Hei Lapsi312,
en voi antaa sinulle vastauksia, mutta vertaistukea voin. Olen elänyt jokseenkin täsmälleen saman kokemuksen läpi n. vuosi sitten. Olin ollut naimisissa 20 vuotta ja kuvitellut sen olevan ikuista, kohtuullisen onnellistakin se oli kunhan vain tein kaiken ja paljon enemmänkin. Olin lopen uupunut, kulunut ja väsynyt. Sitten kohtasin sen miehen. Siis todellisen Miehen. Ihastuin saman tien. En ollut todellakaan etsinyt mitään suhdetta, en edes ajatellut sellaista. Ei minulle pitänyt sellaista tapahtua, halusinhan ikuisen ja onnellisen avioliiton. Mutta niin kävi silti.

Teimme saman päätöksen kuin te, ettemme lähde seksisuhteeseen vaan haluamme pitää avioliittomme. Tiedän tasan, mitä se päätös on sinultakin vaatinut. Joka solu minussa halusi häntä, samoin toisin päin. Löysin naiseuden ja arvoni ihmisenä, koin sellaista rakkautta, jota en tiennyt olevankaan. Ihastuminen syveni rakastumiseksi ja rakkaudeksi niiden viiden kuukauden aikana, jona pidimme yhteyttä.

Saman koin myös kuin sinä, etten osannut katua tätä, koska koin sellaista ikävää, että tuntui kuin sydäntä olisi revitty rinnasta elävältä. Nyt viime yhteydestämme on kulunut jo yli puoli vuotta, mutta kaipaan häntä edelleenkin joka hetki. Joku jossakin ketjussa sanoi taannoin, että tällaisten ihastuneiden ihmisten pitäisi pitää täysi katkos kaikessa yhteydenpidossa ainakin puolen vuoden ajan ja katsoa, mitkä tunteet ovat silloin. No, omasta kokemuksesta voin sanoa, että tunteet ovat edelleen samat, voimakkaat ja tuskalliset. Tunnen suunnatonta kaipausta, enkä tunne edes voivani elää ilman häntä.

Se ero meillä on, tai en tiedä tilanteestasi kertomasi perusteella, että meidän avioliitto päätyi traagisten vaiheiden kautta avioeroon. Nyt olen käynyt läpi kolminkertaista surutyötä, avioliiton loppumista, aseellista uhkausta sekä luopumisen ikävää tuosta Miehestä. Sanoi kuka hyvänsä mitä hyvänsä, kaikkein vaikeinta ja eniten pinnalla on ollut lähes koko ajan viimeinen, eli ikävä ja kaipaus. Ovat muuten tosi laimeita sanoja, eivätkä kuvaa ollenkaan sitä mitä oikeasti koen. Olen ollut melkein sairas ikävästä, alkuvaiheessa olisin voinut huutaa tuskaani ulos. Mikään lohdutus ei ole auttanut, pala minua on revitty irti.

Luin alkuvuodesta Eeva-lehdestä mielenkiintoisen artikkelin, jossa haastateltiin Jari Ehrnroothia. Hän puhuu haastattelussa paljaasta rakkaudesta, kun voi olla toisen edessä sielultaan täysin alaston ja paljas ja kokea toisen rakkaus. Sitä me pohjimmiltaan kaipaamme ja tarvitsemme. Sitä olen nyt kokenut elävässä elämässä. Artikkeli saattaa löytyä vielä em. lehden nettiarkistosta, jos hyvin käy. Se auttoi minua ymmärtämään itseäni, vaikka en tapahtumien kulkua vielä tajuakaan. Ei minulle pitänyt näin käydä!

Ei minulla ole vastauksia siihen, mitä pitäisi tehdä. Teen kuten sinä, rämmin päivästä päivään hetki kerrallaan. Haavat ovat auki, mutta elämä on kantanut. Olen superkiitollinen rakkaista ystävistä ja heidän olkapäistään, kun ovat jaksaneet minua ja kipujani. Kukaan ei ole minua tuominnut. Enkä edes itse itseäni tuomitse. Surullinen kyllä olen kaikesta.

