Ihana kuulla muistakin jotka yrittävät jatkaa kriisissä eteen päin. Onko sinulla oma mielenterveyspuolen kontakti? Itse olen käynyt säännöllisesti ja käsitellyt luottamuksen menetyksen aiheuttamaa ahdistusta. Luottamushan ei palaudu päättämällä eli vaikka kuinka haluaisi luottaa niin pettämisen aiheuttama trauma (kyllä, siitä voi saada trauman ja sitten kokee sen trauman uudelleen, tutkitusti se ei ole edes muisto vaan koet sen trauman uudelleen ja ne kaikki tunteet ja tietyt asiat sen laukaisee) ei häviä hetkessä minulle ovat ammattilaiset sanoneet että voi mennä parikin vuotta tai enemmänkin. Opetellaan täällä nyt uudelleen luottamaan toisiimme ja rakentamaan kadotettua yhteyttä. Se ottaa aikansa ja välillä omat oireet ja tunteet turhauttaa itseäkin. Pettäjän pitäisi olla ymmärtäväinen sen aikaa mitä toipuminen kestää, niiden asioiden suhteen mitkä aiheuttaa ahdistusta petetyssä. Minulla kyllä trauman voi laukaista ihan vaan televisio ohjelmakin. Oletko jo selvinnyt unihäiriöistä vai oliko sinulla sellaisia? Minulla jatkuneet jo puoli vuotta. Olen tosi väsynyt tähän.

Kiitos ajatuksistasi Haisuliini.
En ole käynyt terapiassa yksin. Mutta päädyimme yhdessä vaihtamaan pariterapeuttia, koska emme enää kokeneet saavamme asiaamme mitään apua. Asia ikäänkuin pyöri ympyrää, eikä edennyt mihinkään.

Koen todella raskaaksi aloittaa prosessin nyt uudestaan alusta. Mutta en näe muitakaan vaihtoehtoja. Omin avuin emme tästä selviä, joten on vain etsittävä muuta apua, kunnes sellainen löytyy. Olen hyvin toiveikas tämän uuden paripsykoterapeutin työskentelytapaan, mutta aika näyttää.

Univaikeudet olivat läsnä vain silloin kaikkein suurimman shokkivaiheen aikana, ensimmäiset 2-3 viikkoa. Sittemmin olen onneksi saanut nukuttua ja syötyä.

Ymmärrän niin hyvin mitä tarkoitat kun kirjoitat, että trauman voi laukaista ihan vaan vaikka televisio-ohjelma. Puolisoni on usein todella hämmentynyt, mistä romahdukseni välillä johtuu. Ja se on juuri näin, se voi johtua ihan mistä tahansa. Jokin asia, jonka pystyn yhdistämään tapahtuneeseen tai kokonaisvaltaisemmin siihen ajanjaksoon, jolloin elämäni onkin perustunut valheeseen. Se on musertavaa.

Petettynä osapuolena jaan sulle vähän omia ajatuksiani. Minulla siitä että kaikki lävähti silmille ja asia paljastui on nyt kulunut hieman yli vuosi.

Ensinnäkin, kyllä se on edelleen mielessä ihan päivittäin. Jokin pienikin asia voi laukaista sen pahan olon tunteen. Jokin mitä puoliso tekee, sanoo tai jos satun vaikka lukemaan jotain aiheeseen liittyvää netistä. Yleensä se paha olo aiheuttaa sen että palaan miettimään niitä pettämisen aikaisia aikoja, sitä miten asia paljastui ja kaikkia niitä asioita mitä en tapahtuneesta edelleen tiedä, enkä edes halua tietää.

Mutta on siinä jokin muuttunut silti parempaan suuntaan. Siinä missä ensimmäisinä kuukausina se pahan olon tunne saattoi kestää päiviä, niin nykyään se hiipuu yleensä jo nopeasti pois. Ajatukset siirtyy uuteen aiheeseen. Olen myös löytänyt itseni nauttimasta jo monista arkisista asioista ja olen usein myös kokenut olevani hetkittäin ihan aidosti onnellinen ja levollinen.

