Tänään kysyin mieheltä suoraan, onko suhde toiseen naiseen loppu. Mies suuttui, tivaan kuulemma aina samaa asiaa ja häntä alkaa vähitellen ahdistaa. Hän kysyi minulta, ettemmekö voisi alkaa jo elämään tätä elämää, eikä vain aina pähkäillä tätä asiaa?! Hän sanoo ymmärtävänsä epävarmuuteni, mutta häntä ahdistaa kuitenkin jatkuva kyselyni. Tähän vastasin, että kyselen sen vuoksi, kun en saa varmuutta meidän keskenäisestä suhteesta. Varmuutta siitä, että hän rakastaa minua ja minä olen se, kehen hän haluaa panostaa Täysillä.

Mieheni sanoi, että suhde toiseen naiseen on loppu. En kuitenkaan usko sitä..Mutta, varmuutta minulla ei ole siitäkään asiasta. Tämä epävarmuus kalvaa niin syvältä. Tuntuu kauhealta, kun miehen puheet sanovat yhtä ja kasvot toista.☹️ Vai tulkitsenko liikaa? Tänään hän sanoi, että häntä ahdistaa se, että olen tulkitsemassa koko ajan hänen puheitaan, eleitään ja liikkeitään. No, onhan se toisaalta ymmärrettävää, että sellainen ahdistaa. Mutta kun en voi itselleni mitään!

Oma oloni on niin turta. Haluan turvallisen ja toista arvostavan parisuhteen. Tähän asti elämässäni olen pystynyt luottamaan siihen, että mieheni on ajatellut minun parastani ja olen voinut luottaa siihen, että suhde on turvallinen ja rakastava. Yhtäkkiä tilanne onkin toinen, tuntuu kuin parisuhde kanssani ei olisikaan "aikojen alussa" määrittelemiemme arvojen arvoista. Tuntuu, kuin miehelläni ei enää olisikaan samoja arvoja kuin minulla. Vaikka, toisaalta, kun olemme puhuneet asioista, niin hän on sanonut edelleen arvostavansa samoja asioita. Sanoinkin hänelle, että teoissa ne eivät kyllä nyt näy..Luottamuksesta sen verran, että kysyin häneltä taannoin, että onko maailmassa ketään, kehen hän voi luottaa 100%? Hän oli pitkään hiljaa ja totesi, että maailmassa on vain kaksi henkilöä, joihin hän voi todella sanoa luottavansa 100%, toinen on hänen äitinsä ja toinen on minä. Ja äitikin on vähän kyseenalainen. Mutta minuun kohdistuvasta luotosta hän ei tinkinyt. Tähän toiseen naiseen hän ei kuulemma pysty luottamaan.. Tämä on niin kamala sotku. Ja hermoja raastavaa.

Tällä hetkellä tunteeni ovat sellaiset, että olen loukussa tässä tilanteessa. Rakastan paljon miestäni ja haluaisin rakentaa uuden, paremman parisuhteen hänen kanssaan. Mutta, kun tuntuu, että hän ei ole täysillä rakentamassa tätä parisuhdetta minuun tällä hetkellä. Tiedän, että hän ei aio jättää minua. Pelkään, että hän ei pääse eroon siitä toisesta naisesta ja näin ollen pitää yllä kumpaakin suhdetta ja voi siitä syystä pahoin itsekin koko ajan. Itse olen loukussa oman rakkauteni kanssa, minulla ei ole edes mahdollisuutta yrittää itse alkaa elämään täysillä.

Välillä mietin sitä, että olisiko minulle vielä mahdollista kokea turvallinen, luotettava ja arvostava parisuhde ilman jatkuvia epäilyksiä. Voinko luoda todella sellaista enää mieheeni? Ja pääsisinkö kuitenkaan miehestäni yli, että voisin yrittää luoda jotain uutta jonkun toisen kanssa?...Koska tulee se hetki, kun tämä asia ei valtaa/ahdista mieltäni koko ajan, että voisin välillä keskittyä muihin juttuihin ja nauttia elämästä?

Oma mielipiteeni on,että miehelläsi ei ensiksikään ole varaa nakella niskojaan, kun kysyt asiasta. Hän on rikkonut luottamuksen, joka ei millään pyyhkiydy noin vain muistista, vaikka vakuuttaisi kuinka koko hairahduksen olleen virhe.
Kuinka voit vapautua elämään taas miehesi kanssa, kun toinen nainen on edelleen hänen kimpussaan ? Mulle ei kyllä ihan mennyt jakeluun sekään, miten miehesi ei saa menemään perille viestiä, ettei hän halua olla enää missään tekemisissä toisen naisen kanssa. Tietysti on mahdollista, että miehesi on heikkona hetkenään luvannut naiselle yhtä jos toista ja nyt kun mieli muuttui, nainen ei suostukaan nielemään tätä uutista pureksimatta.
Petettynä osapuolena muistiin on jäänyt hyvin tuskallisena hetki, jolloin sain tietää avomieheni pettäneen. Tieto tuli naiselta, jonka kanssa mieheni oli heilastellut. Mieheni oli sanonut tälle, ettei halua enää tavata, vaan haluaa yrittää korjata välinsä minuun. Nainen ei sietänyt tätä ajatusta ja päätti kertoa mieheni edesottamuksista minulle henkilökohtaisesti. Sydäntä kylmää vieläkin, kun edes ajattelen koko asiaa ja siitä on jo 9 vuotta. Vaikka silloin jatkoimme, en palautunut enää ennalleni, luottamus oli mennyttä ja se vei lopulta eroon. Voimia sinulle😟

Ensimmäisenä...Ellu75...tsemppiä tähän koitokseen....
Luin viestiäsi ja löysin siitä monta samanlaista kohtaa ja tunnetta, mitä olen tässä viimevuosien aikana käynyt läpi...sillä erolla, että TOINEN väistyi, eikä ole ollut häiriöksi...tai joskus masentavana päivänä en enää ole olenkaan varma suhteen loppumisesta, vaan kuvittelen, että mieheni jonain päivänä kertoo jatkaneensa suhdetta...luottamus on saanut niin suuren kolhun tai sitä on niin pienesti enää jäljellä, että en jaksa aina uskoa mieheni vakuutteluja...

