Hei,
Yritän kirjoittaa lyhyesti, et edes joku jaksais lukee ja vastata…
Tää epätoivoinen tilanne on alkanut jo melkein vuosi sitten. Erosin 2 ja puoli vuotta sitten 8 vuotta kestäneestä suhteesta. Selvisin erosta mielestäni ok, ollaan exän kanssa hyvissä väleissä ja hoidetaan yhteisymmärryksessä 6-vuotiasta poikaamme. Aloitin uuden suhteen 2v sitten. Rakastuin palavasti, vaikka olin vannonut että enää niin ei käy.. Aluksi kaikki oli tietysti enemmän kuin hyvin, mutta tällä hetkellä totuus on karua kerrottavaa.
Mieheni käyttää erittäin paljon alkoholia, alkoholisti hän ei myönnä olevansa, mutta joka päivä hänen on jotain juotava,hänen mielestään on ihan normaalia ja asiaankuuluvaa juoda vaikka joka ilta 5-7 pulloa keskiolutta. Viikonloppuisin hän on aina humalassa ja makaa krapulaansa iltaan asti tekemättä mitään muuta. On esim. muutaman kerran suuttunut hiveesti siitä kun yritin herätellä klo:15.00
Hän on viettänyt ennen suhdettamme ainakin 5 vuotta sinkkumiehen elämää, johon alkoholi on kuulunut isona osana. Ymmärrän että radikaali muutos elämäntavoissa ei ole helppo, eikä nopea, mutta hölmönä luulin että oman perheen saaminen olisi tarpeeksi houkutteleva syy.. niin hän seurustelumme alkuaikoina minulle lupasikin.
Alkoholin käytön lisäksi kärsin tällä hetkellä henkisestä väkivallasta. Fyysisesti hän ei ole minua satuttanut koskaan, mutta huonekaluja raivoissaan on rikkonut sekä huutanut ja estänyt minua nukkumasta. Repinyt vaikka peiton päältä ja väkisin sängystä ylös, pakottanut aamuyön tunneilla kuuntelemaan humalaista huutoaan.
Miksi hän huutaa? Koska mielestään minä yritän muuttaa häntä ja hallita. Se että pyydän vähentämään juomista, se että kerjään meille yhteistä aikaa selvinpäin, se on hänen mielestään yritystä hallita ja minulla ei ole oikeutta sellaiseen.
Sovinisti. Se sana on käynyt monesti mielessäni. Hän muistaa sanoa miten hyvä vaimo olen kun siivoan, kokkaan, pesen pyykkiä, hieron hartioita ja tyydytän hänen seksuaaliset tarpeensa. Mutta jos minulla on yksi toive: ”olisit yhden viikonlopun selvinpäin” tai ”et lähtis hei tänään..” Siitä raivo syttyy..
Lisäksi hän on täysin vastuuntunnoton ja huoleton, minun mittapuullani. Minun mielestäni laskut maksetaan ensin ja sitten mietitään mihin muuhun se palkkaraha riittää. Hänellä on useita laskuja ulosotossa, vaikka olisi voinut ne hoitaa, on juonut nekin rahat. Minä maksan perheemme kaikki yhteiset laskut, asumisen, veden, sähkön, auton ja käyn useimmiten ruokaostoksillakin omilla rahoillani, hän ostaa ruokaa hyvinä hetkinään, noin 2 kertaa kuukaudessa parilla kympillä.
Hän kokee että ei saa suhteestamme mitään, minä vain yritän omien tarpeideni vuoksi hallita hänen elämäänsä, olen yrittänyt kertoa että eiväthän nämä ole minun toiveitani, ei laskuja tarvi maksaa vain minun takiani tai olla selvinpäin vain minun takiani, että koko perheemme yhteistä hyvää yritän..
Tänään yritin ehdottaa että hän lähtisi lauantaina ryyppyreissuunsa vasta illalla, että ehtisimme viettää yhteistä aikaa, hän on ollut viikon reissussa ja tulee kotiin huomenna illalla, yritin ottaa hänen toiveensa huomioon, toiveen että pääsee kavereiden (sinkkujen!) kanssa rellestämään, mutta yritin että perheemmekin saisi hänen aikaansa… en tiedä mikä siinä loukkasi, mutta hänen vihansa oli puhelimenkin kautta ”käsin kosketeltavaa”.
