Parisuhde epävakaan kanssa

Parisuhde epävakaan kanssa

Käyttäjä Direstraits aloittanut aikaan 29.05.2019 klo 06:27 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Direstraits kirjoittanut 29.05.2019 klo 06:27

Olen mies ja ollut nyt reilu puoli vuotta parisuhteessa naisen kanssa jolla on epävakaa persoonallisuushäiriö. Kutsutaan häntä tässä vaikka Miiaksi. Suhteen alku meni todella mukavasti. Miialla on lapsi aikaisemmasta avioliitosta, jonka tapasinkin parin kuukauden tapailun jälkeen.
Aikalailla samoihin aikoihin seksi ja muu läheisyys loppui kuin seinään. Hän kertoi, että näin on käynyt jokaisessa suhteessa. Jatkettiin kuitenkin tapailua ja alkuvuodesta suhde muuttuikin kummasti läheisemmäksi ja seksiäkin oli yhtäkkiä parissa päivässä enemmän kuin moneen kuukauteen. Tämä meni kuitenkin taas ohi. Miia on sanonut syynä olevan stressin
Kyse ei ole pelkästä seksistä. Kaikki läheisyys loppuu, kun alkaa tämä läheisyyskammovaihe. Ei pusuja, halauksia, koskettamista tai muita rakkauden osoituksia.
Epävakaus tekee parisuhteesta muutenkin melko vaikean, niin lisäksi usean kuukauden läheisyyden puute alkaa vaivata. Alkaa ahdistaa ja alan kärsiä unettomuudesta.

Onko muilla kokemuksia?

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 5 kuukautta sitten. Syy: Anonyymimpi
Käyttäjä peruskallio kirjoittanut 23.07.2019 klo 16:38

Olen naimisissa epävakaan kanssa ja toista kertaa en sellaiseen suhteeseen lähde. Oikeastaan en halua enää mitään suhdetta, sen verran rankkaa tämä on ollut. Henkinen väkivalta ja taloudellinen hyväksikäyttö on leimannut suhdettamme alusta saakka. Onneksi ei ole yhteisiä lapsia, mutta saan elättää hänen lapsiaan. Patologinen valehtelu, pettäminen ja vain hänen halunsa on tärkeää on joka päiväisiä teemoja. Tylsiä päiviä ei ole kun koskaan ei tiedä mitä hän nyt keksii (kriisejä, sairauksia, tuhansien eurojen laskuja). Rasittavaa on se, että joudun koko ajan toimimaan jarruna kun toinen keksii ja lähtee toteuttamaan impulsiivia halujaan ja minä joudun aina maksamaan ja toteuttamaan nämä haaveet. Hän valittaa, että en ole yhtä innoissani hänen järjestämistä juhlista, matkoista, ostoksista, lomista, koirista, liian suuresta talosta ja lahjoista hänen lapsilleen. Minä olen kuitenkin se joka kaiken joutuu maksamaan ja hän on ulostossa ja aiheuttanut luottohäiriömerkinnät myös lapsilleen kun on jättänyt heidän laskunsa maksamatta lupauksista huolimatta. Mutta jos haluat lapsellesi pettymyksiä niin epävakaa on hyvä valinta. Meillä taas seksillä on hankittu kaikkea, esim. kaverilta asunto hänen lapsilleen. Aluksi meillä olikin paljon seksiä, mutta sitä leimasi liika innokkuus ja orgasmit peräjälkeen. Hän pukeutui huomionhakuisesti ja veti miehiä puoleensa magneetin lailla. Kaikki vaikutti feikiltä ja sitä se varmaan olikin. Nykyisin seksiä ei taas ole lainkaan ja hän on hyvin mustasukkainen, en saa tavata ketään kavereita tai olla edes yhteydessä. Mutta hän rakastaa minua ja järjestää kaikkea kivaa (jonka saan maksaa). Olen siis vankina omassa kalliissa kodissa ja elätän loisia, sillä hänen lapsensa ovat omaksuneet äitinsä tavat ja valittavat jatkuvasti puutteita, mutta mitään eivät ole valmiita tekemään. Ero on vaikeaa kun mieltä on myllerrytty vuosia, välillä sinua rakastatetaan ja samaan aikaan sinua lypsetään tyhjäksi täysin ilman omantunnon tuskia. Ja aina luvataan muutosta, mutta eihän sitä oikeasti tapahdu vaan sama meno jatkuu heti kun vaikutat tyytyväiseltä hänen lupauksiin ja selityksiin. Tekoja ei vain tapahdu.