Se mitä halusin sinulle kertoa omasta kokemuksestani...minua on helpottanut, kun olen vihannut, ällönnyt ja ollut pahana silloin kun siltä on tuntunut ja olen nimennyt kaiken miehelleni...olen kertonut miltä tuntuu nähdä tuo TOINEN ja miten se pilasi päivän...😠
onneksi nuo kamalat tunneryöpyt on ajan kuluessa vähentyneet ja TOISEN olemassaolo on menettänyt merkitystään.

Parisuhdeterapia on ollut hyvä, tosin voimiavievä.😴

Yhteistä keskusteluaikaa olemme tarvinneet paljon...aikaan on mahtunut hyviä ja huonoja päiviä, välillä on tuntunut mahdottomalta jatkaa yhdessä ja välillä on ollut mukavaa yhdessä.

Yhteinen jatkaminen on vaatinut molemmilta täysillä mukanaolon, yhteisen tavoitteen. En uskonut, että vielä kannustan toistakin katsomaan vielä huomiseen yhteiselämän suhteen...Tänään tuntuu tältä, mutta hyvin loukattuna ja kolhuja kärsineenä mieli muuttuu aika nopeasti.

Toivon sinulle paljon voimia ja jaksamista...muista pitää itsestäsi huoli ja muista miten tärkeä olet...auringosta saa paljon voimaa...🌻🙂🌻

Kiitos Troubles, mielipiteestä ja voimista 🙂. Tuntuu heti paremmalta, kun tuntee saavansa sympatiaa. En ole kertonut asiasta kuin yhdelle henkilölle, koska kaikki ystävämme ovat yhteisiä tuttujamme ja tällä hetkellä en halua kenenkään heistä vielä tietävän asiasta.

Olen samaa mieltä, että miehelläni ei ole varaa nakella niskojaan. Luulen, että hänellä ei ole oikeasti tajua siitä, millaisessa helvetissä elän tällä hetkellä. OIen asiaa yrittänyt avata hänelle, hän sanoo ymmärtävänsä, mutta en usko, että todella tajuaa, että tässä todella on suuremman luokan, elinikäisestä traumasta kyse. Ystäväni kävi vastaavan tilanteen läpi vuosia sitten ja vaikka olin hänelle olkapäänä ja tuin häntä, niin nyt jälkikäteen ajateltuna en ole ymmärtänyt hänen tunnetilojaan lähellekään. Mieheni ei ole ikinä kokenut minkäänlaisia traumaattisia asioita, joten kuvittelen, että hän ei pysty ymmärtämään tilaani, vaikka ehkä haluaisikin.

En pystykään vapautumaan elämään mieheni kanssa, niin kauan kuin se toinen nainen on kuvioissa ja kuten sanoit, niin todella mietin, että onko se edes mahdollista? Edes sitten, kun/jos se nainen siirtyy takavasemmalle. Minut on kerran aikaisemmin nuorempana petetty ja tuolloin en pystynyt kasaamaan luottamusta enää. Mutta, se oli nuoruudessa tapahtunutta ja sitä ei voi verrata edes tähän tilanteeseen.

Ja välillä tuntuu, että tällä hetkellä mieheni on mies, jota en tunne ollenkaan. Ja mietin, että eikö hän pohdi muuta kuin tätä parisuhdetta, siihen toiseen naiseen? Meillä on pienet koululaiset ja koiria ja koti, josta yhdessä huolehditaan. Minusta nekin kuuluvat pakettiin. Viime talven aikana tuntui, että minä yksin kannoin vastuun, kaikesta. Jopa lapset sanoivat, että eivät soita enää isälle, kun isi ei vastaa puhelimeen (no ei kai, kun on äänettömällä taskussa, ettei vain jää kiinni). Tuntuu pahalta. Ennen niin läsnäoleva ja vastuunkantava mies on nyt täysin erilainen. ☹️

Mieheni on siis sanonut (vahvoina hetkinään) sille toiselle naiselle, n. 4 krt, että haluaa olla minun kanssani. Mutta, sitten on se toinen nainen taas pistänyt vaihdetta vähän enemmän silmään, milloin itkenyt ja suunnilleen kiristänyt, milloin ollut ymmärtävinään asian ja sitten soitellut kerran päivässä kuulumisia, jutellut mukavia ym. Ja taas on miestä viety..☹️ Minulla on tunne, että se nainen ei luovuta ikinä, vaikka mieheni sanoisi kuinka selvästi, että yritämme. Se ei luovuta, kun on huomannut, että mieheni mielen saa muuttumaan (kun sitä ihastusta vielä on jäljellä).

Minä myöskään en kuvittele palautuvani ikinä ennalleen.☹️ Ja pelkääkin eniten sitä, että jos tämä tilanne muuttuisikin niin, että minä ja mieheni todella yritämme (ilman sitä kolmatta osapuolta), niin ero tulisi joka tapauksessa, koska en pystyisi enää ikinä luomaan luottavaista suhdetta mieheeni (vaikka rakastaisinkin miten paljon). Ja pystynkö luottamaan enää kehenkään? Tuntuu, että täälläkin palstalla on niin paljon ikäviä ja inhottavia tarinoita, että onko sitä hyvää ja turvallista rakkautta enää olemassa?

