Onnellisia jatkoja uskottomuuden jälkeen?
Elän itse uskottomuuskriisin vaihetta, jossa sen paljastumisesta on kulunut vajaa 1/2 vuotta. Värit elämässä vaihtelee kovasti. Välillä tuntuu kuin kaikki olisi hyvin ja hetkittäin palaan johonkin maakuoppaan, jossa valoa ei ole näkyvissä.
Olen 4-kymppinen, takana vajaa 20-vuotinen parisuhde, josta 14 vuotta avioliitossa. Ei lapsia. Kaikki vuodet eivät todellakaan ole olleet onnellisia, sitä on ajauduttu pikkuhiljaa molempia tyytymättömään tunnelmaan. Perusasiat kuitenkin näennäisesti hyvin, mutta molemmilla ollut paha olla, kun ei ole oikein koettu sellaista luonnollista kommunikaatioyhteyttä / avoimuutta enää olevan. Avioliitto oli muuttunut jonkinlaiseksi ”yhteistyösopimukseksi”. Kaikki arjen asiat hoidettiin, mutta sellainen rehellinen avoimuus ja yhteys oli hiipunut vuosien varrella.
Kesällä 2024 puolisoni päätyi pettämään. Suhde kesti parissa osassa muutaman kuukauden, kunnes onnistuin lypsämään hänestä tiedon ulos. Tunsin, että kaikki ei todellakaan ole hyvin. En nyt jaksa alkaa kirjoittamaan uskottomuuden syistä ja sisällöstä sen yksityiskohtaisemmin, ehkä senkin aika tulee vielä.
Haluaisin kovasti kuulla niitä onnistuneita tarinoita. Me olemme käyneet asian paljastumisesta alkaen säännöllisesti pariterapiassa. Alkuun viikoittain, sitten pikkuhiljaa tahtia harventaen. Kaipaisin kovasti vertaistukea tämän prosessin etenemisestä. Milloin aikaa on kulunut sen verran, että alkaa helpottamaan? Itselläni asia on edelleen mielessä ihan jokaisena päivänä. Koen kohtuutonta(?) tuskaa siitä, miten puolisoni on tietoisesti kyennyt loukkaamaan minua. Vaikka samalla ymmärrän sen sumun, jossa hän on omassa tyytymättömyydessään ollut. Ahdistus ja umpikuja on ollut niin suuri, ettei hänellä ole mielestään ollut apuja/kykyä sieltä ulospääsyyn. Jolloin ajautui arvojensa vastaiseen toimintaan. Ymmärrän ja uskon, että hänenkin tuskansa on kohtuuton. Silmät on auenneet ikäänkuin todellisuudelle ja hän ei sanojensa mukaan ymmärrä, miten on ikinä voinut toimia niinkuin on toiminut.
Onko joku esim. onnistunut löytämään jotain kirjoja, podcasteja tms. jossa asiaa käsiteltäisiin? Tuntuu, että vain saman kokeneet voivat täysin ymmärtää. Oma tahtotilani on jatkaa elämää yhdessä, samoin puolisollani. Mutta joskushan tämän asian vaikutus elämäämme on loputtava. En halua riiputtaa sitä mukanani joka päivä. Miten siitä voi päästä eroon?
Kyse ei oikeastaan ole edes siitä, ettäkö en luottaisi puolisooni. Luotan. Mutta tuska syntyy siitä, kun harhaudun muistelemaan noita sumuisia kuukausia ja elän uudelleen niitä hetkiä, jolloin puolisoni on tietoisesti valinnut uskottomuuden. Vaikka kuinka ymmärrän kokonaisuuden ja syyt, on tunne rinnassa hirveä.