Käyttäjä Mollyan kirjoittanut 24.07.2019 klo 14:20

Eipä tule mieleen kummastakaan tapauksesta mieleen muuta kuin se, että saatte jotakin näistä suhteista kumpikin. Ei muuten kukaan jatkaisi tällaista elämää. Erota voi jos katsoo tilanteen kestämättömäksi ja suhde ei tule muuttumaan. Epävakaa ihminen ei muutu ja senhän molemmat jo tiedättekin.

Käyttäjä kirjoittanut 24.08.2019 klo 12:28

Epävakaa voi olla myös estynyt jolloinka käyttäytyy asiallisesti, eikä harrasta irtosuhteita taikka muuta vastaavaa, saati käytä toista hyväkseen- nuo on pikemmin narsismin piirteitä kuin epävakaan. Itse epävakaa, ujo ja sulkeutunut, uskollinen ja ylitunnollinen. Minua on käytetty taloudelllisesti hyväksi usein ja olen mm saanut väkivaltaisista suhteista tarpeekseni, joihin ajaudun herkästi. En osaa pitää puoliani ja ajattelen aina liikaa muita. Epävakaa voi olla siis näinkin, että oma itse on sijalla viimeinen. Rakkaille annan kaiken, en rajoita tekemisiään, vaikka kärsin, kun ahdistuksessa en pääse osallistumaan. Mutta oiekasti nuo piirteet ei ole epävakaan vakio vaan siis huomionhakuisen tai narsistin. Epävakauteni ei näy ulospäin, tunteet myllertää sisällä ja olen estynyt. En halua aiheuttaa draamaa. Epävakaus on huomattavasti lieventynyt vuosien mittaan.

Käyttäjä peruskallio kirjoittanut 03.09.2019 klo 13:48

Ymmärtääkseni epävakaasta persoonallisuudesta kärsivän oireet voivat iän myötä hävitä lähes kokonaan, mutta täytyy tosiaan muistaa, että usein oireet ei rajoitu kategoriaan. Oma puolisoni on ollut hyvin huomionhakuinen, mm. yliseksikäs pukeutuminen, itsensä korostaminen keksityillä elämänkokemuksilla, säälin kerjuu sepitetyilla sairauksilla. Narsismia on myös erilaista ja tässä tapauksessa se ei ole kaikkivoipaisuutta, vaan enemmän piilossa pysyvää.

Periytyvyys on myös selkeästi nähtävissä useamman lapsen kohdalla. Pahin on epäsosiaalinen narsisti ja menossa sosiopaatin suuntaan. Hän elää loiselämää ja vika on aina muissa. Epävakaa ja epäsosiaalinen persoonallisuus kuuluvatkin samaan alaluokkaan. Muillakin lapsilla on voimakkaita narsismin piirteitä ja taipumusta riippuvuuksiin ja väkivaltaan. Yhdellä on estyneen persoonallisuuden oireita ja hän ei osallistu mihinkään toimintaan vaan viettää kaiken ajan tietokoneella ja on jättänyt koulun kesken. Valvoo yöt ja nukkuu päivät ja mikään ei kiinnosta, mutta on masentunut, eikä ota apua vastaan. Näiden lasten isä on myös narsisti, alkoholisti ja väkivaltainen, joten lapsuuden kasvuolosuhteet ovat olleet surkeat ja asioiden hoito väkivallalla on periytynyt voimakkaasti. Vahvin ottaa kaiken, mikä perheen sisällä ei ole kovin toimiva malli. Jokainen on sitten kehittänyt oman tavan saada "kakusta" suurimman siivun niin että muille ei jää mitään ja itse ei tarvitse siivota omia sotkuja.

Itse luin edellisen kirjoituksen kuvaavan enemmän riippuvaista persoonallisuutta, mutta eihän näillä termeillä ole sinänsä näiden keskustelujen kannalta niin suurta merkitystä kun ei täällä olla tekemässä diagnooseja, eikä näin voisi edes tehdä. On kuitenkin hienoa jos itse tunnistaa oireita ja osaa hakea apua. Valitettavasti oma puolisoni kieltäytyy diagnoosista (hyväksyy vain masennuksen tai paniikkihäiriön) ja lopettaa aina terapiat kesken parin kerran jälkeen kun hän on saanut kertoa surkean elämänkohtalonsa ja pitäisi pureutua ongelmien ytimeen. Yleensä kuulen palautteeksi, että terapeutti on todennut hänelle, että ei ole koskaan kuullut noin järkyttävää elämänkohtaloa (valheita täynnä) ja että puolisoni on lähinnä joutunut tukemaan terapeuttia (olisi varsin epäammattitaitoista). Ja koska terapeutilla ei ole kokemusta näin suurista kriiseistä, hän ei voi auttaa ja silloin on parempi lopettaa.