Sinä saat kysella ja vaikka painostaa, jos haluat tietää asioiden oikean laidan. Miehesi on kerrottava totuus, jos hän haluaa sinun, edes alkavan rakentaa luottamustasi uudelleen ja hänen on se ansaittava uudelleen. Luottamus ei ole itsestään selvää kuin manulle illallinen, se on ansaittava. Kaikkien näiden asioiden jälkeen sitä hyvin vaikea edes yksin rakentaa, siihen tarvitaan nyt myös mies, miehellä on ne valttikortit käsisään, joilla sinä voit luottamustasi rakentaa, eikä hänen tarvitse kuvitella, se on vain pari sanaa, pari viikkoa ja hups, vaimo luottaa taas, siihen menee hänen koko loppuelämänsä.

Yksinkertaisesti on olemassa ihmisiä, joiden on saatava se toisen oma, osoitettava itselleen, ovat sitä puolisoa parempia, sillä hetkellä, mutta jokaiseen suhteeseen hiipii se arki aikanaan ja se onkin vaikeampaa, kuin tuo salaisten tapaamisten huumaava viehätys.
Jos mies ei tosiaankaan tiedä, mitä hän haluaa, pyydä häntä, vaikka tuntuisi että sielu repiää, muuttamaan sen ihastuksensa kanssa yhteen, sano, voit pakata miehen tavarat valmiiksi ja tämä on tässä.
Niin kauan kun tämä menee muutamalla hyvän hetken voimalla eteenpäin, mies luiruaa kahden välillä.

Tänään radiossa soi Samuli Putron "Olet puolisoni nyt" ja tuli kyllä niin haikea olo. Olen aina haaveillut, että saan kokea rakkauden, joka kestää eliniän. Nyt tuntuu, että se on vain haave, ja tuntuu käsittämättömältä, että tämä asia pilaa kaiken, vaikka kaikki ainekset sellaiseen rakkauteen oli kasassa. Sitten tulee toinen nainen, joka muutamalla silmäniskulla ja sanalla saa miehen sekaisin ja peruuttamaton tapahtuu.

En ole koskaan nähnyt tätä naista, muuta kuin FB:ssä profiilikuvia. En ole koskaan kuullut ääntä, en puhunut hänelle. Monta kertaa olen miettinyt, mitä tapahtuisi, jos soittaisin/tapaisin hänet? Mietin valmiita repliikkejä, kuinka murskaisin hänet sanallisesti. Olen kertonut kyllä miehelleni, kuinka inhoan ja vihaan tätä naista. Ja olen tehnyt kyllä selväksi, että jos mieheni ja se nainen jotenkin päätyisivät yhteen, niin sen naisen elämä mun kanssa ei todellakaan olisi helppoa. Antaisin sen naisen tuntea loppuelämän nahoissaan, miten alhainen ja vihattu hän on! Ihanaa loppuelämää vain heille!

Olen sanonut muutamaan kertaan miehelleni, että pitäisiköhän muuttaa erilleen hetkeksi. Hänelle iskee paniikki, ja siihen se sitten jää. Se olisi ehkä kaikkein paras vaihtoehto tällä hetkellä, mies ehkä näkisikin metsän puilta. En ole itsekään vielä ollut valmis tähän, vaikka olen sitä itse ehdottanutkin. Lapset eivät tiedä tilanteesta mitään, ja jos meistä jompi kumpi muuttaisi hetkeksi pois, niin joutuisimme avaamaan asiaa lapsille. Kesäloma alkaa ensi viikolla ja ehkä se tuo tilanteeseen enemmän selvyyttä. Olemme tuolloin enemmän yhdessä.

Olemme keskustelleet asioista valtavasti tämän kevään aikana, ja melkein joka kerta olemme todenneet, että keskustelu on ollut hyvästä ja meillä on ollut todella paljon hyviä hetkiä kuluneen kevään aikana. Nyt, kun tuntuu, että olemme käsitelleet asiaa joka suunnalta ja lauseet tuntuvat toistolta, niin tuntuu, että keskustelu on alkanut saamaan aikaan ahdistusta. Keskusteluissamme olemme pohtineet syitä, miksi näin yleensä tapahtui. Olemme pohtineet, mitä hyvää meidän parisuhteessamme on ym. Nyt tuntuu, että ei ole keinoja jatkaa. Mieheni sanoo suhteen olevan loppu, mutta minä en usko. Ja tästä seuraa, että minä kyttään. Katson pankkitilejä, missä on käyty lounaalla, ihmettelen, miksi lääkärireissulla meni 2 tuntia (kun lääkäri on 5 min päässä), käyn katsomassa Golfin ajanvarauksesta, että onko mieheni tasotuksella varausta, kun on sanonut menevänsä golfaamaan...Inhoan itseäni tämän takia ja tämä tekee minulle jatkuvan pahan olon. Kyseenalaistaakaan en asioita uskalla, koska silloin kuulen olevani vainoharhainen enkä anna hänelle tilaa.. Miten saan luottamuksen takaisin? Tiedän, että tämä murskaa itsetuntoani koko ajan enemmän ja enemmän.

Kun luen tekstiäni, tuntuu, että mieheni on täysi luuseri. Niin ei kuitenkaan ole, jos olisi, niin tätä vaivaa en näkisi. Hän oikeasti on ollut hyvä mies, hyvä isä, paras ystävä minulle. Meillä on oikeasti ollut hyvä yhdessä ja siksi tämä tuntuukin niin hirveältä. Äitini kirjoitti runon hääpäivänämme (en muista kokonaan, mutta tämän kohdan muistan erittäin hyvin) :"Rakkaus on kuin höyhen lintusen siivestä, on hetkessä pois. Pitäkää siitä kiinni."

