onko vika oikeasti minussa?
olen 30 vuotias nainen ja minulla onaivan ihanat lapset , 8-vuotias poika sekä 5 vuotias tyttö. molemmat ovat samalle isälle jonka kanssa olen ollut yhdessä jo 11 vuotta mutta avioliiton satamaan astuimme neljä vuotta sitten.
mieheni ja minä olemme jonkin aikaa riidelleet ihan olemattoman pienistä asioista jotka loppujen lopuksi ovat paisuneet kunnon riitaan sanoja yhtään säästämättä. molemmat tuntevat suurta vihaa ehkä toisistaan jatulee sanottua aika pahastikin toiselle.
mutta lopuksi riita päättyy yleensä siihen kun mies päättää lähteä ja saapuu kotiin yleensä vasta kun olen jo nukkumassa. miksi mieheni ei voi puhua asioista kanssani jotka painavat mieltäni ? onko oikein että yleensä meistä kahdesta on mies joka saa tulla ja mennä kavereidensa kanssa ja minä jään lasten kanssa kotiin? tätä on jatkunut jo jonkin aikaa ja sitten kun minä innostun lähtemään ulos ”tuulettumaan” ja on isän vuoro olla lasten kanssa kotona, saankin koko seuraavan viikon kokea aikuiselta mieheltä pikkupojan käytöstä johon mahtuu mm; mykkäkoulua….onko tämä reilua käytöstä? meillä tuo kahden keskinen aika toisillemme on aika vahissä ja sitten kun sitä harvat kerrat saamme lasten ollessa turvallisessa hoidossa , on mies yleensä ottanut vapaa-aikaan mukaan joko oman veljensä taikka kaverinsa! mitä voisitte antaa neuvoksi ongelmiini? olen jo eroakin miettinyt mutta se on viimeinen oljenkorsi tähän elämäntilanteeseen….onko vika oikeasti minussa? olenko minä se joka riidan aiheuttaa sillä mieheni EI IKINÄ myönnä jos vika on hänessävaan kaikki on minun syytä. AUTTAKAA JA ANTAKAA NEUVOJA ! mieheni valittaa myös kun en kotoani paljon liiku missään mutta itselle tulee tunne että jos lähden saan kokea taas sitä inhottavaa mykkäkoulua aikuiselta mieheltä. teen työtä omassa kodissani hoiaen lapsia ja rakastan työtäni mutta aina tulee pikku pelko sisimpään että jos nyt lähden ulos viihdekannalle mitä tulee tapahtumaan ja onko mieheni kotona lastemme luona ( useamman kerran kun ei mieheni olekkaan ollut kotona kun olen palannut vaan lasten tätion ollut heitä hoitamassa mieheni pyynnöstä tämän lähdettyä myöskin baariin)
Hei miia30!
Kirjoitustasi lukiessa tulee mieleen, että teillä näyttäisi olevan keskusteluyhteys täysin poikki. Kirjoitat, että riitelette olemattomista asioista, ehkä olisi hyvä pohtia mitkä asiat ovat oikeasti niitä, mitkä riitaa aiheuttavat? Itse kirjoitat olevasi tyytymätön miehesi käyttäytymiseen. On tosiaan varsin lapsellista aikuiselta mieheltä pitää mykkäkoulua, jos olet halunnut itsellesi omaa aikaa. Oletteko keskustelleet miksi miehesi käyttäytyy näin? Miksi sinä et saisi ottaa myös omaa aikaa?Kirjoitat myös, että teillä on aika vähän yhteistä aikaa, olisiko miehesi käytökseen syy tässä? Ehkä hän toivoisi teille yhteistä aikaa enemmän ja loukkaantuu, kun lähdet yksin "tuulettumaan". Joka tapauksessa hänen käytöksensä ei ole tosiaan aikuisen ihmisen käytöstä eikä sinun tarvitse sietää hänen syyttelyään sinua kohtaan. Varsinkin tuo lasten jättäminen kotiin jonkun toisen hoidettavaksi silloin, kun hoitovastuu on ollut hänellä, on mielestäni erittäin vastuutonta käytöstä. Parisuhteessa on aina kaksi osapuolta, joiden molempien tulisi pohtia omaa käyttäytymistään eikä vain syytellä toista.
