli ja Ihan hirvee romahdus. Mutta nyt. n.6kk , vuokralla vielä paossa kun en halua hosua ja itteni laittanu kuntoon salilla, oon niin onnellinen ja osasin tosiaan äskettäin etsiä itselleni "järkevän" ihmisen kumppaniksi.

Vaikka ei millään haluaisi toisen tuskaa lisätä, ei pidä kyllä omaa elämää hukkaa.

Vaikeita asioita, mutta ei kenenkään pitäisi omaa elämää tuhlata loputtomiin jos oikeasti tilanne on niin paha ettei se tunnu mitenkään muuttuvan. Tsemppiä. Joskus nyt ajatellu että ois pitäny ite lähtee jo ajat sitten. Jos kokee ettei arvosteta, ei saa hellyyttä, ei keskustelut onnistu mitenkään, niin minusta kannattaa asialle tehdä jotain, oli se sitten vaikka ero. Ja se rauha päässä kun ei tarvii sitä mieltä vaivaavaa enää kantaa päässä, se on parasta.

Tietysti pitää olla punnittu miten lapset saa hoidettua jos toinen ei pystykään jne. Sehän on tietenkin tärkeää.
TSEMPPIÄ!

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 9 kuukautta sitten. Syy: Lapsi näkökulma

Hei!

Avopuolisollani diagnosoitiin epävakaa persoonallisuushäiriö vähän yli vuosi sitten. Kirjoitan tästä ensimmäistä kertaa, koska olen raskaana ja meille on tulossa kaksoset..  mies ei pysty pitämään työpaikkojaan, tai useasti pystyisi mutta jättäytyy itse niistä pois ja kuvittelee, että tekemällä 1-3 neljän tunnin vuoroa viikkoon pystyisi tienaamaan saman rahan. No ei pystynyt ja taas kaatuu aivan kaikki laskut minulle. Olen raskauden vuoksi muutenkin jo sänkypotilaana, enkä kykene edes siivoamaan, hermoni ovat kireälllä ja sitten tämä mies joka ei suostu myöntämään että hänellä voisi olla uupumusta tai masennusta tai epävakaudestaan johtuva masennuskausi, makaa myös kaikki päivät. Olen ollut aivan todella kärsivällinen mutta nyt en jaksa enää. Otin puheeksi sen että koen tilanteemme taloudellisesti epäreiluksi ja koen että minua taloudellisesti hyväksikäytetään tässä suhteessa. Mies iski vastaan että minä kuulemma hyväksikäytän häntä kaikilla muilla keinoilla, joten olemme tasoissa. En tiedä enää mitä tehdä. Hän aloitti hoidot poliklinikalla mutta jostain syystä muka sekä henkilökunta että hän tulivat yhdessä siihen tulokseen, että hoidot voi lopettaa, että hän pärjää itsekseen. Sillä perusteella että minusta tuntuu kuin teini-ikäisen äidiltä niin ei taida pärjätä... Uskoin oikeasti että tästä oltaisiin voitu päästä parempaan suuntaan, mutta miten, jos toinen ei edes yritä?

Ikävä kuulla tilanteestasi vasynyt_ 🙁 Olette meitä askeleen edellä miehesi sairauden kanssa, kun se on hänelle diagnosoitu. Minun mieheni ei usko alkuunkaan että hänessä olisi jotain vikaa. Kahden lapsen kokemuksella voin sanoa, että väsymyksesi ei tule helpottamaan. Itsellänikin on täällä kotona kolme lasta, mieheni mukaanlukien. Hänellä ei hermot kestä yhtään lasten itkua tai kiukuttelua, ja minä yritän suojella heitä isän kiukunpuuskilta. Hän on myös sitä mieltä, etten tarvitse omaa aikaa, koska mukamas hänelläkään ei ole sellaista ja vanhempien ei pitäisi tarvita sellaista. Kaiken hän pistää univelan piikkiin. Olen itsekin lopen uupunut ja kerään rohkeutta eroon kun lapset ovat hieman vanhempia. Kerro tilanteestasi rohkeasti neuvolassa ja ota vastaan kaikki mahdollinen apu lastenhoitoon

Herää kysymys miksi te jatkatte parisuhdetta mihen kanssa joka ei suostu näkemään itsessään korjattavaa, tai sitten suhtautuu ettei itseään voi "korjata". Yleensä kaikista heikoimmat puollustuskyvyttömät kärsii eniten eli lapset. Tietenkin voi miettiä että kyllä siinä epävakaassakin hyvät hetkensä on? Ja yhteinen asuntolaina, jne.

Miten te luulette että miehistänne on tullut epävakaita? Juuri sen takia kun heidän isäsuhteensa on ollut kaoottinen tai sitä ei ole ollut laisinkaan. Kantakaa vastuu lapsistanne, kiitos🌸