Onko muilla sellaista tilannetta, että olette parisuhteessa se huonompi ja ns.alempiarvoinen esim. menneisyytenne takia? Miten jaksatte? Onko kukaan pystynyt saamaan muutosta muutoin kuin eroamalla?
Tämä todella toisinaan uuvuttaa olla naimisissa täydellisen ihmisen kanssa!
Minusta tuntuu jatkuvasti, että olen aivan kelvoton aviomies. Sitä ei sanota suoraan ja kun otan tämän tunteen puheeksi niin sen puolisoni kuittaa höpsisminä. Hänen puheidensa tasolla olen hyvä, kiltti ja mukava aviomies, mutta käytännössä tulee tylytystä ja aivan toisenlaista viestiä.
Olemme olleet avioliitossa kohta 17 vuoden ajan. Alussa kaikki oli tietysti hyvin, mutta hyvin pian vaimoni alkoi näyttää todellista luontoaan ja nykyään tuntuu kuin hän olisi aivan eri ihminen kuin jonka kanssa avioiduin.
Tunnen olevani alempiarvoinen, kelvoton ja se tulee ilmi monella eri tavalla. Hän jättää kotitöistä valtaosan tahallaan minun tehtäväkseni ikäänkuin rangaistuksena. Saan useimmiten osakseni valitusta tekemisistäni, en osaa täyttää tiskikonetta oikein, keittämäni kahvissa on jotain huomauttamista tai ainakin maitoa on liikaa tai liian vähän, en osallistu mukamas tarpeeksi kotitöihin vaikka teen niistä suuremman osan ja hän taas keskittyy ruutuaikaan telkkarin, Facebookin tai kännykkäviestittelyn parissa. Seksikumppaniksikaan en enää kelpaa ja "aviovelvollisuudet" jäävät täyttämättä.
Itse hän kokee kuitenkin tekevänsä kaikki oikein, tekevänsä suurimman osan kotitöistä ja olevansa muutenkin ikäänkuin olosuhteiden (= avioliiton kelvottoman miehen kanssa?) uhri. Joudun siis matelemaan ja hyvittelemään hänelle jatkuvasti jotain, mitä en tiedä. Kelvottomuuttani ja alempiarvoisuuttani kai.
Kun hän on flunssainen, uupunut työvuoron jälkeen tai kiireinen niin koko maailman pitäisi pyöriä hänen ympärillään. Kun minä olen flunssainen, työuupunut tai kiireinen niin sillä ei ole väliä, minun on silti hoidettava "oma osuuteni" kotitöistä ja huomioitava häntä. Jos sanon olevani kipeä, uupunut tai masentunut niin hän aina kääntää puheen siten, että hänhän se vasta kipeä, uupunut ja masentunut onkin.
Kirjoitin suhteestamme tuonne "Erosta Elossa" -palstallekin. En tosiaan tiedä miten asiaan voisi saada muutosta kun kaikkea on jo avioliittomme aikana yritetty. Päällimmäisin ajatus on vain: EN JAKSA!
Sehän se juuri on, että toisaalta tilanne saa niin rikki niin rikki, mutta silti sitä vaan hyväksyy kaiken ja pitää kynsin hampain kiinni...Sitä elää vaan toista / toisia varten usein, uuvuttaa ja unohtaa itsensä. ☹️
Ninna kirjoitti 17.1.2017 13:33
Sehän se juuri on, että toisaalta tilanne saa niin rikki niin rikki, mutta silti sitä vaan hyväksyy kaiken ja pitää kynsin hampain kiinni...Sitä elää vaan toista / toisia varten usein, uuvuttaa ja unohtaa itsensä. ☹️
Tätä olen itsekin ihmetellyt, että mikä saa muutoin itseään terveellä maalaisjärjellä varustettuna pitävän ihmisen nielemään kaiken ja antamaan tilanteen vaan jatkua. Kun on huonoja jaksoja niin sitä on todellakin rikki ja tuntuu ettei kertakaikkiaan jaksa. Sitten kuitenkin aina jostain hiipii esiin se toivo, toivo siitä että asiat vielä korjaantuu jos niille antaa mahdollisuuden ja yrittää. Ja ajatus siitä, että ehkä tässä vika onkin itsessä ja se olenkin minä, jonka pitäisi osata olla parempi ja muuttua.