Luottamuspula on edelleen valtava. Etsin merkkejä siitä että jokin on vialla, joskus lähes maanisesti. Pelkään jatkuvasti että minua edelleen petetään selän takana jollain tasolla, mutta olen myös ymmärtänyt sen että ne monet uhkakuvat mitä olen päässäni maalannut, eivät ole osoittautuneet todellisuudeksi. Joten osaan nykyään kyseenalaistaa myös oman mielikuvitukseni, vaikka toki välillä siinäkin epäonnistun. Osaan nykyään tunnistaa itsestäni sen jos olen ajautumassa pakonomaiseen kierteeseen missä haluan löytää todisteita sellaisesta asiasta mitä ei ole oikeasti olemassa.

Olen myös miettinyt usein että onko tämä sen arvoista. Mitä jos loppuelämäni on tätä epävarmuutta. Pitäisikö minun kuitenkin erota, vaikka se niin raskasta olisi. Mutta kaikkia näitä ajatuksia vastaan sotii se että vaikka edelleen kamppailen päivittäin ajatuksieni kanssa, tunnen valtavaa arvottomuuden tunnetta ja olen välillä todella surullinen, isommassa kuvassa päivittäinen elämäni on kuitenkin nyt jo huomattavasti helpompaa kuin mitä se vielä puoli vuotta sitten oli. Tämä antaa uskoa siihen että vuoden päästä kaikki on taas tätä hetkeä paremmin, asian merkitys hiipuu hiljalleen ja ehkä vuosien päässä on sitten se aika kun voin aidosti sanoa että pääsin pettämisestä yli. Pohjimmiltani kutenkin rakastan puolisoani, haluan elää hänen kanssaan ja tiedän että hän on aikanaan tehnyt minut valtavan onnelliseksi.

Paljon tsemppiä sinulle, älä luovuta!

Kiitos ajatuksistasi Vaillavastauksia! On jollain lailla helpottavaa lukea, kuinka samanlaisten asioiden kanssa muutkin pyörivät.

Itse olen huomannut miettiväni paljon myös sitä, että asia ei ikinä poistu elämästäni, vaikka yrittäisin ratkaista asian eroamalla. Ei se veisi pois sitä surua ja tuskaa, mitä olen joutunut kokemaan.

Rakastan puolisoani ja haluan uskoa, että selviämme tästä(kin) yhdessä. Näen oman osuuteni parisuhteen historiassa, joka osaltaan ajoi suhteemme siihen, että puolisoni päätyi pakenemaan todellisuutta muualle. Se ei tietenkään poista sitä, että hänen ratkaisunsa oli väärä. Mutta kapasiteettimme käsitellä elämässä vastaantulevia asioita ja henkistä paineistusta on erilaiset. Jälkeenpäin on niin kovin helppo sanoa, miten milloinkin olisi kannattanut toimia.

Päädyimme vaihtamaan pariterapeuttia. Olemme nyt käyneet muutaman kerran uudella ja uskomme molemmat, että hänen kanssaan pääsemme asian käsittelyssä eteenpäin. Aiemman kanssa pallo pyöri samaa ympyrää. Hän ei mielestämme osannut edetä asian käsittelyssä. Ei hänenkään kanssaan käydyt keskustelut ns. hukkaan menneet, mutta oli myös hämmentävää huomata, kuinka erilaisia lähestymistapoja ammattilaisilla voi asioihin olla.

Pysäyttävintä on ollut huomata omanarvontuntoni mureneminen. Olen pitänyt itseäni hyvin itsevarmana ja ylipäänsä vahvana ihmisenä. Petetyksi tulemisen kokeminen romutti tämän kaiken. Se ei kuulemma näy ulospäin, mutta itse koen sen kaiken itsevarmuuden kadonneen. Se on pelottavakin tunne. Todeta, että asiat ei itse asiassa ole lainkaan omissa käsissäni. Huomaan myös ajattelevani, että nyt kun ns. "varaelämä" on käytetty, eli olen halunnut uskottomuudesta huolimatta jatkaa yhteiseloa, ei mitään toleransseja ole enää jäljellä. Jos joskus tapahtuisi jotain vastaavaa, menettäisin kaiken nykyisen elämäni sisällön sillä hetkellä, sitä ei enää voisi yrittää pitää kasassa. Se on pelottavaa. Koska enhän oikeasti voi itse varsinaisesti siihen vaikuttaa. Totta kai voin vaikuttaa omaan osuuteni parisuhteessa, mutta en kuitenkaan lopullisesti toisen toimintaan ja valintoihin. Kaikki ei olekaan omissa käsissäni, olen sittenkin ihan tavallinen kuolevainen.