Hei Ellu75, tarinasi kuulosti olevan niin lähellä omaani, että on pakko kirjoittaa. Olen aloittanut ketjun "Elämän sortuminen, mieheni on pettänyt ja ihastunut toiseen", jossa olen tilittänyt omaa tarinaani. Meillä myös on kaksi lasta ja pitkä yhteiselämä, reilut kaksikymmentä vuotta naimisissa. Avioiduimme nuorena, olin itse 20-vuotias silloin.

Minunkin mieheni aloitti uudessa työpaikassa viime kesänä, ja suhde tähän toiseen naiseen (uuteen työkaveriin) oli alkanut tämän vuoden alussa. Asia valkeni minulle maaliskuussa, ja samassa yhteydessä sain tietää mieheni aiemmasta kaksoiselämästä, josta en ollut tiennyt aiemmin mitään. Elämäni romahti siis kertaheitolla.

Minunkaan mieheni ei tiedä, mitä haluaa, eli meillä myös soudetaan ja huovataan. Siinä asiassa mieheni on kyllä rehellinen, ettei lupaa sellaista, mitä ei tiedä varmaksi pystyvänsä toteuttamaan. Hän ei tiedä, pystyykö lopettamaan suhdetta tähän toiseen naiseen. Kuitenkaan hän ei halua erota ainakaan nyt, ei näin pitkän yhteiselämän jälkeen. Välillä minusta tuntuu, että miehen olisi parempi lähteä, mutta toisaalta en kestäisi elämää ilman häntä. Ihan samalla lailla joudun pohtimaan, voinko milloinkaan luottaa enää häneen, tai kehenkään muuhunkaan ihmiseen. On kamalaa epäillä ja pelätä koko ajan kaikkea. Juuri tuo, mitä mainitsit jokaisesta puhelimen piippauksesta, niin koen aivan samalla tavalla sen kylmiä väreitä aiheuttavana. Se on niin väsyttävää ja kuluttavaa! Ja meillä myös mies vakuuttaa edelleen arvostavansa yhteisesti tärkeinä pitämiämme arvoja ja tuomitsevansa pettämisen, vaikka on pettänyt minua lukuisia kertoja yhteiselämämme aikana! Hyvin näkyy siis teoissa, todellakin!

Kumpa tietäisin, kuinka jaksat eteenpäin, kun en tiedä sitä itsekään. Kaikki esittämäsi kysymykset voisivat olla kirjoittamiani. Olisiko loppujen lopuksi parempi erota? Vai yrittää yhdessä, kaikista epäilyksistä huolimatta? Itse toivon, että aika näyttää sen, mutta ratkaisun tekeminen on niin vaikeaa, ainakin toistaiseksi. Meillä vielä mies ratkeaa niin helposti juomaan, mikä kiristää välejämme lisää. Välillä tuntuu, että minun pitäisi lopettaa kaikki yhteinen, mutta lasten takia en voi sitä tehdä. Eikä minunkaan mieheni ole oikeasti mikään luuseri, vaan välittävä ja rakastava isä ja minulle edelleen tärkeä ja rakas puoliso. Muuten päätös olisikin helppo tehdä, mutta kun rakkaus välillämme ei ole kuollut, vaikka sitä onkin kovasti koeteltu nyt. Ihan samoissa ongelmissa siis painiskellaan täälläkin. Kirjoittaminen ja asioiden jakaminen täällä helpottaa oloa aina vähän, ainakin hetkellisesti, vaikkei itse ongelmia ja tuskaa tietysti poistakaan.

Kiitos Joonuska ja muut viesteistä. On ihan totta, että jotenkin sitä saa lohdutusta viesteistä ja vertaistuesta. Ja kirjoittaminenkin purkaa hiukan sitä jatkuvaa paineen tunnetta, mitä tuntee sisimmässään.

Mieheni on pari päivää kysellyt, että onko minulla jokin, kun olen ollut hänen mielestään vaisu. Eilen hän sitten istutti minut tuoliin, lupasi, että mikä ikinä onkin, niin hän ei hermostu (mitä siis on viime aikoina tapahtunut, kun asioita on noussut esille). Ja pitkän mietinnän jälkeen sanoin hänelle, että pelkään, etten ikinä saa kasattua luottamusta häneen. Että minulla on edelleen tunne, että hänen suhteensa toiseen naiseen jatkuu. Hän toisti edelleen, että suhde on ohi. Kysyin, onko nainen pitänyt yhteyttä, niin oli kuulemma soittanut edellisenä päivänä, kysellyt kuulumisia..Kysyin mieheltäni, että kuinka tärkeää on hänelle, että minä saan luottamuksen häneen takaisin ja mieheni vastasi, että se on todella tärkeää. Kerroin hänelle, kuinka minulle kävi, kun minua nuoruudessani petettiin. Kuinka en ikinä saanut luottamusta takaisin ja siitä sitten seurasi se, että tunteeni viilenivät ja kuolivat kokoon silloista poikaystävääni kohtaan. Sanoin, että minua pelottaa, että nyt käy samalla tavalla. Yritän rakentaa luottamusta, mutta jos en sitä saa takaisin, niin tunteeni häviävät ja parisuhteemme kuolee. Tämä selvästi säikäytti mieheni. Puhuimme, ensimmäisen kerran, kuinka MEIDÄN MOLEMPIEN panos on tärkeä luottamusta rakennettaessa. Toivottavasti mieheni ymmärtää, että hänen panoksensa on TODELLA tärkeä. Meillä on seuraava pariterapia-aika elokuussa lomien vuoksi, toivottavasti jaksamme siihen asti.

