Mieheni sairastaa ahdistuneisuushäiriötä, joka oireilee vakavina pakkoajatuksina ja -tekoina. Hän syyllistyy milloin mistäkin, varmistelee kaikkea, pyytelee koko ajan anteeksi, pesee käsiään, epäilee rikkoneensa koskettamaansa jne. Ajatukset ovat niin yliampuvia ja typeriä, että hänen on todettu olevan osittain psykoottinen. Hänen oireilunsa on sen verran vakavaa, että hän on nyt psykiatrisella osastolla, koska emme muuten jaksa ja koska normaalielämä ei suju. Tavoitteena olisi, että mies parantuisi pakko-oireistaan ja -ajatuksistaan. Hän on ollut sairaalassa nyt yli kaksi kuukautta ja edistystä on tapahtunut varsin vähän. Oireet ovat yhä samanlaiset. Sieltä hän soittelee joka päivä kysyäkseen minulta, mitä ajattelen siitä ja siitä tapahtumasta ja pitäisikö hänen pyytää sitä anteeksi ja muuta sellaista. Usein kun menen käymään sairaalassa, väsyn ja masennun entisestään. Sitten itken.

Asia on kahta rankempi siksi, ettei paranemista näytä tapahtuvan oikeastaan yhtään. Miehen mieli on jo pirteämpi ja hän on aktiivisempi, mutta muuten asiat ovat jo vuoden ajan olleet samalla tolalla. Mies on kuitenkin saanut koko ajan hoitoa, ensin avohoidossa ja nyt sairaalassa. Lääkkeitä hän on käyttänyt koko sen ajan. Niitä on vaihdettu välillä, mutta mikään ei näytä tepsivän kunnolla. Uskoisin, että toiminta ja tekeminen olisi hänelle hyväksi, mutta sairaalassa ei ilmeisesti pystytä sitä paljokaan järjestämään. Osittain siksi, ettei miestäni itseään kiinnosta useimmat asiat. Hän on mukavuudenhaluinen ja haluaa pääasiassa levätä ja syödä hyvää. Puhuminen ei auta ja yritys selvitellä ongelmia johtaa suurempaan ahdistukseen ja oireiluun.

Oloni on masenunut ja välillä ihan toivoton. Elämä ei tunnu elämisen arvoiselta, ei ainakaan normaaleissa arkioloissa.Saan kyllä mielenterveystoimistosta tukea ja käyn siellä juttelemassa ja syön mielialalääkkeitäkin, mutta silti vain olo on ankea. Tänä syksynä olen ollut masentuneempi kuin ennen ja luulen sen johtuvan siitä, että mies on nyt niin huonossa jamassa ja toiveikkuus jää siksi taka-alalle. Vauvakuumekin olisi, mutta kun niitä vauvoja ei voi yksin saada… Toisaalta hyvä, ettei lapsia ole, toisaalta luulen, että lapsi antaisi minulle sisältöä ja tekemistä. Onneksi kuitenkin on työ, joka tuo puuhaa elämään, vaikka se työ onkin vaativaa ihmisten (nuorten) kanssa olemista.

Onko teitä muita, joilla on samanlainen tilanne? Tai sairastatte itse pakko-oireisuutta? Miten teitä on hoidettu ja mitä suosittelisitte hoidoksi? Miten voitte?