Minulla on alle 2-vuotias tytär ja toinen vauva tulossa ensi vuoden puolella. Mieheni, siis lasteni isä on kärsinyt alkoholiongelmasta jo vuosia ja nyt en vain enää jaksa. Olen ihan täynnä kaikkea mitä se tuo tullessaan ja kadun sitä hetkeä, kun päätin jäädä vaikka arvasin että tässä käy näin. Olen pyytänyt häntä useaan otteeseen hankkimaan itselleen apua, hänellä on antabus-kuurit, työterveyslääkärillä on oikeus käydä kun töissäkin ollaan jo huolissaan. Mutta mikään ei auta. Aina vaan palataan samaan.

Nyt olen ihan sekaisin kun en usko että mikään auttaa minua ja minulle maailman tärkeimpiä ihmisiä, lapsiani, kuin asumusero. Olen vain pennitön, minulla ei ole ketään läheistä, johon voisin luottaa. Olen sulkenut kaikki sillat takanani puolustellessani viimeiseen henkeen avioliittoani ja sitä, miksi kestän kaiken tämän. Olen oppinut erittäin hyväksi valehtelijaksi, ja eipä meillä kukaan sukulaisistanikaan enää käykään kun ovat nähneet mitä riitamme pahimmillaan ovat.

Äitini, joka arvosteli viimeksi miestäni kovaan ääneen suoraan päin naamaa, on saanut ikuisen porttikiellon meille mieheni toimesta, eikä mikään auta. Isäni vielä on mukana tukena, mutta hän asuu niin kaukana, etten hänestä saa paljon apua. En jaksa. Tiedän että tämä ei muutu.

Haluaisin välillä vahingoittaa itseäni, mutta sitten näen nukkuvan tyttäreni sängyssään ja tunnen vatsassa uuden vauvan liikkeet, enkä voi yksinkertaisesti tehdä sitä. Minun pitäisi vaan keksiä, miten tästä edetä. Haluaisin vaan olla rauhassa ja että hänkin saisi tahollaan hoitaa itsensä kuntoon, tai sitten olla hoitamatta.

Todella toivon että hän hoitaisi itsensä, kun tiedän että hän on hyvin rakas pikku tyttärellemme, ja on kuin puukkoa väännettäisi haavassa kun hän ”kyselee” isänsä perään, kun isä ei ole illalla kotona kun laitan häntä nukkumaan, tai kuinka iloinen lapsukainen on kun sitten vihdoin isänsä näkee, krapulassa useinmiten.. Mutta ei mikään auta, hän ei halua parantua ja sillä siisti.

En jaksa enää mitään, mutta en uskalla soittaa edes mihinkään auttaviin puhelimiin tai ottaa asiaa neuvolassa puheeksi kun aina pelkään sitä, että kun otan asian hoitoon, sitten yhtäkkiä ongelmaa ei olekaan. Tai pelkään jotain, en tiedä mitä. Ennen tytön syntymää olen moneen kertaan ollut lähdössä, kerran tein jopa oman vuokrasopimuksenkin, mutta aina hän on saanut minut vakuutetuksi jäämään. Ja ongelma on, ettei hän ole ns. jokapäiväjuoppo, vaan käy töissä kyllä. Mutta mitään muuta hän ei juurikaan saa aikaiseksi. Hommat kotonakin jäävät aina kesken kun heti kun hiki tulee, pitää lähteä ”ulos”. Voin pahoin myös siitä, kun hän voi pahoin. Voiko sitä ihminen enää sotkumpaan elämäänsä saattaa?

Mitä ihmettä minä teen? Omakohtaisia kokemuksia?