Päihteet, sairaudet ja elämä yhdessä
(Anteeksi pitkä teksti…)
Elän parisuhteessa, jolla ei pitäisi olla tulevaisuutta. Rakastan miestä, joka on alkoholin, lääkkeiden ja joskus huumeiden sekakäyttäjä. Olen itse vierottautunut huumeista yli 10 vuotta sitten, joten suhteen aloittaminen muutamia vuosia sitten addiktin kanssa oli tietoinen riski. Halusin auttaa häntä, enkä silloin antanut ihmisen huonon elämäntilanteen luokittaa häntä toivottomaksi.
Onnistuin, tavallaan. Huumeet jäivät ensimmäisen puolen vuoden aikana ja yritin rakastaa ja tukea hänet kuntoon. Seuraava vuosi sujui nauttien elämästä, iloiten uudesta suhteesta ja suunnitellen tulevaisuutta.
Kerroin hänelle alusta asti, että minulla 1-tyypin bipolaaridiagnoosi ja olen joutunut taistelemaan sen kanssa koko elämäni. Minulla oli toimiva lääkitys, eikä pahoja oireita ollut. Olin ollut pohjalla usein ja itsemurhaa yrittäenkin, mutta hän sai minut tuntemaan oloni rakastetuksi ja se voima kantoi minua. Halusin olla hyvä ihminen hänelle.
Alkoholin käyttö oli puolisolle myös tiedostettu ongelma, ihminen jolle viina ei todellakaan sovi. Hän kuitenkin suhteen edetessä alkoi juomaan hiljalleen enemmän ja useammin. Ja sen mukana tuli riidat. Pelkäsin häntä ja hänen käytöstään. Eniten kuitenkin sanat satuttivat. Hän huusi ja haukkui sellaisia asioita, jotka musertavat vähemmästäkin, mutta ei selvin päin muistanut mitään ja pyyteli anteeksi.
Hän joutui muutaman tapaturman ja vamman takia leikkauksiin ja kipulääkitykseen pari vuotta sitten. Kivut olivat kovat, mutta lääkitykset kovemmat. Aloin menettämään sen ihmisen, jonka tunsin. Seuraavaksi tuli väkivaltaiset episodit, jotka yritimme selvin päin parantaa, mutta rakkauteni tilalle alkoi kasvaa turvattomuus. Poliisit nostivat syytteet häntä vastaan, käräjillä yritin puolustaa häntä kuin jokainen parisuhdeväkivaltaa kokenut nainen vain voi. Olin yhtäkkiä loukussa kulisseissa ja peloissa. Mutta rakastin sydän palavasti ja ihanat hetket olivat todella ihania, kerrassaan taivasta. Miehen sekoilut taas puhdasta helvettiä. Hän alkoi uhkailemaan erolla, tavarat hän pakkasi kymmeniä kertoja ja lähti kävelemään (ei koskaan selvin päin), mutta 1-2 yön jälkeen palasi nöyränä kotiin.
Kipu-, uni- ja rahoittavien lääkkeiden käyttö alkoholin kanssa alkoi painamaan suhdettamme ja tunsin itseni niin epäonnistuneeksi, nöyryytetyksi, vihaiseksi ja pohjattoman surulliseksi. Silloin hän alkoi vähentämään hiljalleen kaikki lääkkeet pois. Suhteen luottamus ja minun väsymiseni ei kuitenkaan enää parantunut.
Vaivuin syvään depressioon ja väsyin elämään. Vuosi sitten puoliso alkoi minulta salassa taas käyttämään hirvittäviä määriä lääkkeitä ja selittelemään niitä milloin milläkin. Tämä tuli minulle iskuna vasten kasvoja kuukausi sitten. Vuoden! Ja minä tyhmä annoin sen tapahtua.
Ja taas yritän auttaa häntä. En osaa muuta. Jouduin psykiatriseen hoitoon taas uudelleen ja lääkitykset taas vaihtoon. Olen niin väsynyt. Haluan vain joko rakastaa häntä terveenä tai kuolla pois. En tiedä miten voisin elää ilman tätä onnetonta suhdetta. Hän on nyt virallisesti subutex-laastareilla joilla hänet vieroitetaan opiaateista, mutta lääkäreiden muuta lääkkeet on silti karmivan suuria määriä ja alkoholia hän ei vain ”pysty” omien sanojen mukaan jättämään.
Hän ei halua olla kanssani. Hän tahtoo erota. Minä puolestani olen niin hajalla, että en pysty ajattelemaan. Uskottelen itselleni että hän ei halua suhdetta kanssani, koska se tietää sitä että hänen täytyy tulla raittiiksi. Mutta ehkä minun on hyväksyttävä että se mies joka minua rakasti on kadonnut.
En pysty sinnittelemään näillä voimillani enää pitkään. Olen niin lopussa. Tarvitsen apua.
Kuinka paljon voin antaa anteeksi? Voinko enää koskaan tulla ehjäksi tässä suhteessa? Onko minulla enää tulevaisuutta? Miksi en ole rakastamisen arvoinen?