Käyttäjä normihärkä kirjoittanut 13.07.2020 klo 15:47

Tapasin minua 15 vuotta nuoremman epävakaan naisen 4 vuotta sitten. Nainen oli (ja on yhä) poikkeuksellisen kaunis - todellakin mallitason luomukaunotar jollaisia ei voi rakentaa ja joita tulee vastaan ihan max. 2 elämässä. Naine oli varattu, joten romanttiset kuviot saivat odottaa noin vuoden verran naisen silloisen parisuhteen päättymistä. Lopulta suhde päättyi ja meidän alkoi. 3 vuotta ollaan soudettu ja huopattu minun toiveesta erilleen ja yhteen. Nainen haluaisi olla vain minun kanssa, mutta minä olen välillä saanut sietokykyäni enemmän ja ollut terveyden nimissä pakotettu lähtemään suhteesta. Oolen kuitenkin palannut, koska välillämme on aitoa välittämistä ja rakkauttakin.

Suhteemme alussa nainen toki kertoi olevansa epävakaa (ja lisäksi erityisherkkä), joskin hälytyskelloni eivät hievahtaneetkaan, koska minulla ei ollut aiempaa kokemusta aiheesta. Olin tottunut masentuneisiin ja koska olin ollut masentuneen kanssa suhteessa useamman vuoden, oletin handlaavani tämänkin. Piece of cake.

Ensimmäinen riita soi heti kokemuksia enemmän kuin olisin halunnut ja mietin mihin helvettiin olinkaan sekaantunut. Huutoa, raivoa, itkua, holtitonta ja yliampuvaa käytöstä sain kerralla enemmän kuin olisin kestänyt. Pahinta oli se että alettuaan se show ei koskaan loppunutkaan.

Naisellani on hylätyksi tulemisen kammo. Hän pelkää, että joka kerta kun riidan seurauksena lähden ovesta (jos suinkin siihen tulee mahdollisuus, hän on estelevää sorttia), käyn ovesta viimeisen kerran enkä palaa koskaan. Kaikkea ympäröi suunnaton pelko. Pelko lisää ahdistusta ja ahdistus lisää epävakautta ja epävakaus lisää tuskaa ja kärsimystä kaikille. Hylkäämiskammo saa hänet fyysisesti estämään poistumiseni huoneesta tai asunnosta tai missä nyt ikinä riidelläänkään. Hän ei itse lähde tilanteesta koskaan. Ei koskaan. Hän kyllä haistattaa aamuöiset veet, solvaa minua pahimpansa mukaan, kerää kamansa, voi vetää jopa kengätkin jalkaansa ja käydä ihan ovella asti. Mutta ei lähde. Ei koskaan. Ei ole kertaakaan lähtenyt ilman voimakasta kehoitusta. Kerran olen soittanut poliisit kotiini, koska hän ei suostunut lähtemään eikä päästänyt minuakaan lähtemään. Ja meneillään ollut riita oli aivan hirveä, monituntinen piina, jota en kestänyt enää yhtään enempää.

Ongelma on mm. se että epävakaa naiseni a) yleensä syyttää minua kaikesta b) kuulee/vastaanottaa/vääristelee/vähättelee/liioittelee sanomisiani c) ei osaa lopettaa riitaa - yhtäjaksoinen huutosessio saattaa kestää 7 tuntia. Putkeen.

Me riidellään usein ja aivan tyhjänpäiväisistä asioista. Nainen on SUPERMUSTASUKKAINEN. Minä en usko mustasukkaisuudesta olevan hyötyä. Siitäkin saan vittuilua, koska EN ole mustasukkainen.