Tiedän, että jos joku oma kaveri tällaisessa tilanteessa olisi ja saisin siitä tietää niin kehottaisin tarttumaan itseään niskasta kiinni ja toimimaan. Sanoisin ettei ne asiat siitä muutu. Mutta kun se tapahtuu itselle, omassa elämässä, niin sitä on jotenkin lamaantunut. Antaa vaan asioiden rullata ja huomaa elävänsä vain toisia varten.
Kyllä se on vaan niin mielenvikaista toimintaa itseltäkin, että sitä vaan toivoo asioiden muuttuvan, yhtä äkkiä puolison alkavankin arvostaa,saavansa tasavertaista kohtelua ym. Tuo mitä yllä kirjoitit, oli niin totta:kyllä sitä itse jakelee neuvoja, mielipiteitä ym. toisten liitoista ja kohtelusta mutta itse on se kaikista pahin...
Onko kenenkään avioliitossa asiat muuttuneet lopulta paremmiksi? Ja jos, niin mitä tapahtui jotta näin kävi?
Meillä oli aikoinaan samaa ongelmaa; koin olevani alempi arvoinen avioliitossamme.
Sitten tulikin vakava sairastumiseni ja sen jälkeen miehen uskottomuus.
Emme eronneet mutta tapahtumat muuttivat suhdettamme; en ole enää se alempiarvoinen ihminen, vaan olemme tasa-arvoisia kumppaneita.
Ikävää, että tämä tasa-arvoistuminen tapahtui negatiivisten tapahtumien kautta 😑❓
Mutta onhan olemassa sanontakin, "jotta ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin."
Kipeiden asioiden kautta tämä tasa-arvoistuminen meillä tapahtui 😟
Mariella, kiitos tuosta näkökulmasta.Oletteko te puhuneet miehesi kanssa siitä, miksi sinä olit se alempi arvoinen? Minusta tuntuu tälläkin hetkellä siltä, ettei mieheni välitä tippaakaan minusta, hän on monesti kuin ei kuulisi minua, sivuuttaa minut täysin ym.
Sitä voi olla erilaista alempi-ja ylempiarvoisuutta parisuhteessa. Toisella parempi koulutustaso,parempi palkka jne syitä on monia,jotka ruokkivat tätä. Luonne kuitenkin tärkein. Jos jompikumpi tuntee ja näyttää olevansa parempi kuin toinen ollaan jo pahoissa vaikeuksissa. Jokainen varmaan tuntee tyypin,joka on aina oikeassa ja sivuuttaa toiset koko ajan. Hän ei ole koskaan tasavertainen toisen kanssa,vaan omasta mielestään aina parempi kuin muut.Kovin vaikea sitä ajatusmallia on toisen muuttaa. Tarvitsee tapahtua tosi iso "kolaus",että tällainen ihminen muuttaa käytöstään.
Emme ole keskustelleet aiheesta mutta omasta mielestäni tilanne johtui siitä, että mies tienasi paremmin, kuin minä.
Toisena syynä voi olla se, että appivanhemmat suhtautuivat minuun nihkeästi, koska heidän mielestään en ollut kotoisin riittävän hyvästä suvusta. Heille oli ihmisten tittelit tärkeitä. Olen itse kuitenkin koulutetumpi, kuin mitä he itse olivat.
Se on niin hämmentävää, että joku voi tuntea todella olevansa toista parempi..
Meillä tämä selvästi johtuu siitä, että mies kokee olevansa täydellinen, koska hänellä ei ole ollut ns. menneisyyttä vaan minä olen hänen ensimmäinen seurustelukumppani ja vaimo. Minulla taas oli takana avoliitto josta lapsia. Hän halveksii minua sen takia, piikittelee, arvostelee ym.
Ninna eikö tuo ole halpamaista miehesi puolelta. Hänhän tiesi elämäntilanteesi jo ennen avioliittoa ja nyt kun "kuherruskausi" on ohi paljastaa todellisen karvansa. Osasitko odottaa mitään tällaista vai tuliko kaikki yllätyksenä. Sinä ja lapsesi ette tule elämään normaalia elämää,jos miehen käytös ei muutu.