Joonuska, sinulla on myös ollut kestämistä. Ja lähetänkin "voimahalin" sinulle 🙂 Kerroit, kuinka miehelläsi on ollut kaksoiselämä. Tuntuu juuri niin pahalta, että puoliso, jonka kanssa on vannonut vihkivalat, ei eläkään samaa elämää kuin itse ja lapset elää. Minua ahdistaa tieto siitä, että miehelläni on ollut "elämää" toisen naisen kanssa, minun, vaimon ollessa täysin ulkopuolella siitä. Ja kumpi mies on se "oikea" mies? Oma aviomies vai se toinen mies, joka on sen toisen naisen kanssa? Haluan uskoa, että minun kanssani vietetty aika on sitä todellisuutta..Siitä tuleekin varmaan se yllättävä ja hirveä tunne, että ei tunne toista yhtään.

Tänään minulla henk.koht. on hiukan parempi olo. Sain eilen purettua pahaa oloani miehelleni ja luulen, että hän ymmärsi ja tuki minua pahassa olossani. Ja eilen illalla, kun keskustelimme, niin hän sai herätettyä minussa hitusen luottamusta. Mutta, miten helposti sekin pyyhkäistään pois. Tänään syödessämme lounasta, hän oli jotenkin tympääntyneen oloinen ja mietinkin heti, että mikä on nyt vialla? Onko tämä meidän arki tylsää, onko ehkä ollut tylsä keskustelu sen toisen naisen kanssa, mikä on? Voi olla, että ei ollut mikään, on vain niin vaikea olla arjessa niin kuin oltiin ennen. Tämä roikkuu painolastina ilmassa koko ajan.

Tämä viha on kyllä sanoin kuvaamatonta. Voisin sanoa, että minä en takaisi, mitä tekisin, jos törmäisin tähän toiseen naiseen...parempi on, että en törmää. Mietin, miten joku vieras voi kuvitella, että on oikeus tunkeutua toisten perheeseen ja tuhota se täysin? Missä on tällaisten ihmisten itsetunto ja moraali?

Luottamusasian kanssa painin tällä hetkellä..yksi päivä tuntuu tosi hyvältä ja sitten tulee taas huono päivä. Kuten eilen esimerkiksi. Tuli todella epätoivoinen tunne, että en voi enää ikinä kasata luottamusta mieheeni, ikinä en voi enää olla luonnollinen hänen seurassaan, olla oma itseni. Ja että hän ei pysty olemaan luonnollinen. Arjessa emme pysty olemaan yhdessä ilman että olo olisi hyvä ja turvallinen. En ole varma, osaanko kuvailla tunteitani yhtään, on niin vaikeaa. On todella masentava ajatus, että vaikka pääsisimmekin tästä kolmannesta osapuolesta eroon, pystymmekö olemaan enää ikinä luonnollisesti toistemme seurassa? Voinko minä olla oma itseni, tällä hetkellä tuntuu, että minä olen juuri nyt niin väsynyt siihen, että en ole oma itseni. Ja kun minä haluan olla rento, ilman tätä hirveää painolastia!

Pelottaa, että arjessamme tulee olemaan aina tämä painolasti. Että arkemme tulee olemaan aina tahrittu. Ettemme pysty suhtautumaan toisiimme mieheni kanssa enää ikinä luonnollisesti. Pelottaa, että tämä on se asia, mikä tulee aiheuttamaan meille eron. Emme pysty enää nojautumaan toisiimme.

Miehenihän on sanonut tälle naiselle, että me avioparina vielä yritämme. Mutta nainen soittelee ja viestittelee, en tiedä vaikka tapaisikin miestäni. Mieheni on pari viikkoa sitten viimeksi sanonut tälle naiselle, että se on loppu. Mutta minulla on tunne, että tämä ei ole totta. Kaiken huipuksi (tämä voi olla jo minun puoleltani vainoharhaisuutta), minusta tuntuu, että se nainen "matkii" nyt minua. Minulla on FB-profiili ja myös hänellä on (ajatelkaa, on mieheni FB-kaveri?!?). No, mielenkiinnolla seuraan hänen profiilikuviaan, koska ovat julkisia. Nyt olen havainnut, että aina kun olen vaihtanut profiilikuvaani, niin myös hän vaihtaa. Ja kuvat ovat jotenkin samantyylisiä kuin minulla. Ja nyt viimeisimmästä kuvasta melkein säikähdin. Hän on vaalea, ja minä olen todella tumma. Nyt hän on värjännyt hiuksensa tummiksi.. Voi olla, että tämä on jo vainoharhaista, mutta en voi olla ajattelematta, että jos hän ajattelee saavansa tällä mieheni enemmän häneen lämpiäväksi. Minulla oikeasti on tunne, että kilpailen miehestäni tässä!

Miten saan elämääni positiivisuutta? Ja luottamusta? Miten sen oman itsetunnon saa nostettua, kun se on poljettu maan rakoon?

On mennyt toista viikkoa ja muutamaan kertaan olen ajatellut, että pitäisi kirjoittaa. Olen aloittanut, mutta sitten on tuntunut siltä, että en jaksa..tuntuu, että on niin väsynyt, että se, mitä pyörittää lakkaamatta päässään, niin sitä ei jaksa kirjoittaa. Voiko sitä olla niin väsynyt?..