Olen monesti halunnut äänittää tai videoida riitojamme, koska ne ovat niin absurdeja. Ei mitään rotia. Oman kokemukseni mukaan epävakaan naisen kanssa riitely on kuin väittely uskovaisen, hullun tai idiootin kanssa - et voi voittaa sitä. He pelaavat omien sääntöjen mukaan ja vetävät - vaikkakin kenties tahtomattaan - sinut alas tasolleen ja voittavat kokemuksellaan. Naiseni ei ole paha. Mutta helvetin hankala tapaus. Mutta hankaluutensa on tietenkin minun syytä. Minä teen hänestä hankalan ja annan täten oikeutuksen.

Hän kyllä pyytää anteeksi. Mutta minä en enää haluaisi anteeksipyyntöjä vaan käytöksenmuutosta. Pahinta on se, että loputon riitely tekee minusta huonomman ihmisen ja tuo minusta esiin puolia, joita en tiennyt omaavani: olen huutanut, haukkunut idiootiksi, vammaiseksi ja lapselliseksi sekä heitellyt tavaroita seinään, koska mikään ei ole enää tehonnut mihinkään eikä nainen ole siltikään lopettanut. Olen kaikkea muuta kuin ylpeä tuosta. Nainen ei kelpuuta perusteluksi turhautumista, väsymistä, loppuunpalamista, sietokyvyn rajojen vastaantulemista. Ei. Kaikki on aina MINUN syytä ja MINUN pitäisi katsoa peiliin ja muuttua.

Pärjäsin hyvin ilman terapiaa siihen asti, että tapasin naiseni. Sitten oli pakko mennä purkamaan itseäni jollekin. Pariterapia alkoi ensimmäisen seurusteluvuoden aikana. Se oli minun ehdotus. Riitely oli tullut siihen pisteeseen, että en enää halunnut/uskaltanut puhua asioista ilman kolmatta osapuolta. En tiedä onko siitä ollut mitään varsinaista hyötyä. Samanlaisena paska on jatkunut.

Mites muilla?

Käyttäjä KaroVaan kirjoittanut 03.08.2020 klo 15:24

Hei, kerron nyt omia näkemyksiäni yllä oleviin keskusteluihin. Tiedä onko niistä kuinka paljon hyötyä kellekään.  Toivottavasti edes jotakin vinkkiä, ymmärrystä tai tukea näihin vaikeisiin tilanteisiin...

Itse olen epävakaa, lähdetään siitä. Epävakautta on hyvin erilaista ja se näkyy hyvin eri tavoin. Ymmärrykseni mukaan sitä on myös kahta muotoa, tunne-elämän epävakautta sekä impulsiivista häiriötyyppiä. Itselläni se on rajatilatasoisena. Sen syntyyn tai ilmenemiseen vaikuttaa hyvin moni asia. Niin henkilön lapsuuden tapahtumat, sillä sillä sieltä se lähtee kehittymään, millaisessa ympäristössä kasvanut ja millaisia "selviytymismekanismeja" niihin on joutunut kehittelemään. Myös henkilön luonne itsessään vaikuttaa paljon epävakauden ilmenemismuotoihin.

Omakohtaisesti, ne pari ainoaksi luettavaa parisuhdetta joita elämäni aikana on ollut ovat olleet hyvin erilaisia, mitä yllä keskusteluissa on kuvattu. Olen ollut hyvin alistuva, rauhanomainen, sulkeutunutkin ja laittanut toisen aina edelle "riitatilanteissa". En ole syyllistäjä tai dominoiva osapuoli, en raivostu juuri koskaan (ainoat tunnekuohut ovat tulleet hoitoa hakiessani ja niissä torjutuksi tullessani, eivät siis parisuhde tai edes ystävien kesken) enkä silloinkaan ole koskaan vahingoittanut muita tai osoittanut suuttumustani toisia kohtaan vaan joko tilannetta tahi itseäni.

Kuten joku jo edellä mainitsikin, epävakaus ei välttämättä poistu meistä koskaan, mutta terapialla ja asioiden käsittelyllä niitä voi oppia tunnistamaan, löytää uusia parempia selviytymiskeinoja lapsuuden "väärien" opittujen tilalle ja saada täten epävakauden "omaan haltuunsa". Tie ei ole helppo todellakaan eikä se tapahdu vuodessa eikä kahdessa. Osaltaan omaan korvaan näissä yllä olevissa kirjoituksissa näen jonkinasteista narsisminkin piirrettä, vaikken millään tasolla tavallista tallaajaa viisaampi olekaan... Se voi myös toki johtua henkilön varhaisista kokemuksista, tunteiden säätelyn heikosta tilasta, valtavasta sekasorrosta sisällä sekä yhdistettynä tiettyihin luonteenpiirteisiin. Jokainen meistä, diagnoosista huolimatta tai jopa ilman sitä ehdotti on kokonaisuus, eikä näitä asioita lienekään tarpeen analysoida liiaksi ulkopuolisten.