Nyt on jostain syystä taas vaikea vaihe.

Tuntuu mahdottomalta pystyä hyväksymään, että tämä todellakin on tapahtunut minulle ja meille. Ja että sitä ei saa millään poistettua. Se on todella tapahtunut.

Asiat on tavallaan nyt hyvin koko ajan. Puolisoni on aidosti pahoillaan, ei itsekään pysty ymmärtämään toimintaansa. Kokee ikään kuin paenneensa omaa pahaa oloaan jonkinlaiseen rinnakkaistodellisuuteen. Ja näin tehdessään on pystynyt siksi aikaa unohtamaan todellisuuden ja todellisen elämänsä kaikkine siihen liittyvine velvollisuuksineen ja vastuineen. Todella hämmentävää, surullistakin.

Miten Vaillavastauksia sinulla puolisosi käsittelee tapahtunutta? Käsittelettekö asiaa yhdessä, vai onko asetelma enemmänkin se, että sinun pitäisi jollain lailla saada itseksesi asia käsiteltyä?

Ahdistaa hirveästi ajatus siitä, että tällaisen asian käsittely vie elämästä pahimmillaan vuosia, jolloin muu elämä ja elämästä nauttiminen kärsii.

Se että tulee vaikeita vaiheita on täysin normaalia ja niille kannattaa antaa tilaa.

Me ei hirveästi enää käsitellä asiaa yhdessä; koen itse että sitä on yhdessä käyty riittävästi läpi. Ei ole enää mitään mistä kaipaisin lisää tietoa tai selvitystä. Yksin käsittelen edelleen asiaa silloin tällöin, mutta olen huomannut että nekin kerrat ovat jatkuvasti harvenemassa. Mielipaha mikä niistä nousee kestää nykyään vähemmän aikaa ja se ei ole enää niin syvä.

Mä edelleen uskon että yksi tärkeä asia on ymmärtää oma roolinsa tapahtuneessa. Se ei tarkoita sitä että puolisolla on ollut oikeus tehdä niin kuin on tehnyt, mutta auttaa ymmärtämään myös sitä hänen näkökulmaansa tapahtuman aikaisissa hetkissä.

Ymmärtäisin sun kirjoituksesta, kun sanoit että et voi vieläkään hyväksyä että se mitä on tapahtunut on tapahtunut, kertoo siitä että sulla on edelleen ehkä jonkin asteinen shokki-vaihe päällä. Sen aikana kukaan ei oleta että pystyisit tekemään järkeviä ja loogisia päätöksiä minkään suhteen.

Tapahtumia mitä sunkin elämässä on nyt ollut, ei saa pois. Ne tulee aina olemaan osa sun tarinaa. Vaikka sä päätyisit eroon niin sekään ei pyyhi niitä pois. Mutta se mihin sä voit vaikuttaa on se, että mikä rooli niillä tapahtumilla on sun loppuelämään. Oliko se vain yksi luku teidän parisuhteen kirjassa, ja nyt olette kääntäneet uuden kappaleen. Sen te voitte kirjoittaa vielä sellaiseksi kuin haluatte. Kaikki mahdollisuudet on saada sille kirjalle onnellinen loppu, jolloin siitä kokonaisuudessaan tulee melkoinen teos. Tai sitten sä voit päättää että aloitat kokonaan uuden kirjan uuden ihmisen kanssa. Kumpikin vaihtoehto on olemassa, mutta se on yksin sun päätös mitä haluat.