Järkyttynyt tilanteesta olen paitsi oman 6-vuotiaani takia, myös sen faktan, että odotan tälle kyseiselle miehelle lasta!
Olen itselleni hirvittävän vihainen että olen päästänyt elämäni tällaiseen tilanteeseen, en olisi koskaan uskonut että minulle voi käydä näin.. onneksi (jos sitä voi onneksi sanoa) raskauteni on hyvin alussa vasta ja siis mahdollista keskeyttää.
Poikani on hyvin kiintynyt isäpuoleensa, enkä tiedä miten hänelle nyt selittäisin että taas meidän pitäisi alkaa elää kaksistaan.. Tajuan että en voi jatkaa tätä suhdetta vain sen takia että lapsi on kiintynyt, mutta on se niinkin että rakastan tuota kamalaa miestä. Silloin kun hän on hyvällä tuulella, kaikki on mennyt niinkuin hän on halunnut, enkä ole puhunut mitään, olen vain hoitanut ”velvollisuuteni”, silloin hän on täydellinen mies ja rakastan häntä suunnttoman paljon.
Ja hänestä tuntuu samalta, että asioiden pitäisi mennä niinkuin minä tahdon tai rupean pillittämään…
Mitä helkkaria mä voin tehdä? ja miten?
Järkihän sanoo että abortti ja ero, elämä kuntoon 6-vuotiaan takia… mutta mistä voimat ja keinot?
Hei jästi!
Olen todella surullinen elämäntilanteesi puolesta. Minun tilanteeni oli täysin samanlainen. Mies oli alkoholisti ja usein viikkojakin reissuissa. Kaikki raha-asiat olivat minun hoidettavana, eikä mies osallistunut kuin joskus kauppalla käyntiin. Tilanteemme johti siihen, että jaksoin katsoa miehen itsekästä öykkäröintiä 12 vuotta. Koko ajan toivoin muutosta, mutta mitään ei tapahtunut.
Valitettavasti kertomasi perusteella huomaan sinunkin olevan naimisissa itsekeskeisen alkoholistin kanssa. Alkoholismi on sairaus, josta ei parane kuin omalla tahdolla joskus. Mitään mitä sinä teet ei tule vaikuttamaan sinun miehesi juomiseen. Teksti on karua, mutta niin totta! Vaikka rakastaisit ja uhrautuisit kuinka yhteisen hyvän puolesta, ei alkoholisti osaa ajatella kuin, että tulipa nekin asiat hoidettua. Hänelle on tärkeintä loppupelissä kuitenkin oma itse ja se pullo.
Arki oli meillä myös sellaista, kun miehelle tuli rahaa alkoivat juhlat. Laskut menivät ulosottoon. Jos en olisi huolehtinut talousmenoista, olisi häätö ollut edessä tuota pikaa. Se ei suinkaan miestä huolettanut. Joskus kun valitin hänelle asiasta hän totesi, että eikös ne maksut ole tähänkin asti tullut hoidettua.
Viimeisenä vuonna hän kävi niin itsekkääksi, ettei antanut minulle minkään näköistä selvitystä omien rahojensa käytöstä. Tuumasi vaan, että minähän ne olen ansainnutkin. Asui sitten luonamme kuin hotellissa täys ylöspidossa. Eikä hän muuten osallistunut edes kodinhoitoon 12 vuoden aikana kuin kolme kertaa. Sanoi ettei suostu siivoamaan silloin kun minä haluan, vaan sitten kun katsoo, että siihen on tarvetta.
Toivon sinulle paljon onnea ja voimia tilanteesi selvittämiseksi. Mikään ei muutu, ennen kuin itse sitä jonnekinpäin muutat. Miehesi ei luutavasti tule muuttumaan, vaikka tuletkin saamaan joukon suuria lupauksia.
Mietithän myös millaisen kasvuympäristön ja miehen mallin 6- vuotiaallesi annat. Puhuit kiintymyksestä pojan ja miehen välillä...onko hän oikeasti pojan kanssa muutenkin kuin kaljapullo kourassa?
