Hei!

Näin ulkopuolisena kun tämän lukee, tekisi mieli sanoa, että luovuta. Jos heti suhteen alussa on kovin vaikeaa, eikä toinen osapuoli suostu tilanteesta edes keskustelemaan... Et voi muuttaa toista, sitä on turha jäädä odottelemaan. Omaa asennettasi voit tietty muuttaa. Riittääkö sinulle parisuhde, jossa et tunne itseäsi rakastetuksi?

Voimia!

Rakkaus on tunne, sitä ei opita, se vain on tai sitten ei. Jokainen tuntee jotakin, minkä tunnetilan tai tunteen, itsekukin, sitten rakkudeksi mieltää, on sitä henkilökohtaisinta aluetta.
Rakkaudella on yhtä monta muotoa, kuin on ihmisiäkin ja sitten jokaisella ne omat, hyvät ja huonot hetkensä, joka hetki se muotoutuu erilaiseksi.
😉 olisin moninkertainen miljardööri, jos rakkautta osaisin opettaa ja sen salaisuudet tietäisin.
...ehkä se on elämä, joka opettaa meitä, rakastamaankin.

Niin, tiedän, että rakkautta ei voi oikein opetella tai opettaa, mutta olen miettinyt, että onko se sitten mahdollista, että toinen sen jossain vaiheessa kokisi. Että rakastaisi toista. Mietin myös, että jos miestä ei ole koskaan rakastettu, niin onko kyse siitä, että hän ei itse tunnista, että rakastaa vai oikeasti siitä, että ei vain rakasta. Itse on sanonut, että ei oikein tiedä mitä se sitten on, rakkaus.

Välillä tuntuu, että yritän vain keksiä syitä, miksi en haluaisi luovuttaa (jos rakastan miestä, niin hänkin rakastaa joskus vielä minua, häntä ei ole ennen rakastettu, hän ei osaa siksi tai tunnista asiaa), vaikka järki sanookin, että pitäisi lähteä. Se, että tuntuu, että toinen ei halua työskennellä suhteen eteen, "keskustelu" on pelkkää "en tiedä"- vastausta, mies on minun suhteeni välinpitämätön ja ei tunne myötätuntoa minua kohtaan jne, ei kyllä rohkaise yhtään jatkamaan. Ja ajatus, että toinen ei ehkä koskaan rakasta. Miehelle se ehkä sitten riittää (tosin aiemmatkin suhteet ovat loppuneet, joten ehkä ei sittenkään riitä), mutta ajatus ei tunnu yhtään hyvältä. Eropäätöksen teko vain kirpaisee nyt ihan liikaa, siksi kai yritän pyristellä.

Tämä tuntuu niin tutulta. Olen ollut molemmissa ääripäissä, eikä kumpikaan niistä ole helppoa.

Edellisen suhteen jouduin päättämään, kun mies ei vaan tuntunut "siltä oikealta", ei vaikka miten kovasti yritin häneen rakastua. Jonkunnäköistä ihastumista alussa oli, vaikka hän olikin melko hankala ihminen silloin tällöin. Jossainvaiheessa pyysi minua sanomaan että rakastan, tai hän lähtee pois. Olin siinä vaiheessa vielä vähän epävarma, ja se päivittäinen asiasta jankkaaminen oli varsin laannuttavaa. Hän oli minulle kuitenkin tärkeä, ja lopulta sitten sanoin rakastavani häntä ihan vaan siksi että hän lopettaisi jankkaamisen ja antaisi minun rauhassa keskittyä siihen yhteyden luomiseen, ihastumiseen, rakastumiseen. Tässä vaiheessa hän sitten rauhoittui, kun oli viimein saanut minut sanomaan ne sanat. Harmi vaan että se rauhoittuminen oli senverran perusteellista, että hän lopetti ulkonäöstään ja yleisestä siisteydestä huolenpitämisen. Kun oli minut jo mielestään saanut itselleen niin mitäpä siinä enää teeskentelemään että häntä muka kotityöt tai suihkussa käyminen kiinnostaisi. Kovasti yritin hänen kanssaan asiasta keskustella, mutta lopulta tuumasin sitten että olisin paljon mieluummin yksin kuin loppuelämäni hänen vierellään. Paljon hänessä oli hyviäkin puolia, mutta kun se ei vaan tuntunut oikealta enkä osannut häneen rakastua niin parempi että molemmat jatkoivat elämäänsä erillään, ja toivottavasti molemmat lopulta löytää sopivan kumppanin.

Tällä hetkellä on uusi suhde tulilla, ja omalla kohdalla tuntuu siltä että voisin tähän mieheen rakastua. Nyt sitten vaan mies on vähän vaitonaisempi, eikä oikein tunnu tietävän miltä hänestä tuntuu. Pelottaa, että joudun hylätyksi. Ja kaduttaa, että edes lähdin tätä kokeilemaan, kun olimme hyvät ystävät aiemmin. Mitä jos nyt pilaan ihan kaiken, ja mitä jos minusta tulee samanlainen kuin edellisestä kumppanistani? Kovasti olemme asiasta puhuneet, ja huomaan itsessäni joitain mustasukkaisuuden piirteitä ja turhasta stressaamista.
Toisaalta tekisi mieli päättää tämäkin suhde, kun en halua olla ainut joka välittää niin syvästi, ainut joka panostaa siihen että toinen olisi onnellinen. 😞

Niin, ei ole helppoa, enkä haluaisi minäkään olla se ainoa, joka välittää syvästi. Ja hylätyksi tulemisen tunne on niin tuttua. Tällä hetkellä suhteemme on täysin katkolla, ei minun päätöksestäni, vaikka se varmasti parasta olisikin, lopettaa. Ei vain ole mitenkään helppoa antaa toisen, josta välittää niin kovasti, mennä. En jaksaisi sitä tuskaa.