Buddhalaisuudessa on mun mielestä hyvä ajatelma, se menee jotenkin vapaasti käännettynä näin:

"Ihmismieli on surullinen, silloin kun se elää mennessä. Menneisyyden virheissä, suruissa ja menetetyissä mahdollisuuksissa. Kaikessa mitä on tapahtunut, mutta mitä ei voi enää muuttaa.

Ihmismieli on levoton, silloin kun se elää tulevassa. Epätietoisuus siitä mitä voi sattua, mihin elämä voi kuljettaa, mitä epäonnea voi olla tiellä. Kaikessa mitä ei vielä tiedä tulevan eteen.

Mutta ihmismieli on levollinen ja onnellinen, silloin kun se elää juuri tässä hetkessä. Voit vaikuttaa juuri tähän hetkeen. Tiedät mitä juuri tällä hetkellä tapahtuu, pystyt löytämään hyviä asioita juuri tästä hetkestä."

En osaa sua oikein enempää tukea, kuin että anna itsellesi aikaa, ole armollinen itseäsi kohtaan. Anna itsellesi lupa olla surullinen, vihainen ja pettynyt. Mutta myös onnellinen ja tyytyväinen. Toisten teot ei määritä sua tai sun ihmisarvoa, vaan sä määrität oman arvosi ja päätät kuka on ansaittu jakamaan se sun kanssa. Jos puolisosi on aidosti pahoillaan, katuu tekoaan ja haluaa rakentaa sun kanssa eteenpäin, ja samalla sä koet että se teidän rakkaus on katkeruutta vahvempaa, teillä on kaikki mahdollisuudet onnistua.

Mieletöntä viisautta, kiitos!

Ei mitään sellaista, mitä en tavallaan jo itsekin tiedostaisi, mutta sait asiat sanoitettua uskomattoman hienosti.

Huomaan välillä miettiväni, miksi ihmeessä haluan pahoittaa mieltäni aina vaan lisää palaamalla tapahtuneisiin asioihin. Uskon sen olevan jonkinlaista itsesuojelua. Yritän ehkä pitää mieleni jotenkin valppaana? Muistuttaa sitä, että näin sinua on kohdeltu kaltoin. Kieltää mieltäni unohtamasta ja samalla kiellän siltä myös uskon hyvään nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. On mahdottoman vaikeaa sallia itselleni minkäänlainen onni ja hyvä tällä hetkellä. Puolisoni tekee paljon asioita näiden tunteiden mahdollistamiseksi, mutta mieleni taistelee kaikin voimin vastaan. Ymmärrän toisaalta myös sen, kuinka paljon energiaa kyseinen vastaan taistelu vie. Puhumattakaan siitä hyvästä energiasta joka jää tämän toiminnan myötä saamatta.

Luulen itse asiassa ymmärtäväni hyvinkin oman roolini historiassa ja sen merkityksen tapahtuneelle. Sen takia varmasti ihan alkuvaiheen shokki olikin jonkinlainen kieltäminen ja vastuun ottaminen itselleni. Näin hyvin voimakkaasti inhimillisen heikkouden puolisossani ja kykenin tavallaan ymmärtämään miten hän ei osannut löytää tilanteeseen mitään muuta pakoreittiä. Vasta nyt myöhemmin on tullut kuvaan mukaan vahvemmin myös vihan ja epäuskon tunteet. Mutta sen kanssa itselläni on vielä paljon työtä, että oikeasti hyväksyn tämän osaksi elämääni. Hyväksyn sen, että tämän kanssa on kaikissa mahdollisissa variaatioissa pystyttävä vaan elämään.

Tunnen luullakseni jonkinlaista tuskaa myös siitä, että koen käyttäväni aivan liikaa aikaa tuon suhteemme ulkopuolisen tahon miettimiseen. Ja oikeastaan myös sen miettimiseen, ketkä muut henkilöt tästä tietävät. Sitähän en ikinä voi todellisuudessa tietää ja tarinat muuttuvat aina liikkuessaan. Se on todellakin asia johon en voi vaikuttaa. Ja senkin hyväksyminen on vaikeaa. Annan elämässäni liian paljon merkitystä tälle kolmannelle osapuolelle, edes miettimällä häntä. Myöskään puolisoni ei tätä ymmärrä. Hänen selviytymistapansa on ollut sulkea asia ikäänkuin kokonaan pois mielestänsä. Alan ymmärtämään, että minunkin olisi ehkä syytä jättää tämä kolmas osapuoli nyt kokonaan ulkopuolelle yhteisen kirjamme luvusta, jota todellakin kirjoitetaan tällä hetkellä.