Irrottautuaksesi vaikeasta suhteesta sinun ei tietenkään pidä ajatella aborttia, jos se on vastoin vakaumustasi. Lapset ovat Jumalan lahja ja tämä pieni alku on voitu antaa juuri sinulle suureksi avuksi ja siunaukseksi. Yh- äitinä olo on tietenkin raskasta, mutta siitä selviää niin kuin varmasti olet jo kokenut.
Mieti kuitenkin kaikkia päätöksiäsi oman jaksamisesi mukaan, äläkä anna näiden juttujen vaikuttaa niihin.
Voisitko ehkä saada miehesi lähtemään jonkinlaiseen parisuhdeterapiaan? AA taitaa olla pois suljettu, jos hänellä ei mielestään edes ole juomisongelmaa. Paraneminen kyllä alkaa siitä, että hän itse ensin myöntää ongelmansa ja tarvitsevansa apua.
Voi että kun osais oikeesti jotenkin auttaa... mutta toivottavasti tuo minun tarinani auttaa ymmärtämään, että meitä on satoja saman läpikäyneitä yh- äitejä täällä sinun tukenasi päätitpä sitten mitä tahansa.
Paljon voimia sinulle ja kerro mitä kuuluu
Ystäväsi Ruuth🙂🌻
Heippa sinulle !
Mielestäni varsin osuvasti itse kerrot mitä pitää tehdä. Kuuntele sydäntäsi kuitenkin tuossa odotusasiassa.
Olet joutunut varsinaiseen myllytykseen suhteessanne. Ei tuollainen ole vastuullisen ,aikuisen miehen käytöstä. Syy hänen "rellestämiseensä" ei ole sinussa. Istahda alas ja tuumaile oikeasti, jaksatko sellaista ja kuinka kauan. Rakkaudet tulee ja rakkaudet menee. Aina tulee uusi mahdollisuus löytää tasaveroinen kumppani. Olet nuori ja järkevä nainen,älä pilaa elämääsi ja lapse(ie)n kasvuoloja.
Vaadi muutosta ja jos ei onnistu, tee se itse. Voimia ja onnea elämäsi ratkaisuihin 🙂
Elämällä on varmasti sinulle enemmän annetavaa. Ota itseäsi niskasta kiinni ja lähde suhteesta. Vauvan suhteen sinun pitää miettiä hakuatko sitä vai et, yh.nakin on raskasta olla ja vielä vauvan kanssa mutta ehkä sillä pienellä on oma tarkoituksensa tulla maailmaan.
Jaksamista sinulle ja tee oika ratkaisu ennen kuin sairastut itse.🙂👍
🙂🌻olisipa hienoa jos voisin antaa sinulle tyhjentävän vastauksen.
Itselleni kävi niin kun olin 20v. En tehnyt aborttia, lapsen syntymän jälkeen oltin lapsen mukaani ja "katosin".
Mies ei halunnut sopia tapaamisia ei käytännössä mitään. Siis tei itse päätökseni ja hoisin lapseni kiitettävästi.
Hän jatkoi samaa rataa eli naisen vaihto lapsia jne. Pakoilua vastuusta. En kadu että tein lapsen mutta en kadu sitäkään että jätin tuon vastuuttoman karjun joka öykkäroi, joi, petti jne. Vaikka kuinka rakastin ja se että erosin teki kipeää erosin silti.
Tänään olen onnellinen tehdystä ratkaisusta.
Toivon sinulle että löydät oman ratkaisun tilanteeseen. Ei ole olla helppoa yksinhuolltajana mutta ei ole varmaan helppoa elää miehen kanssa josta kerroit.
Oletko kysynyt miehesi mielipidettä lapsesta? Mahd. näin; mitäs sanoisit jos jne
Voimia🙂🌻
Ruuth, Realisti ja tuuli2, Kiitos vastauksistanne.
Oman tekstin lukeminen täältä tuntui selventävän tilannetta itselleni, mutta vielä selkeämmin näen kaiken kun siihen joku toinen kommentoi. Ja on lohdullista kuulla että toisetkin ovat olleet samankaltaisissa tilanteissa.
Tällä hetkellä järkeni sanoo selvästi mitä tehdä, mutta luonteeni on sen verran sisukas ja sinnikäs että en millään haluaisi luovuttaa, uskon siis vielä hiukkasen siihen mahdollisuuteen että mieheni kykenee ottamaan itseään niskasta kiinni... olenkohan vain koukussa, jonka hän on mulle rakentanut?