Mies ei ole koskaan rakastanut ketään ja on sanonut, että viimeiset kymmenen vuotta on ollut itsekin siitä huolissaan. Siitä, että rakastaako hän koskaan ketään. En usko, että minä olen sitten kuitenkaan se, jota hän ensiksi rakastaa, jos koskaan ketään rakastaakaan.

On vaan niin surullista, kun toisesta välittää, jos minulla ei olekaan enää häntä. Se on ihan kamalaa.

Tarinastasi tuli mieleen exäni. Hän oli edellisestä suhteestaan pahasti haavoittunut (edellinen nainen oli pettänyt). Tästä johtuen hän ei pystynyt luottamaan eikä rakastumaan minuun. Eikä tilanteeseen tullut muutosta, vaikka yritin olla kuinka täydellinen tyttöystävä. Ajattelin, että jos teen kaiken oikein, hän lopulta rakastuu. Tätä kesti aikansa, kunnes vihelsin pelin poikki. Totesin, ettei ole minun tehtäväni "korjata" häntä eikä olla terapeuttina, varsinkaan, kun toinen ei edes halua muuttua eikä ole valmis kohtaamaan pelkojaan. Se suhde päättyi siihen.

Niinhän siinä kävi, että suhde loppui. Ei kuitenkaan minun toimestani, vaan minut jätettiin. Suhteesta ei vain tullut mitään. Nyt tuntuu tyhjältä ja soimaan vain itseäni siitä kun olin niin huono ja hankala. Ja tätä olinkin, suutuin, ahdistuin, huusin, haukuin. Olin vain huono. Riideltiin todella paljon. Syytän nyt näistä kaikista asioista itseäni, vaikka ei kai se niin ole. Ei kai se, että minulla oli paha olla ja kun en saanut toiselta vastetta, ollut vain minun vikani.

En kyllä yhtään tiedä, miten selviän.

Olen kovasti miettinyt myös, olenko läheisriippuvainen. Minua ahdisti, kun mies ei laittanut viestiä ja jos kaverit menivät edelleni. Halusin myös viettää hänen kanssaan paljon aikaa. Toisaalta, teimme myös itseksemme tai muiden kanssa asioita erossa toisistamme, mutta jos mies oli esim. viikon poissa ja en saanut häneltä huomiota sinä aikana, esim. kuulumisten vaihtoa, alkoi ahdistamaan. Olenko siis läheisriippuvainen?

Et ole läheisriippuvainen. Minun mielestäni seurustelukumppani, oli sitten avo-, etä- tai aviosuhde, kuuluu perheeseen. Perheenjäsenten kuuluukin kysyä toistensa kuulumisia päivittäin ja pitää toisistaan huolta. Eikä siinä todellakaan ole mitään omituista eikä sairaalloista. Olisiko käynyt niin, että tämä emotionaalisesti estynyt mies on omalla käytöksellään saanut sinut tuntemaan olosi poikkeavaksi ja vääränlaiseksi? Ulkopuolisen näkökulmasta vaikuttaa siltä, että olet täysin normaali ja myös reaktiosi ovat ihan normaaleja. Tuo suhde sai sinusta ns. rumat puolet esiin, koska, kuten aikaisemmin sanoit, olit tyytymätön suhteeseen etkä saanut kaipaamaasi rakkautta huomiota. Se on täysin ymmärrettävää eikä tee sinusta kamalaa tai huonoa ihmistä. Et tehnyt mitään väärää. Olisit tehnyt itseäsi kohtaan väärin, jos olisit vain hiljaa alistunut rakkaudettomaan suhteeseen.

Kiitos PinkkiOranssi, viestisi oli todella jotenkin helpottava. Olen kipuillut tämän syyllisyyden kanssa niin kovin paljon, sillä olinhan oikeastikin hankala usein. Toisaalta, tiedän, että miltei aina nämä kerrat olivat niitä, jolloin tunsin itseni ei-tärkeäksi jne. Lisäksi selitin tämän useasti miehelle, mutta asioihin ei tullut muutosta, hän ei osoittanut minulle, että olin tärkeä (kuin ehkä humalassa). Sillä ei ollut väliä, olinko hyvällä vai huonolla päällä, sitä, että olisin rakastettu en saanut kokea alun jälkeen.

Toki suutuin joskus ihan turhasta, mutta niinhän me kaikki joskus, myös mies. Toimin ehkä väärin ja inhottavasti, pyysin kyllä anteeksi tätä aina. Ei se ole toki mikään puolustus, ja tämä on asia, mitä minun pitää itse miettiä, miten muuttaisin käyttäytymistäni.

Sain nyt vahvistusta sille, että reaktioni olivat luonnollisia tilanteessani. Kiitos, että annoit tätä vahvistusta PinkkiOranssi!