Tärkeintä itsestä olisi saada henkilö jollain tavalla ymmärtämään, ehkä parhaiten siinä rauhallisessa tilassa, itsensä kokonaisuutena. Ymmärtämään eri puolia itsestä, jotka voivat olla hyvin erillään toisistaan ja täten saada toivoa ja ymmärrystä nykytilanteeseen. Kaikki jo tämä vaatii ihmiseltä aivan valtavasti voimia ja rohkeutta. Positiivista on kuitenkin se, että pitkällä tähtäimellä asioihin voi saada paljonkin muutosta. Sisäiseen tunnemylläkkään tasaisuutta (usein nämä raivonpuuskat tuntuvat myös epävakaasta itsestä erittäin kummilta ja epämiellyttäviltä niin itsen kuin toisenkin osapuolen kärsimyksen vuoksi), itsevarmuutta (sekasorto tuntuu henkilöstä tuuliajolta, suunnattomalta haahuilulta ja saattaa herätä kysymys, kuka oikein olen?) mutta suurimpana pelkona itselläni ainakin näen pysyvyyteen liittyvän menettämisen pelon. Sen jaksaako toinen rinnalla, ansaitseeko itse edes sitä toista, vaiko olisiko parempi jopa päästää suosiolla irti...? Tämä epävarmuus saattaa aiheuttaa raivoisiakin riitoja, uhkailua, toisen testaamista, pysyykö hän, rakastaako hän?? Usein kun taustalla on paljon epävarmuutta, rikkinäisiä ihmissuhteita varhaislapsuudessa sekä myös varttuneemmalla iällä, kun nämä huonot selviytymiskeinot tai kenties lapsuudesta opitut toimintamallit ovat tulleet tavaksi ja varmasti rikkoneet paljon erinäisiä ihmissuhteita elämän varrella. Ihminen kokee olevansa kovin eksyksissä itsensä sekä koko elämänsäkin suhteen oman päänsä sisällä alituiseen. Ja jonkin pienenkin asian laukaistessa voimakkaan tunteen se purkautuu hallitsemattomasti. Kierre on valmis.

Teille yllä kirjoittaneille vaikeassa suhteessa kamppaileville haluaisin sanoa, ettei kekään pysty määräänsä enempää toista auttamaan, jollei toinen sitä itse halua. Pätee moneen "ongelmaan". Jokaisen tulee ensisijaisesti huolehtia omasta hyvinvoinnistaan! On mahtavaa jos ryhtyy yhdessä terapiaan tai saa puolison/epävakaan ymmärtämään tilanteeseen olevan helpotusta olemassa, elämän ei tarvitse olla elinikäisesti sekaisin ja haluaa ja jaksaa lähteä kulkemaan sitä matkaa yhdessä.

Toisen puolesta sitä kuitenkaan ei voi kulkea enkä itse henkilökohtaisesti näkisi suhdetta kannattavaksi näillä tiedoilla, mitä yllä teksteistä luin. Henkinen väkivalta ei ole oikein ketään kohtaan, ei minkään diagnoosinkaan verukkeella!! siihen usein jää jumiin ja toivoo asioiden muuttuvan itsellään, mutta niin se harvoin menee, etenkään jollei toinen edes tiedosta "ongelmaa".

Vastaavia parisuhteita löytyy lähipiiristäni useita ja pelkkä sivusta seuraaminen on raskasta. Itse henkilökohtaisesti epävakaana, vuosia ja vuosia asioitani työstäneenä terapiassa näen jo muutosta, mutta en koe vieläkään olevani niin selvillä vesillä, jotta haluaisin parisuhdetta aloittaa.

Voimia sinne parisuhteessa kamppaileville.