Jakamasi ajatelma kiteyttää kaiken. Tuohon kun pystyisi. Siihen haluan pyrkiä.

Ps. pääsenkö jostain lukemaan sinun tarinasi?

Minun tarinani? Tarkoitatko mitä kaikkea siis minulle on tässä tapahtunut, miksi olen täällä? En ole sitä tainnut koskaan kenellekään käydä edes läpi, ehkä joskus kannattaisi?

Halusin vain sanoa vielä että ymmärrän täysin pakkomielteisyytesi koskien kolmatta osapuolta,  ja miten se valtaa ajatukset. Täsmälleen samaa minä tein. Se on myös normaalia ja sekään vaihe ei kestä loputtomiin.

Hän on ihminen muiden joukossa. Ei sinua parempi, ei sinua huonompi. Hän on vain yksi miljoonasta jonka elämä kohtalon sanelemana sattui risteämään sinun polkusi kanssa. Voit kantaa tätä ihmistä ajatustesi mukana niin pitkään kuin koet sen olevan tarpeellista, mutta kuulostaa siltä että puolisosi on hänestä päästänyt jo irti, joten kerää rohkeutta tehdä joku päivä samoin. Ehkä tuo ihminen on pahoillaan siitä mitä teki, ehkä katkera kun ei saanut puolisoasi. Ehkä hän ei välitä koko asiasta. Niihin asioihin et koskaan tule saamaan vastausta, ja vaikka saisit, muuttaisiko se mitään?

Voit silti nousta niiden asioiden yläpuolelle. Olla se jota on loukattu, mutta joka ei kaatunut. Olla se joka lopulta kaikista teistä kolmesta oli se vahvin.

Mä pitkään koin alemmuuden tunnetta tapahtuneesta. Että olisin huonompi kuin toinen, että mun puoliso määrittää mun onnellisuuden elämässä ja että jos menetän hänet toiselle, se tarkoittaa että joku muu "voittaa" mut ja vie mun onnen pois.

Kunnes tajusin että mä olen itse asettanut itseni alisteiseen asemaan heihin nähden, että katson heitä alhaalta ylös, kun oikeasti mun pitäisi katsoa heitä ylhäältä alas. He ovat niitä jotka ovat toimineet väärin, heillä on se kurja olo. Mä olen se joka voi ylpeydellä tästä kävellä pois; yksin tai yhdessä, mutta selkä suorana ja omatunto puhtaana. Valmiina määrittämään oman onneni, joko nykyisen tai sitten uuden kumppanin kanssa

Ja sama pätee suhun.

Kiitos.

Saan erikoista mielenrauhaa lukiessani sinun ajatuksia.

Ja siksipä lukisin mielelläni myös "sinun tarinasi". Mitä sellaista sinä olet elämässäsi kohdannut, että olet päätynyt tänne? Ymmärtääkseni ainakin uskottomuutta.

Itse huomaan hetkittäin ajattelevani, ettei jollain tasolla olisi "yhteiskunnan silmissä hyväksyttävää" yrittää jatkaa yhteiselämää uskottomuuden jälkeen. Koen sen osalta nimenomaan alemmuuden tunnetta. Että olisin jotenkin heikko, kun hyväksyn kaltoinkohtelun, ja olen silti valmis jatkamaan "kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan".

Vaikka samalla toisaalta tiedostan, että sen täytyy tosiasiallisesti olla vahvuutta. Vahvuutta ymmärtää virheitä ja rakkautta antaa mahdollisuus niiden sovittamiselle ja kyetä luottamaan ihmisten haluun muuttua. Vaikka hetkittäin mieleni valtaa täysi mustuus, koen silti samanaikaisesti, että asiat ja yhteys välillämme on paremmin kuin milloinkaan ennen. Jotenkin se on aidompaa.