Päivitys tilanteeseen. Eilen pyysin ja anelin häntä, ettei hän alkaisi taas juomaan. Kolmannen kaljanhakureissun, riitelyn, haukkumisen ja kyyneleiden jälkeen mies katosi tunneiksi baariin, mikä ei minulle ollut niin paha vaihtoehto vaikka pahalta tuntuikin. Nyt pystyin laittamaan nukkumaan, miettiä hiljaisuudessa ja yrittää ammentaa jostain ajatuksista voimaa. Voimia en keksinyt väsymykseltäni, mutta ainakin sain hetken levätä.
Kunnes puoliso saapuu sellaisessa kunnossa kotiin, että mietin jo useaan kertaan että soitanko ambulanssin vai poliisin... Kämppä meni uuteen kuosiin, kun herra päätti taas purkaa aggressionsa tuhoamalla minun ja meidän yhteistä kotia. Kun hän oli vähän aikaa rauhoittunut, käskin hänet nukkumaan ja nousin itse ylös. Tällä kertaa en kuitenkaan siivoamaan vaan viettämään väsyneen hetken katsellen ympärilleni. Kaaos lähes yhtä kauhea kuin oloni.
Aamuvarhain mies heräsi myös ennen kuin ehdin lähteä töihin ja näki itsekin tuhonsa jäljet. Voi sitä itkun ja itsevihan määrää. Jätin hänet kyynelehtimään sekoilujensa keskelle. Itse ollen jossakin apaattisen lamaantumisen ja surullisen vihan välimaastossa.
Taas uusi lupaus häneltä, kuten monta kertaa aiemmin, että hänen on pakko lopettaa juominen, totaalisesti. En vain usko siihen enää. Pitäisikö minun vain antaa hänen vajota rauhassa niin kauan että pohja tulee vastaan ja hänellä ei ole enää minun ylläpitämääni kulissia täydellisestä kodista, parisuhteesta ja elämästä? Että hän olisi viimein sen viimeisen vaihtoehdon edessä, valita joko elämä tai kuolema. Hän on jo niin huonossa jamassa, että valinta ei olisi kovin kaukana, kunhan minä lopettaisin pitämästä häntä pinnalla.
Minulta loppuu keinot ja mielenterveys.
Tuntuu, että et kyllä pysty "rakastamaan miestä raittiiksi", vaikka sitä jotenkin haluaisitkin. Katkaisuhoitoon pitäis päästä, arvelisin.
Hei, Morwen, myötätuntoni on puolellasi. Elämäsi on raskaassa kaaoksessa. Kirjoita tänne lisää, luen, minä ja moni muu, tiedä, vaikka aina emme osaa sinulle vastata.
Et ole yksin tuollaisessa elämäntilanteessa. Minusta sinun kannattaisi kävellä http://www.al-anon.fi/ alkoholiongelmaisten läheisille suunnattuun porukkatapaamiseen. Vaikka suurimmalla osalla on alko-ongelmainen puoliso, sinun kaltaisia monipäihdeongelmaisia, kuten ymmärsin, puolisoita on myös mukana.
Paha olo on kova, silloin tarvitsee muita ihmisiä. Ei al-anonissa tartte itse mitään puhua, siellä voi alkuun kuunnella muita, naisia, ja miehiä, joilla on sama puolison raskas elämä kuin sinulla. Siellä on myös heitä, joilla on ollut samat vaikeudet, mutta jotka ovat edenneet tulevaisuudessa hyvään, jopa puolisoita, joiden kumppani on raitis nyt. He voivat olla sinulle avuksi ja neuvoksi.
Jos et halua mennä, tilaa heiltä kirjallisuutta, voit lukea itse.
Olen elänyt koko elämäni alkoholin varjossa. Äitini on täysi juoppo, jonka tähden olen joutunut pitämään huolta kaikesta ja kaikista varhaislapsuudesta asti. Kotini pystyin onneksi hylkäämään ja yhteydet vähentämään jo kauan sitten. Jotenkin tuntuu että omassa parisuhteessa se ei vain ole niin yksinkertaista. Yritän kai ymmärtää riippuvaisia liikaa Annan hiljaisen hyväksyntäni tapahtumille, koska se on turvallisempi vaihtoehto.
Syitähän juomiseen ja ylipäätään päihteiden käyttöön löytyy aina:
Työt menee päin helvettiä (kiire ja deadlinet, liian vähän työtä, ärsyttävä pomo/työkaverit
jne.)
Kotielämä stressaa (velvollisuuksia? itse kylläkin hoidan aina kokkaukset, siivoukset ja kaikki talouden laskut, joten en tiedä mitä jää jäljelle puolisolle stressattavaksi)
Kaikki menee hyvin, joten täytyy juhlistaa
Viikonloppu
Puolisoa (minua) ei voi kestää selvin päin (joko valitan tai olen muuten vain rasittava)
...mikä vain käy syyksi kun tarpeeksi yrittää...