Nyt en usko parempaan vain tyhjien lupauksien vuoksi, tässä parin päivän sisällä hän on kyllä näyttänyt ihan konkreettisesti että kykenee muuhunkin... ainakin vähän.. Ja pari päivää ei kyllä mihinkään riitä, tiedän.
Ajattelen nyt että katselen tilannetta veilä muutaman viikon, ehkä kuukauden ja kerron miehelleni että odotan radikaalia muutosta, jos hän ei tee minkäänlaista ratkaisua, teen sen sitten itse...
En tiedä mutta tuntuu että muutama viikko ei voi lapseni elämään suuresti vaikuttaa, että annan vielä mahdollisuuden miehelleni... vaikka toisaalta en siihen usko...
Uuden elämän suhteen mietin asian ihan erikseen.. kun mietin annanko tälle lapselle mahdollisuuden syntyä, ajattelen haluanko lapsen yksin, olen jotensakin varma että tätä miestä en lapselleni isäksi halua.. en isäpuoleksikaan.. en sellaisena mitä hän nyt on..
Ajatukset heittelee laidasta toiseen, mutta sen tiedän että olen tullut tienristeykseen, ratkaisu suuntaan tai toiseen on tehtävä pian.
Kiitos vielä kaikille teille. Kirjoittelen varmasti jatkossakin miten menee..
Hei,
Aioin aloittaa uuden ketjun, mutta kun näyttää lähes identtisiä tuskatiloja olevan liikkeellä, jatkan tähän, jos sopii.
Jästille toivon tahdonvoimia. Niitä toivoisin itsellenikin.
Tilanteeni poikkeaa Jästin kertomuksesta sikäli, että olen jo keski-ikäinen ja lapseni onneksi asuu jo poissa kotoa eikä uusista ole enää "vaaraa". Olen eronnut jo16 v sitten ja yh-äitinä hoitanut lapseni kai ihan mallikkaasti maailmalle. Seitsemän vuotta olen tätä uutta ihanuutta hyysännyt. Muutama kk sitten muutimme maalle toiveena, että meno väkisinkin jo etäisyyksien puolesta hellittäisi. Miehenikin piti ajatuksesta kun täällä vanhassa ok-talossa on puuhaa loputtomiin. Molemmat olemme tällaisiä ikuisia remppaajia ja se on molemmille ihan mieluisaakin. Alkuun vaikutti aika hyvältä - ihan kuin hänestä olisi kasvamassa ihan vastuuntuntoinen aikuinen sittenkin. Huolehti jopa laskujen maksamisista ja muista hänelle täysin vieraista asioista. Mutta... six-pack meni edelleen joka ilta tuolla puuhastellessa ja viikonloppuisin tietenkin paljon enemmän. Nyt on löytynyt kylän juopporinki ja meno on mielestäni vielä hurjempa kuin kaupungissa kerrostalossa, jossa oven kiinni laitettuaan sai sentään olla rauhassa. Aina on jonkun pihalla tai talossa jotain korjattavaa ja kaljapullo kädessä kaikki ystävällisesti auttavat tietenkin toisiaan. Iltaa kohden äijät örisevät sitten jo aikamoisessa sievässä pihalta toiselle kiertäen ja täytyyhän sitä väliin saunoakin jonkun luona.
Pikku valaiseva kertomus viime viikonlopulta:
Lauantaina soitin miehelleni kuuden aikaan illalla, että meinaako ollenkaan tänään kotona käydä tai olisiko vaikka sauna mitään? Juu, hän on just tulossa. Niin olen tottunut kuulemaan ja väkisin kuulen senkin, että nyt on menossa ainakin 15:sta olut ja ehkä joku tarjonnut väkevät ryypyt vielä väliin, joten ihan turha odotella ennen aamuyötä. Parin tunnin kuluttua soitin ja sanoin lähteväni yksin mökille. Lähdin saman tein ja näin taustapeilistä kuinka yritti kompuroida perään. Soitti sitten perään ja haukkui tietenkin pystyyn. Neljän jälkeen yöllä soi puhelin uudestaan ja seurasi tunnin kännisen söperrystä ja syyttelyä, kuinka olen vienyt hänen lompakkonsa. Olin oikein tyytyväinen itseeni, että olin lähtenyt ja saanut nukkua jo monta tuntia ihan rauhassa. Puolenpäivän jälkeen tuli tekstiviesti, jossa taas alettiin kysellä, että minäkö hänen lompakkonsa olen vienyt? Huh huh. Illan suussa uskaltauduin takaisin kotiin ja mies on imuroimassa ?! kuistia. Lompakko näkyy ilmestyneen eteisen pöydälle ja talo haisee kun iso rankkitynnyri.