Meillä on ollut kotona muutamia yhteenottoja, mieheltä on paljastunut se, mitä olen arvaillutkin. On tavannut sitä naista, kylläkin useampi viikko sitten. Yritin selittää, että kyse ei olekaan nyt siitä, että hän on tavannut sitä naista. Vaan siitä, että ei ole ollut rehellinen, vaikka olen asiaa kysynyt ja rehellisyyttä suunnilleen anonut. Musta tuntuu tällä hetkellä, että mitään, mitä miehen suusta tulee, niin en voi uskoa. Kun tuntuu, että pystyy niin pokerilla valehtelemaan. Mies on suuttunut järkyttävästi joka kerta, kahlitsen ja kyttään häntä. Toimintani on kuulemma sairasta...Mieheni puhuu minulle usein niin, että en edes tunne häntä häneksi itsekseen. Mikä on totuus, miksi mies on niin muuttunut? Tuntuu, että häntä ei tällä hetkellä yhtään häiritse se, että toiminnallaan ja puheillaan loukkaa minua valtavasti.

Tällä hetkellä on vaikea olla yhdessä miehen kanssa kotona. En oikein osaa olla oma itseni, jännitän omia reaktioitani ja mieheni reaktioita, kun olemme yhdessä. Tuntuu melkein paremmalta, kun mies on pois. Kuitenkin kaipaan hänen seuraansa. Olo on niin ristiriitainen.

Kuitenkin, olen myös alkanut saamaan tunteita, että selviän yksinkin. Hetkeksi tulee rauha sisälle minuun, kun ajattelen, kuinka voisin olla oma itseni, jos en asuisikaan yhdessä mieheni kanssa. Ja voisi keskittyä olennaisiin, positiivisiin asioihin. Olen tehnyt itsenäisiä hankintoja ja huomaamattani pohdin, kuinka kiva elämä minulle voisi tulla, jos tekisin itselleni nätin kodin, jossa lapseni ja minä asuisimme. Samalla kuitenkin ahdistun ihan järkyttävästi, kun mietin, että se toinen nainen saisi mieheni. Tutun ja ihanan (tutulta mies ei kyllä tällä hetkellä tunnu) mieheni, jonka kanssa minä haluaisin viettää ihania hetkiä.

En tiedä, siihen tulokseen olen tullut, että tällaista elämää en halua. Ja tällä hetkellä meidän elämällämme ei ole muuta suuntaa. Varsinkaan, kun tuntuu, että asioista ei voida tällä hetkellä puhua. Haluaisin niin parisuhteemme kuntoon, mutta tällaisena se ei minulle riitä. En tiedä, ilmeisesti se riittää miehelleni, mutta minulle ei. Haluan varmuuden siitä, että mies haluaa minut TÄYSILLÄ. Ja siihen kuuluu paljon muutakin kuin pelkästään sivusuhteen lopettaminen. Kesäloma on meneillään, loman lomailen ja yritän oikeasti siitä nauttia. Loman jälkeen meillä alkaa terapia ja jos siellä ei ala tapahtua meidän parisuhteelle mitään, niin olen luvannut itselleni, että olen ansainnut enemmän elämältä ja alan toimimaan sen mukaisesti.

Hei Ellu75,

kirjoituksesi ja pohdintasi kuulostavat varsin järkeville ja vaikuttaa, että olet saanut rohkeutta ajatella elämää myös ilman miestäsi. Ja kyllä, väsymys on varmasti mukana pitkään, koska jatkuva epätietoisuudessa eläminen ja epäily on niin kuluttavaa ja uuvuttavaa.

Vaikuttaa siltä, että miehesi on vaikea päästää irti toisesta naisesta. Niin se usein tuntuu menevän, ja meillä myös on sama tilanne. Tosin mieheni on luvannut, ettei ole minun kesälomani aikana yhteydessä toiseen naiseen (joka on edelleen hänen työkaverinsa) muutoin kuin työasioissa. Mutta minäkään en voi olla varma siitä, pitääkö tuo paikkaansa vai ei, eikä liikaa kannata luottaakaan, kun nuo ihastukset tuntuvat vievän kaiken järjen mukanaan. Kirjoitin juuri eilen ahdistuneena omaan ketjuuni tästä kaikesta epävarmuudesta ja tuskasta, mikä aina iskee voimalla päälle.

Minulla myös on juuri tuollainen ristiriitainen olo mieheni suhteen. Tavallaan minun on helpompi ja vapaampi olla kotona silloin, kun hän on poissa, mutta minä myös kaipaan häntä. Minäkin olen miettinyt tulevaisuutta ilman häntä, ja kuinka rakentaisin elämääni kodissamme lasten kanssa. Mutta lastenkin kannalta tuntuisi niin pahalle rikkoa kotia, ja todellisuudessa ilman miestä eläminen varmasti ottaisi todella koville ja eron jälkeen menisi todella pitkään, ennen kuin elämä asettuisi tasaisemmaksi. Ja kuinka toisen läheisyyttä kaipaisikaan sitten! Puhumattakaan siitä, mitä tuskaa joutuisi kokemaan, jos mies asuisi toisen naisen kanssa, kuten sinäkin totesit!

Hienoa, että teillä alkaa terapia. Oma mieheni ei suostu lähtemään mihinkään terapiaan, koska hän ei usko kenenkään ulkopuolisen voivan auttaa asioissa, vaan hänen mielestään asioiden on lähdettävä omasta sisimmästä. No niinhän se on, mutta mielestäni terapia lisänä voisi auttaa paljonkin. Tähän minun vaan on tyytyminen, ellen saa mieheni päätä kääntymään.

Voimia ja uskoa tulevaan sinulle 🙂🌻. Kuulostaa hienolle, että olet luvannut itsellesi ansaitsevasi elämässä enemmän!