Viikonloppuna oli ihania hetkiä. Pitkästä aikaa tunsin jonkinlaista toivoa, että kaikki onnistuu vielä. Mutta jokainen ilta päättyi alkoholin takia huutamiseen ja yksipuoliseen riitelyyn. En itse enää jaksa osallistua, enkä taida uskaltaakaan. Joten yritin olla vaikuttamatta mihinkään ja antaa kännisen riehua itsekseen ja sammua lopulta. Sitten auttaa vaatteet pois ja peitellä ja arvuutella kuinka vähän illasta on puolisolle jäänyt mieleen...
Subu-laastarit eivät nyt toimineet opiaattivieroitukseen tarpeeksi, eli niistä ei tullut kiva olo. Siispä lääke+viina sekoitukset on taas kuvioissa päällimmäisenä. Seuraava kontrolliaika lääkärille viikon päästä, joten siihen asti kai joudun kärsimään miehen mielen oikkuja ja huutamisia.
Vieroitukseen hän ei valitettavasti suostu. Kaksi kertaa on jo käynyt, mutta ajautunut aina uudelleen päihteisiin ennemmin tai myöhemmin. Lisäksi työnteko jatkuvine tarkastuksissa ravaamisiin sopeutettuna ei toimi. Työssä puoliso siis käy, tosin pelkään todella paljon mitä ja milloin hän loukkaa lääketokkurassa
En enää kehtaa vaivata ystäviäni ja läheisiäni sillä että hakisin tukea ja lohdutusta. Tunnen vain enemmän häpeää, kun en pysty pitämään elämääni kasassa. Itse olen hautani kaivanut tämän suhteen kanssa, mutta vaikuttimeni olivat oikeat. Olen rakkauden takia hänen rinnallaan pysynyt tähänkin asti, uskonut ja toivonut täydellistä tarinaa onnellisen lopun kanssa. Se mitä nyt tunnen on rakkautta edelleen, mutta myös paljon muuta. Vihaa, surua, epätoivoa ja ahdistusta.
En pysty päästämään irti.
😞
Kukaan ei pakota sinua päästämään irti, jos tiedät, että rakastat, ero tai eroamatta jättäminen on oma valintasi. Al-Anon, ks. tämä linkki http://www.al-anon.fi on juuri tarkoitettu vaimoille, kuten sinä.
Alkoholismiin sairastuneen ja hänen kumppaninsa hätää eivät ulkopuoliset ymmärrä, ja omat läheisesti eivät enää jaksa kuunnella tai tukea, se on ihan varma. Jos itse haluat jatkaa liittoasi, juuri siksi muiden, samassa elämäntilanteessa olevien vaimojen kuunteleminen voi olla suureksi avuksi. Heillä on antaa kunnollisia, arkisia käytännön neuvoja sinulle, miten pärjäät arjessa, jos et halua erota miehestä, parempia kuin sukulaisesi koskaan osaavat sinulle antaa. Ensiaskel on mennä yhteen tapaamiseen mukaan, ei se suuri askel ole. Tai tilata kirjallisuutta.
Olen vajonnut taas syvemmälle omaan päänsisäiseen maailmaan, joka on pimeä ja sekava paikka. Joka päivä on tullut eteen lisää vastoinkäymisiä. Olen itkenyt tuntikausia joka päivä. Työt eivät siksi oikein onnistu, kauppoihin en voi mennä kun saan järkyttäviä ahdistuskohtauksia, julkisissa kulkuneuvoissa tai autossa istuessani en voi pidättää kyyneleitä.
Olen pirstaloitumassa. Enkä tiedä enää mihin uskoa.
Sain tietää taas lisää valheita mitä puoliso on minulta piilotellut. En tiedä olisinko edes halunnut tietää mitään. Sain jo kuukausi sitten tietää että hänellä oli ollut "tekstiviestisuhde" vanhempaan akkaan. Mitään ei ollut tapahtunut, eivät ole ikinä suudelleen jne. Uskoako vai ei. Olivat kuulemma kuukauden vain pitäneet yhteyttä. Jutelleet. Se vei minulta pohjan rakkaudesta. Mutta yritin vielä luottaa.
Toinen lumppu, joka asiaan liittyy on hänen lapsuuden ajan kaverinsa. Tunnen hänet hyvin ja meillä on hyvät välit. Oli hyvät välit.
Sain tietää maanantaina että puolisoni on käynyt noin kerran kuukaudessa puhumassa meidän ongelmista viimeisen vuoden ajan. Joka ikinen yksityiskohta. Minut on petetty tuomalla ilmi kaikki mitä minä pidän parisuhteen puolisoiden välisinä asioina.
Ja eivät nämä pettymykset tähän lopu, en vain jaksa enää yrittääkään käsitellä tätä tuskaani.
En nuku, en syö, en pysty hoitamaan kotia, en huolehtimaan itsestäni. Tuntuu kuin olisin jo kuollut. Ja välillä haluaisinkin.