Jään seuraamaan ketjua 😊

Käyttäjä SimoV kirjoittanut 09.09.2020 klo 10:14

Olen naimisissa ihmisen kanssa, jolla epäilen olevan epävakaa tunne-elämä. Todistettuahan sitä ei mitenkään saa, koska hän ei itse ainakaan tietääkseni huomaa sitä. Elämä on yleensä ottaen ihan hyvää silloin, kun hänellä ei ole "kohtaus" päällä. Kutsun niitä kohtauksiksi, vaikka en tietenkään hänen kuullensa, koska hän ottaisi sen kritiikkinä ja hyökkäyksenä persoonaansa kohtaan. Tällä hetkellä on taas kohtaus meneillään, ja se alkoi samalla kaavalla kuin aina. Hän ahdisti minut nurkkaan, kunnes sanoin jotain, minkä saattoi irrottaa sanotusta ja tulkita kritiikiksi. Hän lietsoi itsensä silmittömän raivon valtaan, ilmoitti, että olen mennyt liian pitkälle ja että parisuhteemme on ohi. Minunkaltaiseni ihmisen kanssa ei voi elää. Olen elänyt näitä kohtauksia läpi kymmeniä. Alussa huolestuin niistä kovastikin, sillä ajattelin, että nyt kaikki on yhtäkkiä ohi, enkä yhtään ymmärtänyt, mitä tapahtuu. Nyt tiedän jo, että se ei ole totta. Nämä kestävät parista päivästä pariin viikkoon, ja se on aina aika raskasta aikaa. Haukkumista, uhkailua, mykkäkoulua. Tänään kuulemma menee asunto myyntiin. Tiedän kokemuksesta, että niin ei ole ennenkään käynyt, mutta mistä sitä tietää. Jos kohtaus onkin joku kerta niin voimakas, että hän toteuttaakin sen. Jos se ei menekään tällä kertaa ohi. Yritän pysyä rauhallisena ja lujana, että hän tietää voivansa palata luokseni, kun se taas menee ohi, mutta helppoa tämä ei ole. Ainoa tukeni maailmassa, jonka kanssa voisin tästä keskustella, on tuolla nyt raivonpuuskansa vallassa, enkä minä voi asialle mitään.

Käyttäjä ripcord kirjoittanut 11.09.2020 klo 10:28

SimoV kuulostaa tutulta.

Itselläni on nyt takana pari kymmentä vuotta ihmisen kanssa, josta ei koskaan tiedä millainen tapaus kotona odottaa tai minkä viereltä herää. Silloin kun sattuu hyvä päivä, kaikki on normaalia, mutta tänäänkin heräsin siihen kun karjutaan vittusaatanaa jossain. Toinen ääri on sitten ylitsevuotava seksuaalisuus ja välillä katumus ja läheisyyden kaipuu.

Kaikissa näissä vaiheissa itsehillintä näyttää olevan täysin mahdotonta, oli suunta kumpi tahansa. Tilanne saattaa vaihdella useita kertoja kuukaudessa mutta välillä huiput voivat olla pienempiä ja kestää kuukauden- pari niin että elämää voi kuvailla lähes normaaliksi.

Epävakaus tuskin on pelkästään hormoneista johtuvaa vaan perusominaisuus, vaikka voinkin aika hyvin kalenterista ennustaa mikä vaihe osuu mihinkin kohtaan. Raivo voi alkaa mistä tahansa syystä: pettymys, stressi, yhtäkkinen päähänpisto. Kritiikki tai mikään sellaiseksi edes etäisesti tulkittava on varmin mahdollinen laukaisin. Tämä tarkoittaa mitä tahansa asiaa mikä ei ole täysin hänen kantansa mukainen.

Hankalinta on, että nyt lasten ollessa vähän vanhempia, hänellä on nyt useampi kohde (ja lähde) raivolle. Asiaa ei auta, että hänellä on todella kova tarve kontrolloida kaikkea pienintä yksityiskohtaa myöten. Luonnollisesti tuloksena on, että hänelle tulee tilanteita (lasten kanssa) joissa häntä vastustetaan, mikä on välittömästi kritiikiksi verrattavaa ja tilanne lähtee käsistä. Pahin on, jos minä puutun asiaan, esimerkiksi kun lapsi on pessyt hampaansa illalla jo kahdesti (koska vaimo käski tekemään sen uudestaan), mutta hän ei usko näin tapahtuneen ja karjuu menemään pesemään hampaat kolmannen kerran: jos puutun asiaan sanomalla että se on tehty jo, niin...