Olisiko niin, että saamme olla kiitollisia siitä rakkauden kokemuksesta, kaikki eivät saa tuntea niin koko elinaikanaan. Itse sain kasvaa naiseksi, vaikkakin joudun nyt työskentelemään itseni kanssa, etten menettäisi tuota naiseuden tunnetta. Mutta jos nyt olet vielä suhteessa, mieti tarkkaan mitä teet. Olet varmasti syystä halunnut säilyttää liittosi, joten sillä on sinulle merkitystä. Hakekaa apua, käy vaikka ensin yksin purkamassa mieltäsi, menkää sitten yhdessä. Käytännön neuvoja minulla ei ole siitä antaa, koska meidän liitto päättyi ennen näitä askelia.

Kaikki myötätunto on luonasi, uskothan sen. Olen itkenyt ikävää ämpärikaupalla, luulin välillä kuolevani suruun. Jos keksit jonkun tavan päästä surusta ylös ja ulos, kerrothan minullekin. Tiedän, että tämä on vaikea aihe käsitellä, koska avioliiton ulkopuolisia suhteita käsitellään kategorisesti negatiivisina. Mutta ihmisiä me siihen osallisestkin ollaan, kaikki tunteet ja kaikki elämänhistoria siinä mukana. Arvostan valintaasi, toivon mukaan saat siitä päätöksestäsi vielä nauttia hyvää hedelmää.

Kuulisin mielelläni, miten selviät. On kynnys jakaa näitä asioita netissä, jossa on kaikkien nähtävänä, mutta emmeköhän me tästäkin selviä. Yhdessä.

Hei,

Suuressa huumassa kannattaa kuitenkin tutkailla omaa elämäänsä kokonaisuutena ja sitä, kuinka jokainen on kuitenkin omasta onnellisuudestaan vastuussa. Ei se uusi rakkauskaan sitä onnea takaa. Lue alan kirjallisuutta, jotta ymmärrät tuin tunnemyrskysi taustat ja tulevaisuuden.🌻🙂🌻

Heippa
Tämä on sitten minun neuvo.
Mut nyt jäitä hattuun voihan ne olla hetken ihastumisia mut yleensä ne ei kestä kauvan
ja menee ohi voihan se alussa tuntua kivalta kun kaikki on uutta.
Mutta kannattaisko miettiä mikä parisuhteessa mättää??? ja miettiä
saisiko sen toimivaksi kun olette olleet yhdessä noin pitkään.
Kaunista syksyä sinulle

Kiitoksia rohkaisevista ja ihanista viesteistä, erityisesti sinulta kaakao. Ihana, kun on joku jossakin, joka ymmärtää minuakin.

Olen raahannut jalkojani etiäpäin, ne ovat kyllä vieläkin samat, lyijynraskaat kuin tuona hetkenä, kun kävelin tämän miehen luota pois. En voi sanoa muuta, kuin että elämä on aivan helvetin epäreilua.

Päätimme miehemme kanssa olla nyt muutaman päivän erillään, sillä en halua sotkea häntä tunnemyrskyihini, koska kuitenkin rakastan häntä syvästi. En ole kertonut hänelle tästä ihastumisestani, hän tietää ainoastaan sen, etten tiedä, mihin suuntaan haluan lähteä.

Naurettavinta tässä on se, että olen ollut helvetin onnellinen muuten ja tiedän, että mieheni rakastaa minua. Olen onnekkaampi kuin moni, sillä olen saanut vierelleni ihanimman ja huomaavaisimman miehen, mitä tiedän. Seksi ei suju tällä hetkellä ja tunnen siitäkin ihan helvetin pahaa oloa, mutta ymmärrän, että sen voi korjata, jos tahtoa löytyy tarpeeksi.