Ihana kuulla muistakin jotka yrittävät jatkaa kriisissä eteen päin. Onko sinulla oma mielenterveyspuolen kontakti? Itse olen käynyt säännöllisesti ja käsitellyt luottamuksen menetyksen aiheuttamaa ahdistusta. Luottamushan ei palaudu päättämällä eli vaikka kuinka haluaisi luottaa niin pettämisen aiheuttama trauma (kyllä, siitä voi saada trauman ja sitten kokee sen trauman uudelleen, tutkitusti se ei ole edes muisto vaan koet sen trauman uudelleen ja ne kaikki tunteet ja tietyt asiat sen laukaisee) ei häviä hetkessä minulle ovat ammattilaiset sanoneet että voi mennä parikin vuotta tai enemmänkin. Opetellaan täällä nyt uudelleen luottamaan toisiimme ja rakentamaan kadotettua yhteyttä. Se ottaa aikansa ja välillä omat oireet ja tunteet turhauttaa itseäkin. Pettäjän pitäisi olla ymmärtäväinen sen aikaa mitä toipuminen kestää, niiden asioiden suhteen mitkä aiheuttaa ahdistusta petetyssä. Minulla kyllä trauman voi laukaista ihan vaan televisio ohjelmakin. Oletko jo selvinnyt unihäiriöistä vai oliko sinulla sellaisia? Minulla jatkuneet jo puoli vuotta. Olen tosi väsynyt tähän.
Kiitos ajatuksistasi Haisuliini.
En ole käynyt terapiassa yksin. Mutta päädyimme yhdessä vaihtamaan pariterapeuttia, koska emme enää kokeneet saavamme asiaamme mitään apua. Asia ikäänkuin pyöri ympyrää, eikä edennyt mihinkään.
Koen todella raskaaksi aloittaa prosessin nyt uudestaan alusta. Mutta en näe muitakaan vaihtoehtoja. Omin avuin emme tästä selviä, joten on vain etsittävä muuta apua, kunnes sellainen löytyy. Olen hyvin toiveikas tämän uuden paripsykoterapeutin työskentelytapaan, mutta aika näyttää.
Univaikeudet olivat läsnä vain silloin kaikkein suurimman shokkivaiheen aikana, ensimmäiset 2-3 viikkoa. Sittemmin olen onneksi saanut nukuttua ja syötyä.
Ymmärrän niin hyvin mitä tarkoitat kun kirjoitat, että trauman voi laukaista ihan vaan vaikka televisio-ohjelma. Puolisoni on usein todella hämmentynyt, mistä romahdukseni välillä johtuu. Ja se on juuri näin, se voi johtua ihan mistä tahansa. Jokin asia, jonka pystyn yhdistämään tapahtuneeseen tai kokonaisvaltaisemmin siihen ajanjaksoon, jolloin elämäni onkin perustunut valheeseen. Se on musertavaa.
Petettynä osapuolena jaan sulle vähän omia ajatuksiani. Minulla siitä että kaikki lävähti silmille ja asia paljastui on nyt kulunut hieman yli vuosi.
Ensinnäkin, kyllä se on edelleen mielessä ihan päivittäin. Jokin pienikin asia voi laukaista sen pahan olon tunteen. Jokin mitä puoliso tekee, sanoo tai jos satun vaikka lukemaan jotain aiheeseen liittyvää netistä. Yleensä se paha olo aiheuttaa sen että palaan miettimään niitä pettämisen aikaisia aikoja, sitä miten asia paljastui ja kaikkia niitä asioita mitä en tapahtuneesta edelleen tiedä, enkä edes halua tietää.
Mutta on siinä jokin muuttunut silti parempaan suuntaan. Siinä missä ensimmäisinä kuukausina se pahan olon tunne saattoi kestää päiviä, niin nykyään se hiipuu yleensä jo nopeasti pois. Ajatukset siirtyy uuteen aiheeseen. Olen myös löytänyt itseni nauttimasta jo monista arkisista asioista ja olen usein myös kokenut olevani hetkittäin ihan aidosti onnellinen ja levollinen.
Luottamuspula on edelleen valtava. Etsin merkkejä siitä että jokin on vialla, joskus lähes maanisesti. Pelkään jatkuvasti että minua edelleen petetään selän takana jollain tasolla, mutta olen myös ymmärtänyt sen että ne monet uhkakuvat mitä olen päässäni maalannut, eivät ole osoittautuneet todellisuudeksi. Joten osaan nykyään kyseenalaistaa myös oman mielikuvitukseni, vaikka toki välillä siinäkin epäonnistun. Osaan nykyään tunnistaa itsestäni sen jos olen ajautumassa pakonomaiseen kierteeseen missä haluan löytää todisteita sellaisesta asiasta mitä ei ole oikeasti olemassa.