Raivo yleensä ilmenee samalla tavalla. Solvaamista, vanhojen (todellisten ja kuviteltujen) kaunojen kaivamista, huutoa... Tämä saattaa kestää tuntikausia ja jatkua läpi yön, usein alkaakin keskellä yötä, ilman mitään provokaatiota. Raivon huipulla hän saattaa heitellä tavaroita, sylkeä päälle ja käydä käsiksi, mutta tämä on vähentynyt, sillä olen sanonut että jos kosket, minä kosken myös, ja näin on käynytkin. Tämä on kuitenkin paha virhe, sillä nyt olen lainsuojaton, vaikka itseltäni on tähän mennessä mennyt hajalle tärykalvon lisäksi useita vaatteita, pienesineitä ja yksi tietokone näiden raivokohtausten tuloksena. Olen viettänyt lukemattomia öitä ulkona autossa, ajaen ilman päämäärää odottaen että raivo laanttuu, sillä pahimpina vuosina tilanteet eivät juuri koskaan lauenneet ennen kuin hän käy kimppuun tai vääntelehtii lattialla. Hankalinta oli päästä pois asunnosta, sillä hän yleensä koitti estää sen ja ajaa minut nurkkaan (fyysisesti että henkisesti), lisäksi hän saattoi poistuttuani kohdistaa raivonsa myös ulkopuolisiin viestein ja puheluin, käytännössä äitiini, sillä hänen silmissään myös sukuni on pelkkiä demoneja ja hän kokee sen jotenkin uhkana. Itselläni on melko laaja suku ja olemme pitäneet koko nuoruuteni paljon yhteyttä, mutta nykyään en pidä oikeastaan mitään yhteyttä edes sisaruksiini ja vanhempiini muuten kuin whatsapp:ssa salaa vaimolta.

Olen itse kasvanut alkoholisti isän lapsena, ja tilanne on hyvin pitkälle verrattavissa samaan. Ei siten, että kotona olisi ollut raivoa ja henkistä tai fyysistä väkivaltaa, vaan että koskaan et voinut tietää, onko putki päällä vai ei. Kuten aikoinani omassa kodissani, meillä ei juuri koskaan käy lasten kaverit kylässä, sillä ikinä ei voi tietää mikä tilanne on.

Miehenä en ole vielä löytänyt mitään, mikä voisi tilannetta auttaa, varsinkin kun olen mennyt tekemään sen virheen että olen vastannut tuleen tulella. Pääosin kaikki apu tuntuu olevan suunnattu naisille. Hankalinta on, että elämä on tavallaan jumissa. On selvää, että ero tulee jossain vaiheessa (kun nuorin lapsi muuttaa kotoa) joten mitään ei oikein pysty rakentamaan, sillä se ei tule säilymään.

Käyttäjä HerKaramazov kirjoittanut 19.09.2020 klo 17:55

Moi!
Epävakautta on monen sorttista esim. vetäytymistä omaan kuoreen joka minua vaivaa.

Persoonallisuus häiriö on narsismia, määrittelemätöntä epävakautta, rajatiloja, skitsofreniaa, jne. Tilannetta voi auttaa että pystyy näkemään ihmisen joka "polttaa mun hermot" - ihmisenä joka ei voi hyvin...hänellä on paha olla. Diagnoosi ei aina kerro miten tai minkä kaavan mukaan kukin käyttäytyy.

Jutun ydin on se että kaksi ihmistä parisuhteessa näkevät syitä itsessään kuin puolisossa on helpompaa. Mutta jos toisessa on kaikki syyt riitoihin on todella vaikeaa lähteä setvimään miten eteenpäin...

Molempien pitäisi pystyä nousemaan poterostaan ja pystyä sanoon "mitä nyt tehdään?" Jotain siihen tyyliin että "me molemmat ollaan pieniä rikkinäisiä ihmisiä voidaanko me tukea toisiamme?"

Toivottavasti ei kuulostanut kliseiseltä...koska mä itse olen keskellä avioero prosessia, ja ihan rikki.

Käyttäjä Hullun_rakas kirjoittanut 07.10.2020 klo 18:11

Tämä kaikki kuulostaa niin hiton tutulta. Meillä vajaa 30-vuotta takana ja nyt minulla kenties keski-iän kriisi enkä jaksa enää yhtään tätä. En jaksa enää olla syyllinen kaikkeen. En jaksa enää olla se suhteen pahis. Olen tällä hetkellä niin lopussa... Palaan hiukan myöhemmin asiaan. Nämä mitä luin olivat vain niin tuttuja asioita. Pitää vähän aikaa jäsentää omia ajatuksia.

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 3 viikkoa sitten. Syy: Oli muuta sanottavaa