Lukisin mielelläni myös ajatuksiasi ja kokemuksia lähipiirin suhtautumisesta uskottomuuteen? Lapset, ystävät, sukulaiset ym. Vai oletteko onnistuneet pitämään asian salassa?

Hei,

Minulla samankaltainen tilanne kun sinulla. Vuosi sitten minulle paljastui puolisoni muutaman kuukauden uskottomuus. Hän ei itse sitä kertonut, vaan toisen osapuolen puoliso otti minuun yhteyttä kun hänelle oli tämä suhde paljastunut.

Erosin hänestä hetkeksi, mutta päätin kuitenkin keskustelujen jälkeen yrittää jatkaa parisuhdetta. Keskustelimme viime kesänä enemmän kuin koko yhdessäoloaikanamme. Emme siis ole naimisissa, ja olemme nyt seurustellut vasta reilut kolme vuotta. Viime syksynä hakeuduimme parisuhdeterapiaan, missä kävimme muutaman kerran. Olen käynyt myös ihan yksilökäynneillä, koska koin tarvitsevani keskustella asiasta ulkopuolisen kanssa ihan yksin.

Vuosi on ollut yhtä tunteiden vuoristorataa, henkisesti ihan äärimmäisen raskas. Itsekin olen miettinyt paljon tätä kolmatta osapuolta, vaikka haluaisin vain unohtaa koko asian.

Luottamus ei ole palautunut, enkä ole varma pystynkö koskaan enää häneen luottamaankaan. Nyt mietin pystynkö elämään tässä parisuhteessa ilman luottamusta, vaikka yhdessäolomme onkin ihanaa, puolisoni osoittaa minulle rakkautta ja muutenkin viihdymme hyvin yhdessä.

Tämä pettäminen tuli niin puun takaa, en olisi ikinä hänestä uskonut. Sen takia mietinkin, voiko sama toistua? Jos tälläkin hetkellä on jotakin meneillään? Enhän viimeksikään tajunnut mitään.

Tuntuu kuin eläisin tällä hetkellä jonkinlaisessa välivaiheessa, odottaen koko ajan mitä seuraavaksi tapahtuu ja junnaan vain paikallaan asian kanssa.

Hienoa että te olette saaneet asioita parempaan suuntaan, tämä tuntuu vain itselle niin pahalta ja vaikealta. Itsetunto on nollassa, ja samalla kuitenkin mietin, että jos näin kävisi uudelleen, ei se enää satuttaisi vaan olisi helppo sitten vain lähteä, meillä ei siis yhteistä omaisuuttakaan ole.

Minulla on myös sellainen tunne että anteeksi antavana osapuolena yhteiskunta katsoo minua jollain tapaa "luuserina". Että minua voi mennä ja pettää ja edelleen roikun tässä. En tiedä onko asia todella noin ja jos on niin mistä se johtuu? Ehkä se on vain tämä nykyinen elämäntapa. Kaikki on kertakäyttöistä. Jos joku kodinkone hajoaa, ostetaan uusi. Ei sitä korjata. Jos autossa on tarpeeksi vikaa, vaihtoon vain. Koskeeko sama ajattelumalli myös parisuhdetta? Roskiin vain, ei sitä kannata korjata?

Minun mielestä kannattaa. Ja haluan korjata. Olen ylpeä siitä että "ajan tällä vanhalla parisuhteella". Tämä on tuttu, turvallinen, hyväksi havaittu. Eikä tässä ole enää mitään yllättäviä "vikoja" mitä uuteen vaihtamalla saattaa eteen tulla. Ja mitäpä se edes muille kuuluu missä parisuhteessa minä olen, kunhan olen itse siinä tyytyväinen.

