Olen aikuinen nainen, asun ulkomailla (koska nappaimistossa ei ole ä ja ö kirjaimia, jatan pilkut pois….). Alkukesasta olemme paattaneet erota. Paatos on siina mielessa yhteinen etta emme halua jatkaa talla tavalla: olemme lastemme vanhempia ja tietylla tavalla kavereita mutta emme onnistu tavoittamaan toisiamme rakastavaisina. Vuosien turhauttavien (ja ajoittain onnistuneidenkin) keskustelujen ja yrittamisen jalkeen paatos on tehty. Mina olisin kylla viela halunnut kayda ammattiauttajan/terapeutin luona ihan oppimis- ja kehittymismielessa, mies ei tahan halunnut alkuunkaan. Asumme viela yhdessa kaytannon syista; kestaa varmaan kuukausia ennenkuin asuntomme saadaan myytya tamanhetkisen markkinatilanteen vuoksi. Asunto on onneksi tarpeeksi suuri voidaksemme kehittaa jonkinlaisen yksityisyyden tassakin tilanteessa. Molemmille on oma makuuhuone ja myos ylimaarainen tyohuone on (lapset ovat jo lahteneet maailmalle).
Kuinka asennoitua mieheen tassa tilanteessa? Olen ajoittain vihainen hanelle koska mielestani han menee aidan matalimmasta kohdasta yli lahtemalla siita etta emme nahtavasti vaan pysty kehittamaan suhdettamme parempaan suuntaan. Minulla on tarve keskustella hanen kanssaan tasta tilanteesta ja tutkia miten selvita parhaiten . Toisaalta tama juuri on ongelmamme: emme keskustele mistaan todella tarkeista henkilokohtaisista asioista. Tietty turvallinen pintapuolisuus on ollut aina hanen valintansa ja hanen on tietenkin elettava elamansa omalla tavallaan.
Usein ajattelen etta olisi parasta olla vaan ja jutella kevyesti jokapaivaisista asioista tavattaessa kotona eika sitten mitaan muuta mutta en aina kykene tahan: jos hanella ei ole mitaan tarvetta todelliseen kontaktiin, tuollainen jutustelu ei minulta oikein onnistu. Pitaisiko vaan pakotta itsensa jokapaivaiseen kanssakaymiseen siksi etta elama samassa talossa sita kautta olisi yksinkertaisempaa vaikka tunteet pinnan alla nipistaa vatsasta. Vai pitaisiko vaan olla vaikka sanomatta mitaan jos ei voi puhua asioista jotka painavat mielta. Vaikutta silta etta miehella ei ole mitaan ongelmia nykyisen tilanteen suhteen. Han nayttaa vain helpottuneelta siita etta en enaa vaadi hanta avautumaan millaan tavalla. Ja tama tuntuu jotenkin niin uskomattomalta: voiko han olla pelkastaan helpottunut kun melkein 25 vuotta kestanyt suhde loppuu? Eiko hanella ole mitaan tarvetta kayda lapi kaikkea tapahtunutta?
Onko kukaan muu ollut samassa tilanteesa ja jos on, miten tasta selviaa?