Tuntemukset, joita kuvailette, ovat tuttuja minullekin. Vaimoni suhde ja pettäminen paljastuivat minulle kohta kaksi vuotta sitte. Keväällä päädyttiin laittamaan eropaperit eteenpäin, mutta ei ole sen asian suhteen vielä mitään konkreettista tapahtunut.

Mietin tuossa teidän kirjoituksia lukiessa, että teillä on hieman samantyylinen tilanne kuin minulla moneen muuhun verrattuna, että teidän miehenne ovat jollain tavalla kans edelleen yhteydessä ihastuksiinsa. Vaimoni on edelleen sen miehen ystävä, huolimatta siitä mitä minä olen asiaan sanonut. Hän ei näytä käsittävän yhtään sitä, että miksi minä kestä ja hyväksy sitä kaveruutta. Eivät he käsitykseni mukaan ole yhteydessä suuremmin olleet, mutta se milloin tapaavat ovat baarissa tai muuten juhlimassa, meillä kun sattuu yhteisiä ystäviä olemaan. Ja se milloin vaimoni oli aina sen kanssa pettäessä oli nimenomaan nuo juhlimiset. En edelleenkään kestä kovin hyvin (lievästi ilmaistu 🙂 )lähestyviä viikonloppuja jos tiedän, että vaimoni on lähdössä juhlimaan.

Luottamuksen särkyminen (joka oli typerän rikkomaton aiemmin minulle), päällä oleva masennus ja epäluulot...kaikki ne ottavat vallan ja vaikka välillä järki vähän pistää jarrua, niin jälkeenpäin tuntuu aina, että miten ihmeessä sitä kaikkea onkaan voinut ajatella...ja silti tiedän, että kaikkea mitä epäilen, on aiemmin hän tehnyt, ja kun ei ole kovinkaan muutosta siihen tullut vaimolla (pikemminkin korostaa oikein sitä, että HÄN on nyt muuttunut, eikä entiseen HÄNEEN ole paluuta), niin epäilyttää, että miksi ei jatkaisi valitsemallaan linjalla.

Mietin, miksi "annatte" teidän miehenne olla edelleen tekemisissä hairahduksien kanssa ? Ovatko he perustelleet järkevät syyt ? No sama työpaikka on tietenkin hankala muuttaa, mutta miten olette puhuneet asiasta ?

Ellu75, ne epäilyt ovat inhottavia, kyttääminen, kuulustelut, seuraaminen, joita ei olisi voinut joskus kuvitellakaan toiselle tekevän kun luotti. Onneksi olen pystynyt pitämään itseni osittain kurissa, vaikka monesti pahoinvointiin asti katson hänen puhelinta, jos on unohtunut johonkin.

Jokin järki ja rajahan tuossakin pitää pitää, vaikka kuinka pahalle tuntuu, mutta silti kuvittelisi pettäjän ymmärtävän ja hyväksyvän asian JOS oikeasti haluaa jatkossa ansaita luottamusta takaisin.

Pettäjät monesti vetoavat siihen, että petetty on omalla käytöksellään aiheuttanut pettämisen. Tai jos kumpikin on tiennyt, että suhteessa on ollut jotain kriisiä, joka sitten on ollut osa syy pettämiseen. Kumpikin näistä väitteistä antaa aiheen olettaa, että myös petetyllä tulee osallistua ja muuttaa asioita, joita suhteen eteen tehdään. Mutta silti sanon, että pettäjä on valintansa tehnyt ja omalla päätöksellä ja omalla halulla lähtenyt valitsemalleen tielle.
Jos tilanteessa halutaan vielä yrittää jatkoa, niin kyllä minun mielestäni pettäjällä on suurempi vastuu siinä rakentamisessa. Hänellä tulee yrittää rakentaa luottamus kumppaniin kuntoon, osoittaa se, että oikeasti on luotettava.
Kummallakin tulisi tehdä myös samaan aikaan niitä kompromissejä, jotta parisuhde lähtisi toimimaan ja mahdollistaisi tulevaisuudessa yhdessäolon.
Ja meillä petetyillä pitäisi saada luottamus kuntoon kumppania kohtaan ja päästä yli tapahtuneesta, jos siihen annetaan tarpeeksi syytä... 🙂

Näin siis itse ajattelen asiaa, en tiedä mitä muut sitten ajattelee.

Onko ylläoleva toteunut minulla ? No ei tietenkään. Vaimo ei halua edes yrittää minun kanssa keskustella asioista kunnolla. Olen yrittänyt puhua suhteemme ongelmista ja siitä mitä minun mielestä asian eteen voisi tehdä, olen pyytänyt häntä sanomaan mitä hänen mielestä pitäisi tehdä, jotta hänen mielestä olisi hyvä suhde. Olen antanut hänelle aikaa, jotta hän voisi miettiä ja sanoa kun haluaa, mutta ei. Kertaakaan lähes kahden vuoden aikana hän ei ole aloittanut keskustelua tähän aiheeseen liittyen.

Minulle tilanne on vaikea, hänen puhumattomuuden takia olen tulkinnut, että joko hänelle tämä nykyinen platoninen kaverisuhde riittää minun kanssa tai että hän on päättänyt jo erota. En pysty tässä tilanteessa koskemaan häneen juuri ollenkaan enkä ole todellakaan mikään ystävällisyyden perikuva häntä kohtaan, joudun tukahduttamaan tunteeni, rakkauteni ja haluni väkisin. Olen ollut yrittämisen aikana välillä avoinna hänelle, yrittänyt näyttää sen, mitä tunnen ja kuinka välitän hänestä, mutta se mitä olen saanut takaisin, on ollut niin katkera pala kestää, että tällä hetkellä...olen turra. En välillä haluaisi nähdä häntä ja toivon, että hän muuttaisi pois, antaisi minulle rauhan, pisteen tälle tilanteelle. Uskaltaisi lopulta myöntää suoraan, että ei välitä, eikä vain kiertelisi ja pakottaisi minua tekemään ratkaisua. Olen ehkä inhottava, kun yritän saada hänet tekemään päätöksen, mutta hän teki mitä hän halusi ja aikuisena ihmisenä saisi kantaa sen päätöksen seuraukset.