Uskon, että ulkopuolinen apu voisi avata teidän tilannettanne. Oletteko puhuneet perhe- tai pariterapiasta? Kirjoitat, että miehesi ei näytä olevan halukas puhumaan sinun mieltäsi painavista asioista. Jos hän ei suostu keskustelemaan asioistanne sinun kanssasi tai ulkopuolisen henkilön avulla, hakeudu sinä kuitenkin keskusteluun ammattilaisen kanssa tilanteestanne. Itse olen omassa elämässäni käyttänyt myös hyväksi läheisiäni, jotka ovat kiitettävästi jaksaneet kuunnella. Toivottavasti sinullakin on lähellä luotettavia ihmisiä, joiden kanssa keskustella. Toivottavasti saatte keskusteltua ennenkaikkea toistenne kanssa, jotta tilanne voisi parantua.
Tässä olisi kysymyksiä.
- Miksi etsiä syyllistä? Ketä se palvelisi?
- Miksi olette halunneet lapset? Miksi haluat olla vanhempana?
- Onko toimintanne lastenne edun mukaista? Mitä lapsi tarvitsee?
- Mitä sinä tarvitset ja haluat elämältä? Miksi olet parisuhteessa?
Tuo on sellaista aikaa, jolloin on paljon yhteensovitettavaa. Se vaatii vanhemmilta paljon. Vanhemmuuteen myös kasvetaan. Se ei käy hetkessä ja lapsilla on erilaisia kasvun vaiheita. Toiset vaiheet vaativat toisella tapaa enemmän vanhemmilta. Jos haluamme lapsia, on meidän vastuulla heistä huolehtiminen. Voi kun osaisimme vanhempina olla kiitollisia siitä, että meillä nuo kalliit ja arvokkaat ihmiset ovat lainassa! Meillä on lisäksi äärimmäisen hieno tehtävä, saamme olla kokemassa ja elämässä lastemme kanssa. Kunnioittakaamme tuota tehtävää.
Tiedän, arki ottaa, arki antaa. Mutta siinä me elämme ja olemme oman elämämme seppiä, tekijöitä, mahdollistajia. Me voimme itse tehdä ratkaisuja. Me voimme tarkastella omia asenteitamme ja muuttaa niitä, jos on tarvetta. Sensijaan toista ihmistä me emme voi muuttaa. Toki parisuhteessa on lupa vaatia ja odottaa toiseltakin, koska parisuhde on kahden kauppa. Mutta jos suhteessa kokee toiselta vain vaatimuksia ja negatiivista sanottavaa, ei se kanna yhtään mihinkään. Sellaiselle myös kuuroutuu. Suhteessahan kaikki on periaatteessa vapaaehtoista. Mutta se vain, että jos sitä ei vaivauduta vaalimaan, voi tulos olla sitten eri, kuin toivottu. Noh, voihan se tietysti muutenkin olla eri, kuin toivoisi. Elämä on sellaista.
Ei tulisi parisuhdetta(ainakaan piirun verrankaan toimivaa), jos molemmat eivät tekisi ratkaisua solmia tuo suhde. Miksi emme siis yhdessä tekisi muitakin ratkaisuja, jotka ovat suhteen hyväksi? Oleellista onkin kiinnittä huomiota siihen, mitä tekee ja miksi tekee. Yleensä suhteessakin pelaa syyn ja seurauksen laki.
Siinähän se tietysti onkin, että suhteessa tilanteet muuttuvat ja suhde elää. Tulee erilaikaisia tarpeita, tai samanaikaisia menohaluja ja lapsille ei ole hoitajaa. Itse jotenkin vierastan ajatusta, että vanhemmalla pitäisi olla hirmusti omaa aikaa, niinkuin nykyään puhutaan. Että vanhemman pitää saada olla lapsestaan erossa säännöllisin väliajoin. Miksi pitää? Eikös se ole luonnollista, että vanhemmat ovat lapsensa kanssa? Näin ajatus kärjistettynä. Tietenkin on myös luonnollista, että lapset ovat muidenkin aikuisten kanssa. Olisi varmaankin hyvä pyrkiä johonkin balanssiin. Ettei ajatus lähtisi siitä, että; "Minun on saatava lapsistani vapaa-aikaa välillä.", vaan siitä, että haluan tehdä asioita, jotka minua kiinnostavat, jolloin tunnen oloni tasapainoisemmaksi. Ja kun olen tasapainoisempi, minulla on myös energiaa ajatella asioita puolisoni kannalta jne.
ja nuo asiat nyt ovat toisinaan sellaisiakin, että sinne ei voi lapsia ottaa mukaan.
Tällä kertaa ei ole enempää ajatuksia. Toivottavasti tästä on edes jotain apua.