Moikka Milja!
Minäkin oon samassa tilanteessa, paitsi en ole käyttänyt unilääkkeitä. Ekan kerran kävin psykologin juttusilla jo ala-asteella, kun tunteiden käsittely piipahti dissosiaation puolelle. Sittemmin erinäisten seikkailujen ja lukion jälkeen hakeuduin taas juttelemaan psykologille jännityksen ja ahdistuksen vuoksi. Kolmannessa kontaktissa käsiteltiin avioeroa ja neljännessä vähän kaikkee. Olen huono hakemaan apua, joten nämä kerrat kertovat todellisesta aallonpohjasta mielialassa ja aina se siis on uusiutunut muutamien vuosien välein😋. Kun apua tarvitsee, sitä hakee vaikka kiven alta.
Oon aina saanut helpotusta keskusteluista. Mutta ei se minusta tee vähemmän herkkää ihmistä. Minussa on paljon sisäänrakennettuja keinoja pitää itseni suojassa muilta ihmisiltä. Oon myös tajunnut, että yksi asia kerrallaan kannattaa käsitellä. Viidennessä tapaamisessa yleensä on saanut hyvin kiinni elämän kaikkein keskeisimmästä probleemasta. Samalla myös koko homma hajoaa ja uudelleen tulkittu tilanne näyttäytyy. Siinä tilanteessa tietää, pystyykö jatkamaan yksin ja pärjäämään vai tarvitseeko pitkäaikaista terapiaa.
Oon ihan onnellinen ihminen ja rakentanut mielestäni näillä eväillä sellaisen elämän, jossa pärjään. Kyllä se on ihan mahdollista, mutta en minä olisi päässyt tähän olematta rehellinen ja avoin. Oon todellakin ihmetellyt miksi oon tällainen kuin olen ja löysin jonkinlaisen selityksen kiintymyssuhdeteoriasta, John Bowlbyn. Kyllä mä uskon, että masiksesta kärsivien kokemus on muutenkin ihan erilainen kun koleerisilla. Annan siis anteeksi jo aika monet ajattelemattomat lausahdukset.
Elelin aika kauan lukematta ja tekemättä oikein mitään. Nyt musta tuntuu, että tiesin kyllä koko ajan ettei elämä mee näin, ilman tavoitteita ja unelmia, mutta en suostunu kattoon siihen suuntaan. Ja sitten tuli erot ja mullistukset ja pakko oli taas jatkaa.Nyt mä oon tyytyväinen...melkein🙂 Asiat selkenee vähitellen, ei sitä uskalla itselleen tunnustaa totuuksia ennen kun on valmis. Eikä oikeesti kande olla liian avoin ulkopuolisille, ennenkun oppii luottamaan. Mutta terapeutti haluu sulta totuuden ja yrittää etsiä sitä, jos sä itse et kehtaa sitä kertoa. Se on sen työtä josta sille maksetaan. Oikeesti sillon lukion jälkeen mä en halunnut vaivata sitä terapeuttia murheillani, joten jätin joitain asioit väliin. Ei olis kannattanut! Käy läpi sun ihmissuhde tosi tarkkaan ja pyydä apua, ettet tuhlaisi aikaasi sellasen kumppanin kanssa, joka ei rakenna sun itsetuntoa sun kanssa yhdessä.
T.heluna🙂🌻

