Olen kohtapian nelissäkymmenissä oleva avioliitossa oleva nainen, lapsiakin on. Omaa lapsuuttani on varjostanut isän rankka alkoholismi sekä äidin lievempi alkoholismi ( lue tissuttelu ) siinä sivussa. Olen lapsena seurannut sivusta erittäin pahoja riitoja vanhempien välillä, johon kuului vanhempien fyysinen väkivalta toisiaan kohtaan. Äitini tietenkin heikompana kärsi lyönneistä enemmän, isäni muistaakseni sai osansa aina silloin tällöin, jollei lyönneistä niin ainakin esineet lentelivät. Aika usein meillä oli rauhatonta kotona ja astiastoja uusittiin melkein viikottain kun ne seiniin ja isääni lentelivät. Ikkunoita rikottiin ym ym. Isäni oli usein teillä tietämättömillä päiviä, töissä kävi mutta sielläkin kännissä, sai lopulta potkut monen auttamisyrityksen jälkeen. ( -70 luvulla työnantajat yrittivät saada työntekijänsä hoitoon, isänikin kävi katkolla useaan otteeseen ) Olen ainut lapsi, joten jouduin kotona olemaan usein se, joka ratkoi vanhempien riidat. Sain melko usein isäni rauhoittumaan, jottei käy kiinni äitiini. Olen myös todistanut äitini lepsua käytöstä toisten miesten kanssa omassa kodissamme… Olen peitellyt äitiä, kun on sammunut ties minne ja isääni katsellut jos missäkin nukkumassa sammuneena.
Erosivat vihdoin kun olin 8 vuotias, jäin silloin äidin kanssa asumaan, ja välillä olin isällä ja taas äidillä.

Lapuudessani on hylkäämistä, torjutuksi tulemista, häpeää, inhoa, kaipausta saada olla lapsi, rakkauden nälkää… paljon siis negatiivisia tunteita, joista olen lukenut paljon ja jotka toisista osaan jopa liittää itseeni jollakin kummalla tunnetasolla, en selvien kokemusten ( muistojen ) ja tilanteiden kautta. Iso ongelma on, että en oikeastaan muista mitään kokemusta kunnolla, en muista lapsuudestani mitään alle 7-vuotiaaksi ja sen jälkeen seuraava muistikuvani on 9 vanhana uuteen kouluun meno ja siitä taas seuraava muiston häivähdys 11 vuotiaana. Kun oikein pinnistän voin jotakin muistaa, mutta en saa siitä kunnolla ”kiinni”, epäilen jopa, että kuvittelen.. Hyvin kuitenkin muistan muutaman kesän, jotka olen viettänyt isovanhempieni kanssa ja sain olla leikkisä lapsi, mutta kuitenkin varuillani koko ajan jostain kumman syystä. ( uskoisin että johtuu heidän aika ankarasta ja tiukasta elämänkatsomuksestaan ja kasvatustavoistaan??) Äitini mielellään antoi minut kesäisin isovanhemmille, minun mielestäni syy siihen oli, että sai olla minusta rauhassa ja tehdä mitä huvittaa uuden miehensä kanssa. Äitini on aina ollut etäinen ja kylmä, en muista olisinko koskaan ollut hänen sylissään. Vanhoista valokuvista näen, että olen, mutta en saa mieleeni asiaa kuitenkaan. Taas toisaalta muistan miten oma mummuni piti minua sylissään ja silitteli ja viihtyi seurassani niinä kesinä, jotka heidän kanssaan vietin :O). Tänä päivänä saan kuulla, tosin leikkisästi, että olin vahinko ja ”näköjään voi kertalaakisti tulla raskaaksi!” ( äitini sanat juuri viime viikolla ) Ei mitenkään helliä sanoja mielestäni, en kuitenkaan ollut maailmaan tulossa omasta tahdostani.

Äitini ”kyllästyi” minuun kun olin teini-ikäinen ja laittoi asumaan isäni kanssa. Olin kieltämättä aivan sekaisin tästä maailmasta, tein mitä huvitti, tulin ja menin aivan kuten halusin. Osaisin olla kiltti kotona kun tarvitsin rahaa, mutta muuten tosi ”murkku”! Huomasin, tai ainakin luulen vielä tänä päivänäkin, että sain rahaa helpolla, jottei minua olisi paljon kotona näkynyt. Näin ainakin tunnen. Koskaan en kuitenkaan ole huumeisiin sekaantunut enkä varkauksiin, kaikki muut hulluntemput on tullut tehtyä. Muutosta isän luokse ei etukäteen puhuttu mitään, vaan isäni seisoi yksi päivä eteisessä kun menin koulun jälkeen kotiin ja sanoi, että nyt muutat luokseni.. ( he olivat siis aikaisemminkin tehneet vastaavanlaisia temppuja lapsuudessani, äiti saattoi tulla hakemaan koulusta ja ilmoitti että nyt muutat hänen luokseen, ja eikö niin, että haluat tulla? ) Myöhemmin sain kuulla, että isäpuoleni oli laatinut ehdon, joko hän tai minä! Ja äitini oli valinnut minun pois lähettämiseni…

Asuin isäni luona noin 2 kk, jonka jälkeen muutin pois vain 15 vuotiaana, koska en kestänyt katsella hänen juomistaan, oksenteluaan ja räyhäämistään ( ja kaikista näistä asioista äitini kyllä tiesi, vaikka minut sinne laittoikin ) Olin jopa isäni juoppokuski 15-vuotiaana, koska punnitsin tilanteen silloin, että joko hän ajaa tai minä, kun sillä ajamisellaan uhkaili. Ajattelin, että olen turvallisempi kuski kuin kännikala. Poismuuttooni taas liittyy paljon asioita, mutta tiivistettynä: Muutin yhteen minua neljä vuotta vanhemman ”miehen” kanssa, ja sain kokea henkistä väkivaltaa ja alistamista kolme vuotta, ennenkuin uskalsin lähteä pois.

