Onko puheeni siansaksaa miehelleni?
En ole juuri omia aiheita tänne ennen aloittanut, lähinnä kirjoitellut sinne tänne muiden ketjuihin. Takana on pitkä, pitkä sairastamisjakso, josta nyt alan olla kuivilla. On työ, opiskelupaikka, uusi ihana rakkaus, tuore kihlattu, lapsi tilauksessa… Asioiden pitäisi olla hienosti. Ja tavallaan onkin, mutta kihlattuni kanssa on tullut sellaisia ongelmia, joita en yhtään ymmärrä, kertokaa joku mulle mistä on kysymys, kun itse olen aivan ymmälläni.
Ollaan monella tavalla tosi erilaisia. Mies on aika jäärä, kapeakatseinen ja perinteinen, toisaalta ihana siinä, että huolehtii kodista, laittaa ruokaa jne. Tosin ehkä siivoaminen menee vähän neuroottisuuden puolelle mun mielestä välillä. Eikä se mua haittaa, parempi neuroosilla siivottu koti kuin sikolätti. Minä taas sitten olen varmaan keskimääräistä vapaamielisempi ja suvaitsevaisempi ja pidän keskusteluista ja pohdiskeluista. Erilaiset luonteemme aiheuttavat jonkinverran sellaisia tilanteita, joissa täytyisi pystyä keskustelemaan ja tekemään kompromisseja (eiköhän niitä joka parisuhteessa tarvita…?). Aluksi meni niin, etten saanut miestäni ollenkaan mukaan keskusteluihin. Hän pysyi tukasti vaiti tai vaihtoi puheenaihetta. Hän on luonteeltaan sellainen, että haluaa kaikin keinoin välttää ristiriitoja. Sitten kun tuli sellainen kiistakapula (koirani joka neuroottisen mieheni mielestä on kuriton, kun joskus erehtyy aiheuttamaan epäjärjestystä), josta oli pakko puhua ennenkuin tilanne räjähtää käsiin, tajusin ettemme puhu lainkaan samaa kieltä. Emme edes sukulaiskieliä. Aiemmin olen ihmisten kanssa jotenkin aina löytänyt yhteisymmärrystä, mutta nyt en ollenkaan. Puhumme vuorotellen, mutta emme ymmärrä toisiamme. Vastauksista ymmärrän, ettei hän ole ollenkaan tajunnut, mitä olen sanonut. Siis sisältö ei mene perille. 😑❓
Mietin välillä, että eikö hän halua ymmärtää vai eikö hän oikeasti ymmärrä?? Vai onko tämä kiltti mieheni todellisuudessa niin kapeakatseinen, ettei hän pysty näkemään asioita muiden näkökulmasta?? Vai pelkääkö hän keskusteluja niin paljon, että hänen aivonsa jumittuvat?? Vai onko se kiltteys vain silmänlumetta eikä hän oikeasti ole edes yhtään kiinnostunut siitä, mitä ajattelen, tunnen ja koen?? Tänään kun sanoin, että kompromissia ei tule, jos hän ei kuuntele, mikä tässä asiassa on minulle tärkeää, hän sanoi tylysti, että ”no, kerro stoori, mutta kaikki mikä liittyy muuhun kun käytännön suunnitelmaan, on minulle sanahelinää….” Minusta se kertoo siitä, että hän ei oikeasti välitä siitä, mikä minulle on tärkeää. Tuskin edes kuunteli?
Menimme juuri kesällä kihloihin ja nyt pahasti pelkään, että homma ei toimi ilman keskusteluyhteyttä. Vai voiko se toimia niin, että vaikeat asiat aina vaan sysätään syrjään ja ollaan niin kuin niitä ei olisikaan??
Nyt menin minäkin sanattomaksi...
Hei Auringonpilkku!
Kiitos kommentista, se tuntuu hyvältä että joku reagoi...🙂 Aika hurjan puolen itsestään tämä mies on minulle paljastanut viimeisen viikon aikana ja suhde on kyllä nyt täysin ohi ja loppu. En halua ruveta lyömään mitään leimaa kenenkään otsaan, mutta kovasti vaikuttaa siltä, että hänellä on sellainen tunnevamma kuin empatiakyvyn puute, kyvyttömyys nähdä ja tuntea asioita toisen näkökulmasta.
Näköjään toisella tavalla älykäs ihminen voi korvata empatiakyvyn puutteen jonkin aikaa läheisessä ihmissuhteessa oppimalla, mitä toiset odottavat ja miten he saavat elämän sujumaan haluamallaan tavalla. Mutta ensimmäisen ristiriidan ratkaisuyritys kaatoi koko tämän kulissin leppoisasta, kiltistä nallekarhusta. Olen jossain viestissä aiemmin tainnutkin kehuakin häntä kiltiksi mieheksi. Viikon aikana hän onkin alkanut näyttää julmalta, kovalta ja tunteettomalta. Pelottavalta suorastaan.
Taas meni elämässä asiat "hyrskynmyrskyn"... 😭
Hei Sinulle!