Sattuuhan sitä... joillekin vain kovin säännöllisesti. Normaali rutiini on sitten 2 päivää mykkäkoulu + 2 päivää anteeksipyytelyjä ja lupauksia, ettei enää juo + 1-2 päivää leikitään "eihän tässä mitään"-leikkiä ja sama alkaa uudestaan.
Se ulospääsy-kohta tässä on sikäli vaikea, että olen mieheni yrityksessä töissä ja asun hänen talossaan täällä korvessa (minulla ei ole omaa autoa ja bussille on 6 km!). Hae tässä sitten keski-ikäisenä naisena muita töitä ja asunto, kun en täältä edes haastatteluun tai näyttöön pääse, jos semmoinen ihme eteen tulisi. Olemme avoliitossa ja pieni palkkani menee täysin "kaikesta puolet" maksamiseen. Aiemmin asuimme minun vuokra-asunnossani ja hän maksoi kolmanneksen vuokrasta kun tytär vielä asui luonani. Nyt kun asumme hänen (=pankin) talossaan, kaikki menee puoliksi + ostan tietenkin kaikki ruuat ym. välttämättömyystarpeet kuten aina ennenkin. Olen tainnut hommata itseni sellaiseen ansaan, etten täältä hengissä taida selvitä.
Kuulostaa aivan idiootin touhulta, eikö? Omasta mielestäni kyllä, ja mielestäni on aivan selvää, että tällaiseen en aio enkä halua loppu eläämääni tärvätä. Vaan, miten tästä pääsen enää pois? Ainoa, mitä keksin, on kutsua joku huutokaupanpitäjä hakemaan kaiken irtaimiston (lähes kaikki on minun) könttänä pois ja ostaa lentolippu Timbuktuun, jossa lopun elämääni voin leikkiä iäkästä hippiä?
🙂🌻hyvä akvamariini; "naimisissa" olet ja pysyt ellet rohkene oman hyvinvointisi etee tehdä mitään?
Huutokauppa kulosti oikein mukavalta vaihtoehdolta. Onko "tavarakaan" niin tärkeää silloin kun oikein on hankalaa. Toinen ottais laukkunsa ja lähtisi, mutta ei kai se liene kuite helppoa vuosien jälkeen vai. 🙂👍Hanki hyvä ystävä tueksesi😉 ja toimi.
Akvamariini,
Kuulostaa kyllä tutulta tuo kuvauksesi viikonlopusta. Itse olen monesti tehnyt samaa, soitellut perään ja kuunnellut "tulen ihan just" lupauksia. Tuo "just" on tarkoittanut vähimmillään kolmea tuntia, joskus herra on saapunut vasta seuraavana päivänä.
Ja erittäin tuttua on tuokin, ensin kännissä törttöillään, sitten syytetään vaimoa, jossain vaiheessa pyydetään anteeksi, esitetään pari päivää hyvää miestä ja taas sama rumba uudestaan.
Nyt olen tehnyt sen päätöksen että kertaakaan en perään soittele enkä kysele. Ilmoitin miehelle että muutos pitää alkaa näkymään, muutoin muuttuu osoite. Tällä hetkellä hän yrittää oikeen tosisaan. Haluaa yhteisen lapsemme ja olla vastuuntuntoinen sekä asiallinen. Vaan empä teidä... niin monien turhien lupauksien jälkeen on vaikea enää uskoa mitään.
Minun usko omaan itseeni on nyt vahva ja voin tyynen rauhallisesti ja hermostumatta kertoa elämäni ehtoja miehelle, olen huomannut että rauhallisuuteni, jopa välinpitämättömyyteni tehoaa häneen paljon enemmän kuin nalkuttaminen tai toisaalta itkeminen.