Hei,
kysyit terapiasta. Itse olen useaan otteseen ollut terapiassa. Joka kerta se on jotenkin auttanut. Tämä nyt pian päättymässä oleva terapia on summannut kaikkia aiempia terapiota, yksikään käyntikerta ei ole ollut turha vaikka toisinaan kriittiseksi onkin jättänyt. Aina on selvitetty jos on meinannut kadota itseltä punainen lanka terapiaan liittyen. Ei ole häpeä hakea apua. Terapiaa suojaa vaitiolovelvollisuus, kenekään muun ei tarvitse siitä tietää kuin sinun ja terapeutin. On oikeus hakea terapiaa. Terapeutin löytäminen on tuurista kiinni, löytyykö ensi yrittämältä sellaista jonka kanssa sinussa syntyy luottamus häntä kohtaan. KELAn kautta on mahdollista saada tukea terapiaan, jos sillä on määrärahoja myöntää terapiatukea. Jos ensimmäinen terapeutti ei osoittaudu sinulle sopivaksi, kannattaa yrittää jonkun toisen kanssa. Siinä terapeutin hakemisvaiheessa tarvitsee kovasti tsemppiä ettei lannistu. Itsellä ensimmäinen terapia kaatui terapeutin sukupuoleen(insestistä en voinut puhua miehen kanssa), toinen siihen että alkoi maistua rahastuksen maku, en kokenut selkiytyväni minkään asian suhteen, ja se naisterapeutti ei ilmeisesti käsittänyt lesboidentiteetin päälle mitään vaan oli loppujen lopuksi selkeästi niin heteronormatiivinen, että pani tarkasti laskemaan miten paljon ehti valua rahaa kankkulan kaivoon. Sinulle sopivan terapeutin valinta on siis tervehtymisen kannalta tosi tärkeää.
Lopulta löysin hyvän terapeutin, josta olen onnellinen. Toivotan sinulle voimia ja hyvää tuulta, jos mietit terapiaa. Aikaa se tulee kysymään, ja paljon päänsärkyjä, mutta myös patoutumien käsittelyä ja purkautumisia. Onnea matkaan! Kunpa löytäisit hyvän terapeutin! Jos siis todella päädyt siihen vaihtoehtoon. Voihan olla, että voit puhua luotetun ystäväsi kanssa, mikä tilapäisesti helpottaa. Terapiassa mennään syviin syihin; siis jos senlaatuinen terapia(behavioristinen, kognitiivinen). Psykoanalyyttinen on kuin hiuskarvojen kahtia halkomista, tripla kalliimpaa, hitaampaa, ja ei-toimivaa. Joku toinen kenties osaa kertoa jostain ns.lyhytterapioista, niistä ei itselläni ole kokemusta. Niistä tiedän vaan kirjojen kautta(Ben Furman).

Kyllä terapia on auttanut. Se on tällä hetkellä kuntoutumiseni kulmakivi. Suosittelen lämpimästi. 🙂👍

Heittäisin tähän vaan yhden ajatuksen väliin - ei se ole häpeä, että hakee apua itselleen, vaan se, että uskottelee itsellensä pärjäävänsä omillaan 😮 Hakekaa ihmeessä apua vaikeuksiinne, teettehän niin fyysistenkin vaivojenne kanssa. Olen kyllästynyt tähän salailevaan ilmapiiriin, mitä henkisiin vaivoihin tulee. Siksi kailotan ihmisille mahdollisimman avoimesti vaikeuksistani. Ja kuinka monen suusta tuleekaan vastaukseksi niin meilläkin tai puolisollani lapsellani jne. Tai minulla itselläni. Eikö tätä tabua voisi jo murtaa joukkovoimalla 😉 Eli että fiksu hakee apua, hölmö jättää avun käyttämättä 🙂🌻

Hei !
Itse olen käynyt lähemmäs 9 vuotta terapiassa, olin silloin nuori kun aloin käymään siellä. En tiedä oliko siitä silloin apua tai en muista sitä aikaa kunnolla.

Nyt kun minulle "todettiin" masennus tai lievä semmoinen tai mikä nyt onkaan,
terapiani on jatkunut ja on ollut hyvä puhua jollekkin asioista joita miettii.. Mutta kun olen tämmöinen stessiperse niin kaikkea en saa sanotuksi sen pienen 45min aikana vaikka kuinka haluaisin..
Mutta kyllä siitä on ollu apua, suosittelen !