Sellaiset defensiiviset ajatukset, missä jatkuvasti palaat pahoihin ajatuksiin ja menneeseen, kuuluvat mun mielestä ihmisen luonteeseen. Me ei olla kovin hyviä taistelemaan yllättävän kriisin keskellä, mutta ollaan aika taitavia välttämään niitä. Ajatuksen tasolla me koko ajan pyritään olla askeleen edellä sitä kriisiä, ja välttämään se jos vain mahdollista. Siksi me varmaan yritetään jatkuvasti löytää merkkejä jostain, mitä ei välttämättä edes ole olemassa, jotta se ei tule yllätyksenä.

Uusiiko se tekonsa? Miksi se teki noin? Mitä se nyt tekee siellä? Monesti noi ajatukset kääntyy ainakin mulla vielä siihen että miten mä voin muuttaa itseäni, jotta kelpaisin sille toiselle paremmin. Mutta tiedätkö mitä? Ei mun tarvitse muuttua. Mä kelpaan joko tällaisena, tai sitten en ollenkaan. Ei mun tarvitse valvoa öitä ja murehtia toisen tekemisiä. Kohtalo kuljettaa meitä aina johonkin suuntaan, eikä me voida sille aina mitään. Sitä kohtalon virtaa vastaan on turha uida, koska lopulta se voittaa kuitenkin. Jatkuvalla varautumisella, varpaillaan olemisella, pelkäämisellä ja murehtimisella, yrittämällä mukautua, yrittämällä etsiä merkkejä petoksesta; niillä sä joko hukkaat vain elämäsi ja energiasi turhaan, tai sitten jos niihin on aihetta, sä vain koitat siirtää vääjäämätöntä, ennenaikaistaa sitä tai lykätä.

Opi nauttimaan juuri tästä hetkestä, älä tuhlaa energiaa synkkiin ajatuksiin koska se on loputon suo. Murheet imee sut kuiviin eikä ne silti katoa. Opi ottamaan elämä vastaan sellaisena kuin se sun luo tulee. Kerro puolisollesi omista tunteista, ota vastaan se apu mitä häneltä saat, anna hänelle mahdollisuus tehdä sut onnelliseksi. Katso mihin se johtaa. Tiedän että toi vaatii valtavasti rohkeutta, mutta mitä hävittävää sulla on? Kohtalon virta vie kuitenkin lopulta sinne minne on tarkoitus.

Me kolme ollaan tässä sellaisia tilastollisia harvinaisuuksia että meitä on petetty, mutta ollaan siitä saatu tietää. Paljon suurempi joukko on sitten niitä jotka elää parisuhteessa autuaan tietämättä että heidän puolisonsa on ollut uskoton. Tämä voi olla kyyninen ajatus, mutta mä uskon että jos sun puoliso on pettänyt, jäänyt kiinni, katuu tekoaan ja haluaa jatkaa, hän on sinulle loppuelämän kannalta uskollisempi vaihtoehto, kuin kokonaan uuden ihmisen löytäminen ja hänen kanssaan parisuhteessa eläminen loppu iän. Todennäköisyydet on sen puolella että siinäkin parisuhteessa toinen on uskoton, kuin että eläisitte uskollisesti iäisyyden.

Mä en oikein omaa tarinaani halua tänne julkisesti kirjoittaa, en halua että se on kaikkien luettavissa.

Meillä on yhteistä elämää takana n. 20 vuotta. Kyllähän tuollaiseen aikaan mahtuu vaikka mitä. En itse missään tapauksessa koe helpompana tai houkuttelevampana vaihtoehtona uuden parisuhteen rakentamista jonkun uuden ihmisen kanssa. Vaikkakin kipu ja tuska petetyksi tulemisessa on riipivää kipua ja tuskaa aiheuttavaa. Haluan ajatella, että se on yksi teräväreunainen ja syvä rotko yhteisellä polullamme, mutta sieltä ylös päästyämme kulku on taas kevyempää.

Mietin kuitenkin itse asioita myös siltä kantilta, että mikä on ns. eniten väärin toista kohtaan? Miksi fyysinen kontakti ja pettäminen on yleisen näkemyksen mukaan se kaikkein pahin? Onko toisen väheksyminen, etäännyttäminen ja omista asioista ulos sulkeminen vähemmin väärin? Pohdinnan taustalla on ymmärrys siitä kaikesta, joka meidän parisuhteessamme mahdollisti kolmannen osapuolen väliin tulon. Olen itse sitä mieltä, että hyvään ja molempien tarpeet tyydyttävään parisuhteeseen ei mahdu muita.