Olen myös miettinyt usein että onko tämä sen arvoista. Mitä jos loppuelämäni on tätä epävarmuutta. Pitäisikö minun kuitenkin erota, vaikka se niin raskasta olisi. Mutta kaikkia näitä ajatuksia vastaan sotii se että vaikka edelleen kamppailen päivittäin ajatuksieni kanssa, tunnen valtavaa arvottomuuden tunnetta ja olen välillä todella surullinen, isommassa kuvassa päivittäinen elämäni on kuitenkin nyt jo huomattavasti helpompaa kuin mitä se vielä puoli vuotta sitten oli. Tämä antaa uskoa siihen että vuoden päästä kaikki on taas tätä hetkeä paremmin, asian merkitys hiipuu hiljalleen ja ehkä vuosien päässä on sitten se aika kun voin aidosti sanoa että pääsin pettämisestä yli. Pohjimmiltani kutenkin rakastan puolisoani, haluan elää hänen kanssaan ja tiedän että hän on aikanaan tehnyt minut valtavan onnelliseksi.
Paljon tsemppiä sinulle, älä luovuta!
Kiitos ajatuksistasi Vaillavastauksia! On jollain lailla helpottavaa lukea, kuinka samanlaisten asioiden kanssa muutkin pyörivät.
Itse olen huomannut miettiväni paljon myös sitä, että asia ei ikinä poistu elämästäni, vaikka yrittäisin ratkaista asian eroamalla. Ei se veisi pois sitä surua ja tuskaa, mitä olen joutunut kokemaan.
Rakastan puolisoani ja haluan uskoa, että selviämme tästä(kin) yhdessä. Näen oman osuuteni parisuhteen historiassa, joka osaltaan ajoi suhteemme siihen, että puolisoni päätyi pakenemaan todellisuutta muualle. Se ei tietenkään poista sitä, että hänen ratkaisunsa oli väärä. Mutta kapasiteettimme käsitellä elämässä vastaantulevia asioita ja henkistä paineistusta on erilaiset. Jälkeenpäin on niin kovin helppo sanoa, miten milloinkin olisi kannattanut toimia.
Päädyimme vaihtamaan pariterapeuttia. Olemme nyt käyneet muutaman kerran uudella ja uskomme molemmat, että hänen kanssaan pääsemme asian käsittelyssä eteenpäin. Aiemman kanssa pallo pyöri samaa ympyrää. Hän ei mielestämme osannut edetä asian käsittelyssä. Ei hänenkään kanssaan käydyt keskustelut ns. hukkaan menneet, mutta oli myös hämmentävää huomata, kuinka erilaisia lähestymistapoja ammattilaisilla voi asioihin olla.
Pysäyttävintä on ollut huomata omanarvontuntoni mureneminen. Olen pitänyt itseäni hyvin itsevarmana ja ylipäänsä vahvana ihmisenä. Petetyksi tulemisen kokeminen romutti tämän kaiken. Se ei kuulemma näy ulospäin, mutta itse koen sen kaiken itsevarmuuden kadonneen. Se on pelottavakin tunne. Todeta, että asiat ei itse asiassa ole lainkaan omissa käsissäni. Huomaan myös ajattelevani, että nyt kun ns. "varaelämä" on käytetty, eli olen halunnut uskottomuudesta huolimatta jatkaa yhteiseloa, ei mitään toleransseja ole enää jäljellä. Jos joskus tapahtuisi jotain vastaavaa, menettäisin kaiken nykyisen elämäni sisällön sillä hetkellä, sitä ei enää voisi yrittää pitää kasassa. Se on pelottavaa. Koska enhän oikeasti voi itse varsinaisesti siihen vaikuttaa. Totta kai voin vaikuttaa omaan osuuteni parisuhteessa, mutta en kuitenkaan lopullisesti toisen toimintaan ja valintoihin. Kaikki ei olekaan omissa käsissäni, olen sittenkin ihan tavallinen kuolevainen.