Nyt olisi kyllä yhdessä syytä mennä asiantuntijan puheille ja selvittää tilanne. Eihän noin voi jatkaa.
Jos miehesi todella tuntisi itsensä sinua ylemmäksi, mitä syytä hänellä olisi sinua alemmaksi painaa?
Epäilenpä, että asiat ovat aivan toisin. Siinä missä hän ei ole aikaisemmin kelvannut kenellekään kumppaniksi, sinulla on ollut pitkä suhde ex-avomiehesi kanssa - eli sinua on jo joku toinen pitänyt riittävän hyvänä ja seurusteluun ja suhteeseen kelpaavana naisena.
Koska lapsiakin on, olet todistettavasti tutustunut myös entisen miehesi "varustelutasoon". Ehkä aviomiehesi epäilee jäävänsä tässä asiassa toiseksi? Hän saattaa kuvitella ex-avokkisi miehisen mitan ja taidot omiinsa nähden ylivoimaisiksi. Ehkä hän myös epäilee omia kykyjään saattaa alulle lapsia - niistähän ei ainakaan vielä todisteita ole.
Muutenkin kuulostaa siltä, että hänellä on henkisessä miehessä "rottweilerin puheet, mutta chihuahuan vartalo". Miten omat tuntemuksesi muuttuisivat, jos huomaisitkin miehesi halveksuvien arvioiden olevan hänen puoleltaan vain epätoivoinen yritys peitellä omaa heikkouttaan?
Jatkan vielä edelliseen sen verran,että vaikka tunnistaisitkin miehesi olevan alakynnessä sinuun nähden tuollainen käytös myrkyttää kodin ilmapiirin ja mitä se tekee lapsillekin,kun tajuavat miten äitiä kohdellaan. Saattaa käydä niinkin,että lapsetkin ovat tylyn käytöksen kohteena,jos ei nyt,niin myöhemmin. Pane piste kerralla tuommoiselle pomottelulle.Mies tarvitsee apua,eihän tuo normaalia käytöstä ole.
Todella hyviä näkökulmia ja pohdintoja teiltä, kiitos!Hassua lukea, kuinka kerrankin saan tukea siihen, että on ok, että ihmisellä on menneisyys!
Tuohon en olekaan saanut mieheltä koskaan vastausta, että miksi minun pitäisi hävetä entistä elämääni (vaikka myönnän toki siinä suhteessa olleeni nuori ja hölmö) koska nykyinen mieheni on sitä mieltä. Kaikki riidat ym. ovat aina minun syytäni ja hän ei ole koskaan, kohta kymmenen vuoden aikana, pyytänyt minulta anteeksi mistään.
Kaikki ihailevat kuinka upean miehen olen saanut itselleni, täydellisen, ja minun pitää olla siitä kiitollinen. Tätä kuulen usein....
Meillä jokaisella on oma menneisyytemme ja kumppanisi on hyväksynyt sinut jo aikaisemmin, joten ihmettelen sitä, miksi hän nyt käyttää sitä sinua vastaan 😐
Tuo on mielestäni henkistä väkivaltaa/vallan käyttöä, johon sinun ei tarvitse alistua.
Jopa sekin käy mielessäni, että onkohan hän niin puhtoinen, kuin vaikuttaa olevan.
Ettei vain olisi luurankoja hänen kaapissaan kolistelemassa? Joskus nimittäin oma syyllisyyden tunne ajaa syyttämään toista 😑❓
Ninna,ei ne vieraat ihmiset tiedä mitä perheen sisällä tapahtuu. He näkevät vain ulkokuoren perheestä ja miehesi nähtävästi osaa näytellä hyvää aviomiestä ja uusioperheen isää. Sinunhan se pitää päättää haluatko lopun elämääsi elää alisteisessa suhteessa ja punnita hyvät ja huonot puolet siitä,mitä tällainen suhde antaa vai antaako enää mitään. Ei tämä suhteen parantuminen itsestään tapahdu,vaan se vaatii työtä molemmilta. Jos molemmat ovat valmiita korjausliikkeeseen se voi onnistuakin,muuten tilanne jatkuu entisellään tai jopa pahenee.