Mieheni lähellä elämiseen minusta ei ole juuri nyt, koska petän häntä ns. henkisesti koko ajan. Ajatukseni vaeltaa nissä hetkissä, mitä koimme tämän kohtaamani miehen kanssa.

Silti tiedän, että on sulaa hulluutta rueta toimimaan pelkkien intohimojen varassa. Olisin täysi idiotti, jos ottasin niin suuren riskin, että lähtisin kohti tuntematonta tämän tähden. Mutta haluaisin silti. Tunnen itseni todella, todella typeräksi.

Tämä on minun ristini, kaipa se on niin nähtävä. Ketuttaa vaan se, etä miten kukaan jaksaa tällaista ristiä kantaa...?

Olen rikki, poikki ja väsynyt. Kaikki on helvetinmoista sotkua, enkä saa mistään mitään tolkkua. En ikävöi nyt omaa miestäni yhtään. Ja silti tiedän, että haluan jatkaa hänen kanssaan. Olen kuitenkin varma, että vuoden, kahden päästä kun katson taakseni, olen onnellinen; Tästäkin selvittiin.

Ainakin toivon niin.

Halauksia.

Kirjoittelempa tämänhetkisiä tuntemuksia, vaikkapa omaa päätäni jäsennelläkseni, tietenkin arvostan myös suuresti, jos joku jaksaa näitä tunteenpurkauksia lukea saatika kommentoida.🙂

Enää ei ole niin vaikeaa, siis pystyn elämään asian kanssa itkeskelemättä ikävääni ja kahlaamatta jatkuvasti noissa hetkissä, kun tapasin tämän herra x:n (se olkoon hänen nimensä). Siltikään elämäni ei ole millään muotoa tunnepuolella palannut ennalleen.

On hassua, että minulla on kaikki, mistä olen unelmoinut, oikea standardielämä, jos niin voi sanoa. Ja silti olen joltakin osin niin tyhjä, jotakin minusta puuttuu ja jokin liikahti minun sisälläni herra x:n tapaamisen jälkeen.

Mieheni kanssa seksielämä tuntui taas parantuvan, se toimii, mutta tunnepuoli ontuu minulla täysin. En enää varmaankaan (kovin vakuuttavaa) rakasta miestäni, vaan pelkään enemmänkin rakastavani tätä elämää, jossa on nämä kaikki asiat, mitä ollaan monien vuosien aikana rakennettu.

Toisaalta, nyt on alkanut myös ärsyttämään yhtäkkiä sekin, että huomaan, että mieheni on erittäin paljon minussa kiinni. Hän sanoo muunmuassa, että minä olen hänen koko elämänsä, hän kuolisi sisältä ilman minua ja häneltä vietäisiin kaikki, jos lähtisin. Arvatkaapa hirvittääkö?
Puhuin hänelle tästä ääneen ja hän sanoi, että minkäs hän sille voi, rakastaa vain minua niin paljon.
Kai minun tulisi olla onnekas edes siitä ja minä kiittämätön tunnen suurta ahdistusta. En halua olla kenellekään koko elämä!☹️

Käyn yhä kuitenkin läpi tätä herra x:n kanssa vieteetyjä hetkiä. Miten hyvältä tuntui olla hänen kanssaan, miten oikealta se tuntui, vaikkemme onneksi mitään sinänsä kiellettyä tehneetkään, mistä se tunne sitten tuli?

Pitääkö minun vain tyytyä opettelemaan onnellisuus tässä, elää ja yrittää tappaa tunteeni herra x:ää kohtaan pikkuhiljaa...
En tiedä.

En tosiaankaan yhtään tiedä, mitä tekisin. Ainakin tarvitsen aikaa, sillä näin suuria päätöksiä elämässäni en ole vielä valmis tekemään.
Toivon, että kaikki järjestyy.

Toivon, toivon todella.