Tilanteeni on sikäli helpompi että työni ja asumiseni eivät ole miehestä kiinni, mutta toivotan sinulle voimia. Keinoja on kyllä. Aikuiset lapsesi auttavat sinua varmasti. Usko vain, että löydät kyllä työpaikan muualtakin ja asunnon. Kun vain uskallat yrittää. Kyllä nainen, äiti-ihminen etenkin, pärjää varmasti omillaankin. Olethan sen jo ennen nykyistä suhdettasi kokenut ja todennut. Kaikkea hyvää ja aurinkoisia päiviä sinulle! 🙂🌻
🙂🌻 jästi voimia sinulle. Kyllähän miehet osaavat parantua ja olla mukavia ja hyviä isiä kun heille annetaan siihen mahdollisuus, toivottavasti teille käy niin😉🙂🌻
Hei,
Kiitokset Jästi ja Pajukukka ajatuksistanne.
Sopivasti viikonloppu aluillaan ja miehellä yhteissynttärit parin muunkaverin kanssa (siis heidän kaikkien omansa) illalla. Ihan pelottaa koko homma. Enkä vielä edes tiedä lähdenkö mukaan ollenkaan, kun lopputulos on varsin arvattavissa. Olen ehdottanut, että minä voisin poikkeuksellisesti olla kuskina (- niin pääsisin sieltä pois, kun meno alkaa hirvittämään 😉), mutta se ei kuulemma tule kuuloonkaan.
Ehti tuossa viikolla taas sama vanha kuvio ohi pyörähtämään: ensin mykkänä, sitten anteeksi ja pari päivää ehdittiin olla kun ei mitään - mukamas. Eilen kun oli perjantai, niin pitihän sen kunniaksi ottaa vähän enemmän, joten taas oli sanomista jos sun mistäkin. Lopuksi suuttui kunnolla ja ovet paukkui, mutta hillitsi sentään itsensä (varmaan tämä ilta mielessä) sen verran, että painuikin nukkumaan makkarin ovi - eikä niin kuin yleensä ulko-ovi - paukkuen.
Toivottavasti Jästi teillä elämä soljahtaa uomilleen. Minusta teillä on hyvinkin vielä toivoa. Kuulostaa, että olette suht nuoria molemmat ja sellainen ihme voi nuorempana vielä tapahtuakin. Moni mies kasvaa itsekin aikuiseksi ensimmäisen oman lapsen myötä.
Meillä ei taida olla enää toivoa pysyväisestä paremmasta. Miehelläni ei ole ollenkaan lapsia (eikä siis ainakaan minun kanssani enää tulekaan), joten hänen ei ole koskaan tarvinnut ottaa vastuuta kuin itsestään. Ja jollei sekään aina ole onnistunut, hänen vanhempansa ovat avuliaasti pelastaneet pinteestä oli se mikä tahansa. Kai minä olen nykyään vähän niin kuin hänen "äitinsä", kun olen viime vuodet hoitanut ne hommat. Ilmankos "appi"vanhemmat niin pitävät minusta, kun heidän ei enää vuosiin ole tarvinnut säntäillä miehen jälkiä korjaamassa milloin missäkin muodossa ryyppyputkien jäljiltä. Aina kehuvat, kun olen "tehnyt miehen" hänestä ja joku vihdoin on saanut hänet aisoihin. Tai niin he kai mielellään luulevat. Minä taas luulen, ettei vanha hevonen enää opi uusia temppuja - ei varsinkaan vanha alkoholisti, kun siihen ei ole mitään "syytäkään". Minun haluni ei alkoholistin vaaassa paina höyhenen vertaa, kun kuningas kutsuu.
Tiedän kyllä pärjääväni itsekseni. Kuten Pajukukka aiemmin kirjoitti, nämä suhdeasiat eivät kuitenkaan ole pelkästään järjestä kiinni. Ottaa aikansa itsekin tottua ajatukseen ja varsinkin tehdä käytännön järjestelyt muutosta ajatellen. Olen näitä äkkilähtöjä elämässäni jo muutaman kokeillut, eikä se juurikaan enää houkuttele. Mielestäni jo oman itseni tähden pitää nämäkin asiat pystyä hoitamaan vähän järkevämmin.
Rauhallista viikonvaihdetta kaikille toivotellen,
akvamariini