Uuden parisuhteen aloittaminen nuorena tai keski-ikäisenä on mielestäni täysin eri asia. Itseni jossain määrin tuntevana, uskoisin olevan todella vaikeaa sopeutua keski-ikäisenä kaikkiin niihin uuden parisuhteen mukanaan tuomiin "pakollisiin pahoihin". Uusi ystäväpiiri, sukulaiset, vanhemmat, lapset, entiset puolisot, kaikki eletty historia jossa olisi itse  ulkopuolisena.

Jollain ajatusmallilla vaan pitäisi päästä eroon siitä tunteesta, jollaisena luulen muun yhteiskunnan itseni näkevän. Eli nimenomaan "luuserina", kun olen antanut itseäni näin kohdella ja jatkan yhteistä elämää siitä huolimatta. Vaikka oikeasti - ajatteleeko joku niin? Kiinnostaako ketään todellisuudessa minun parisuhteeni?

Olen Vaillavastauksia kanssasi täysin samaa mieltä siitä, että me 3 olemme tilastollinen harvinaisuus. Huomaan joskus miettiväni esim. kaupan kassajonossa, lounasravintolassa, bussissa, työpaikan palaverissa ym. että keskimäärin joka kolmas näkemäni henkilö on osa uskotonta parisuhdetta. Joko uskottomana tai petettynä osapuolena. Mietin niitä ihmisiä. Osa hyvinkin tuttuja, osa täysin tuntemattomia. Kuinka en etenkään niiden tuttujen osalla voisi kuvitellakaan heidän elävän sellaista parisuhdetta. Kuten en itsenikään voinut kuvitella tätä kokevani.

Oman kriisini ollessa akuuteimmillaan, etsin tietoa erilaisista vertaistukiryhmistä. Löysin ainoastaan eroryhmiä. Tuntuu erikoiselta, ettei mikään taho tarjoa vertaistukea sellaisille henkilöille, jotka pyrkivät jatkamaan yhdessä kriisin jälkeen. Ehkä meidän täytyy perustaa oma 😅

Onko teistä kumpikaan ollut yhteydessä tai kokenut tarvetta olla yhteydessä siihen kolmanteen osapuoleen? Itse koin siihen hetkellisesti tarvetta ihan aluksi, mutta olen erittäin tyytyväinen ettei se johtanut toimenpiteisiin. Enää en sellaista tarvetta koe, olen jollain lailla päässyt sen suhteen asian yläpuolelle.

Heips!

Olen lueskellut teidän kirjoittelua hetken aikaa omaksi vertaistueksi. Halusin vain ilmoittautua joukkoon, ja sanoa, että mukava kun löydyitte.

Oma tilanteeni on suht tuore, noin 6kk sitten aviomieheni kertoi uskottomuudestaan ja halustaan jatkaa yhdessä, joten aika raakana on haavat edelleen. Eniten haen täältä ehkä sitä uskoa ja toivoa siihen, että pääsen asiasta vielä yli.

Kirjoittelen jossain vaiheessa lisää, kunhan löytyy hyvä hetki.

6kk on todella lyhyt aika. Minulla on nyt takana noin 1,5 vuotta ja voin sanoa rehellisesti että nyt alkaa tilanne helpottamaan.

Sen neuvon voisin sinulle Kalliotar antaa että älä pakota tunteitasi mihinkään suuntaan, vaan anna niiden tulla sellaisena kuin tulee. Äläkä soimaa itseäsi jos et tiedä mitä tehdä. Ajan kanssa sinulle kyllä kirkastuu mihin ratkaisuun haluat päätyä; jäädä vai lähteä.

Asiasta pääsee kyllä yli, jotkut hitaammin ja jotkut nopeammin. Mutta jokaisella se kipu joskus hellittää. Paljon tsemppiä!