Hienoa, että kirjoitit "siansaksasta"-koen ihan samanlailla keskustelun yritykseni mieheni kanssa. Kauniisti osasit kuvata miehesi kapeakatseisuutta. Meillä on vastaavaa ongelmaa ja tuskaa lisää se, että keskustelut jotka täällä lähtevät ulapalle tai jatkuvat mykkäkouluina koskevat lastemme elämää. En kerta kaikkiaan pääse puusta pitkään, kun mieheni kävelee ylitseni tai ymmärtää tahallaan (?) väärin sanomiseni. Ja kun yritän kaikkien oppien mukaan käyttää termejä "ymmärsinkö oikein, kun kuulin sinun sanovan..." yms. hienoja parisuhdeopetuksia, hän raivostuu silmittömästi ja luulee, että haluan vain v...lla. Eli tilanne on aivan mahdoton. Mietinkin todella, onko tappelunhalu niin valtava, että haluaa tieten tahtoen ymmärtää väärin tai kuullakin asiat negatiivisella tavalla. Ja jälleen kerran olen siinä tilanteessa, että olen luovittamispisteessä. Jos meillä täällä on niin kova kommunikaatio-ongelma, niin miksi jatkaa ja pilata oma elämä tuollaisen miehen kanssa. Häneltä en ole kuullut pitkiin aikoihin anteeksipyyntöä tai ymmärtävää kuuntelua, vain syytöksiä ja loukkauksia. Viestini ei todellakaan ole mitenkään lohdullinen Sinulle, mutta kertokaa hyvät palstalla kävijät, miten päästä vaaksan verran eteenpäin "siansaksaa" kuulevan miehen kanssa???
Minä olen mies. En puolustele mitenkään miestäsi tms, mutta sanon, että miehen aivot
toimii jotenkin eri tavalla. Kun naiset (esim työkaverit) puhuvat loppumattomalta
kuulostavaa vuodatusta, ehkä kaksi ensimmäistä sanaa jää mieleen ja lopun ovat silkkaa
sorinaa. Tämä on näkynyt minulle myös kun olen ollut esim kaupan asiakaspalvelussa.
Jotenkin ei mene vaan jakeluun minulle koskaan mikään, kun miehen
tiedonomaksumiskapasiteetti on niin rajallinen. Minä ehkä olen miehesi kaltainen.
Esitä lyhyitä lauseita, kysymyksiä ja anna vähän aikaa vastata. Minulle ei mene joskus
senkään takia jakeluun, kun naisessa aistii jonkinmoisen kärsimättömyyden.. Käsitinkö
oikein..? ei mutta hyvällähän minä 🙂 Jaksamista teille molemmille 🙂🌻
Kiitos Blohy miesnäkökulmastasi. Teenkin kysymyksiä miehelleni, mutta niistä hän raivostuu vielä enemmän..."en jaksa vastailla sun kysymyksiin-tyyliin. Eli umpikujassa ollaan. Lisäksi mieheni syyttää minua puhuttamisesta, ja se on mielestäni loukkaavaa. Hän ei vaivaudu käymään keskustelua, vaan kommunikoinnin tulisi olla informoivaa, vaatimatta asioihin eri näkökulmaa. Sanelupolitiikkaa, sanon minä, enkä millään haluaisi luopua keskusteluyhteydestä.
Hei teille kaikille ja kiitos osallistumisesta keskusteluun!
Juuri tuota sanaa "sanelupolitiikka" minäkin olen käyttänyt. Olen huomannut nyt, että tämä mies ei pidä siitä, että häntä ei totella. Ja se lienee suurin syy siihen, ettei hän pidä koirastani. Tai hoidossamme olleesta pentukoirasta (joka tietenkään vielä ei ihan jokaista käskyä sillä sekunnilla totellut), vaikka hänen vanhemmillaan on ollut useita hänelle tärkeitä koiria ja hän sanoo olevansa koiraihminen. Julmuus näkyy koiralleni tiuskimisena ja sen tönimisenä jaloilla. Ja hoidossamme ollutta pentua hän kivitti, kun se ei heti tullut luokse. Näistä asioista olen yrittänyt saada aiemmin aikaan keskustelua, kun olen halunnut tietää, että mikä nyppii. Ja nyt sitten minä olen saanut osakseni häijyä kohtelua, kun en ole tehnyt niin kuin käskettiin. Mm. kommentteja "eipä sinusta taida olla yhtään mihinkään, olet ikuinen epäonnistuja" jne.
Varmaan tuo lukkiutuminen silloin, kun tuntuu että toinen painostaa puhumaan, eikä tiedä mitä sanoisi, on sitten taas toinen asia.
Minä ajattelen, että me kaikki ollaan ansaittu hyvää ja arvostavaa kohtelua, eikä tarvitse suostua siihen, että kotona tulee tallotuksi. Omalta kohdaltani ajattelen, että roikkuminen mahdottomissa unelmissa ja päälle kaikki tämä, ei ole sen arvoista, että kannattaisi jatkaa. Lyhyessä ajassa koko rakennelma kaatui taas. Nyt ajattelen että taitaa olla parempi rakentaa elämää itsekseen....☹️
Olen itse mies, joka suostuu käsittelemään omaa toimintamalliani kriittisesti. Uskon läpi
kaiken keskusteluun, ja sen tuomiin ratkaisuihin, siksi ajattelen keskusteluilla olevan
tärkein merkitys elämän eri asioissa ja ongelmatilanteissa. Myös eri näkökulmat ovat
tärkeitä, mutta loputtomuus ahdistaa. En voi vaimentaa omaa tarvettani, jossa pyrin
pitämään tilanteet mahdollisimman lyhytkestoisina jne. On äärimmäisen turhauttavaa ja
voimavaroja kuluttavaa kuunnella, kun naisen loppumatonta ,tyhjänpäiväistä,
ympäripyöreää lässytystä, joka usein karkaa käsistä eikä sitä pysäytä mikään. Tähän se
siis pahimmillaan on kärjistynyt oman vähäisen elämänkokemuksen ajalla. Voi pitää
paikkaansa, että mies tähtää luonnostaan keskusteluilla ratkaisukeskeisyyteen, ja pyrkii
pitämään ne mahdollisimman tiiviinä.
On usein liikaa vaadittua se, kuinka paljon meillä toisiltamme oppimista
🙂