Tänä päivänä äitini juo rankasti ( siihen se tissuttelu johti ) , mutta saattaa olla parikin päivää ottamatta. Isäni on pohjalla, asuu onneksi kaukana enkä oikeastaan tunne tai suo hänelle normaalisti ajatustakaan omassa arjessani.

Olen aina tuntenut kummallista syyllisyyttä äitini seurassa, esim. jos vaikka selitän hänelle jotakin asiaa, mutta muistan sen väärin, tulee melkein pakokauhu, että nyt valehtelin ja se pitää oikaista mahdollisimman pian! Vaikka olinkin murrosiässä kamala teini, en koskaan pystynyt valehtelemaan äidilleni tai haukkumaan häntä. Huusin ja raivosin kyllä, mutta pahimmat sanat säästin isäpuolelleni. Äitini puolestaan on mestari saamaan minut tuntemaan syyllisyyttä asioista sanoillaan tai jopa useimmiten pelkillä eleillään… Hänellä on usein tapana olla marttyyri ja syyllistää minua siitä.. En tiedä miten sen tekee, mutta onnistuu aina. Vai otanko liikaa itseeni? Oletanko ihimistä jotakin, mitä he eivät loppupelissä olekaan? Toisaalta tiedän, että hän ei osaa paremminkaan toimia, tuo on se malli jonka on kotoaan oppinut, mutta en silti hyväksy sitä, koska ihminen voi muuttua ja muuttaa omaa sisäistä ”marttyriään” huomattuaan, ettei toimi oikein ja johdonmukaisesti!

Olen siis alkoholistiperheen aikuinen lapsi, joka nyt yrittää ymmärtää itseään oman perheensä ja oman avioliittokriisinsä kautta. Otan usein mieheni kanssa yhteen nykyään ( jäi kiinni uskottomuudesta ) , mutta en huuda vaan vaikenin ennen. Nyt kun olen ruvennut hänen kanssaan riitelemään/keskustelemaan, en siltikään ole tyytyväinen, koska hän saa oloni vaivaituneeksi ja tyhjäksi, tunnen, että kaikki mitä sanon valuu tyhjiin ja hänellä on tapana mitätöidä kaikki mielestäni. Esim. jos puhun että miltä MINUSTA TUNTUU kun on kännissä vaikka huudellut mulle rivouksia, niin eikö hän käännä asian minua vastaan ja kerro, että arvaa miltä’ hänestä sitten tuntuu ja eikö hän saa tuntea näin ja olla kiukkuinen. Me ei löydetä puheyhteyttä, vaan kierretään tuota samaa rataa. Hän on aivan liian viisas minun seuraani riitelemään, oma ulosantini ei riitä hänen kanssaan väittelyyn saati edes keskusteluun, vaan tunnen itseni tosi tyhmäksi aina jokaisen tilanteen jälkeen. Ja tunnen syyllisyyttä, arvottomuutta, luulen jopa olevani hullu kun ”kuvittelen” asioita joista olen täysin varma tunnetasolla, mutta hän saa tunteeni tuntumaan vääriltä.

Olen jo kauan tiedostanut, että olisi hyvä käydä jossain asioista puhumassa, mutta en ole asiaa kuitenkaan sisäistänyt, kuten nyt. Nyt vaan olen hukassa… minne menen, mitä teen? Menenkö työpaikkalääkärin kautta työpsykologin juttusille? Saakohan sieltä apua? Haluaisin avata jonkun kumman solmun, joka on sisälläni, haluaisin ratkoa ongelmia rakentavasti mieheni kanssa, ja uskon, että pystyisin siihen paremmin jos saisin omat tunnevammat korjattua. Tiedän, että ne tulevat lapsuudestani, mutta ovat syvällä ja en pysty yksin niitä saamaan esille ja muutettua.

Omista lapsistani vielä: Olen lapsilleni tietoisesti erilainen äiti kuin omani, kerron heille usein kuinka paljon rakastan heitä, pidän usein sylissä. Saatan huutaakin, enhän kuitenkaan ole mikään pyhimys ja pyrin välttämään olemaan marttyyri, mutta riidan jälkeen muistutan heitä, että vaikka joskus huudan ja räyhään, niin aina rakastan ja paljon ja mikään asia maailmassa ei rakkauttani heihin lopeta, ei vaikka tekisivät mitä!

Kukakohan jaksaa lukea tätä tarinaani loppuun asti? Tuntuu, että vielä olisi paljonkin, mutta säästän teitä.. Kiitos kun luit, ja enemmän kiitos jos osaat vastata :O)!!