Mutta minullakin on nyt aikaa myöten kasvanut samat tunteet kuin teillä, yksin ollessa on toisaalta mukavampaa ja hieman kaipaakin niitä. Ajattelen paljon sitä millaista yksin eläminen neljän lapsen kanssa tulee olemaan, raskasta, mutta toisaalta voi elää ilman turhia epäilyksiä ja toiveita. Toisaalta tuntuu pahalta lasten takia ajatella sitä. He tätä ovat näinkin pitkään kannattaneet kasassa. Toisaalta, olisin valmis avaamaan tunteeni vaimolleni, kun vain hän osoittaisi jollain minun pyytämälläni tavalla, että hän haluaa minut.

Mitenhän auttaisi, jos patistaisitte miehenne lukemaan näitä keskustelupalstoja ? Avaisikohan se yhtään heidän silmiään sille miltä teistä tuntuu, mitä heiltä toivotte ?

Ellu75, hyvä että pääsette terapiaan, tuo on minun mielestä aika iso plussa miehellesi, jos oikeasti haluaa sinne lähteä kanssasi. Joonuska, minulla vaimon kanssa sama tilanne, ei suostu terapiaan lähtemään.

Toivottavasti Teillä molemmilla asiat menevät paremmalle tolalle ja kumppaninne heräisivät siihen, mitä tämä uudelleenrakentaminen vaatii. Hyvää kesää teille! 🙂

Hei Mustaa75!

Ai että miksi annan mieheni olla tekemisessä hairahduksensa kanssa... He ovat siis edelleen samassa työpaikassa ja meidän suhteen tilanne on muutenkin vielä epäselvä, koska mieheni ei ole tehnyt päätöstä, haluaako hän elää minun ja lasten kanssa, vai muuttaa erilleen. Enkä minäkään tiedä, pystynkö elämään enää hänen kanssaan. Minuun sattuu tavattomasti, kun joudun vieläkin sanomaan, että mieheni tunteet tuota toista naista kohtaan eivät ole kuolleet. Aiemmin keväällä yhdessä vaiheessa mieheni kertoi, että he olivat katkaisseet yhteyden toisiinsa, ja olivat päättäneet olla tekemisissä keskenään vain työasioissa, mutta maailmani romahti taas, kun vain viikkoa myöhemmin löysin mieheni soittamasta tälle toiselle naiselle. Silloin hän kertoi, että lupauksistaan huolimatta he eivät pystyneet olemaan erossa toisistaan. Sen jälkeen mieheni ei ole uskaltanut luvata minulle mitään, koska ei halua luvata sellaista, mitä ei pystykään pitämään. Minä joudun siis toistaiseksi elämään sen tosiasian kanssa, ja toivon vain, että tuo ihastusvaihe menee ohi ja saamme jonkun selvyyden siitä, vieläkö yritämme elää yhdessä.

Olen samaa mieltä siitä, että pettäjällä on suurempi vastuu luottamuksen rakentamisessa, ehdottomasti! Ja se on vaikea tie, enkä omalta osaltani tiedä, pystynkö koskaan enää luottamaan täysin mieheeni. Hänen tulevat tekonsa vaikuttavat varmasti eniten asiaan. Jos luottamuksen joutuu menettämään monta kertaa, aitoa luottamusta ei varmastikaan pysty enää myöhemminkään saavuttamaan.

Olen kertonut jonkun verran miehelleni näistä jutuista, mitä täällä keskustelupalstoilla on ollut, vaikka hän ei olekaan itse niitä lukenut. Hän ymmärtää minun kärsimykseni täysin ja kärsii kovasti itsekin siitä, kun tietää satuttaneensa minua niin pahasti ja pilanneensa minun elämän. Siksi hän yrittää paeta tilannetta juomalla jatkuvasti, mikä taas ahdistaa minua lisää. Usein hän yrittää lykätä keskusteluja, kuuntelee tosin minun puhelua ja tuhansia kysymyksiäni, mutta ei paljoa kommentoi, koska koki sen aiemmin niin, että asiat vain pahenivat, kun hän kertoi asioista, joita oli miettinyt. Esimerkiksi mahdollisesta elämästä tuon ihastuksensa kanssa, jonka seurauksena minä melkein kävin hänen kimppuunsa, enkä voinut kuin itkeä. Sittemmin olen saanut sanottua, etten pystyisi olemaan hänen kanssaan väleissä, jos hän eläisi yhdessä tuon toisen naisen kanssa. En pystyisi siihen mitenkään, vaikka tuntuisikin kamalalle lasten kannalta, jos me emme olisi väleissä keskenämme. Sen hän kokee kiristyksenä, vaikka olen yrittänyt selittää, että se olisi vain liian kova pala minulle, enkä mitenkään pystyisi siihen. Minun tunteeni häntä kohtaan eivät ole kuolleet, ja olen muutenkin varsin mustasukkainen ihminen, joten on mielestäni vain luonnollista, etten pystyisi sellaista itselleni niin loukkaavaa ja tuskallista tilannetta kestämään. En todellakaan yritä kiristää sellaisella asialla!

Neljän lapsen kanssa eläminen kuulostaa haasteelliselle, mutta varmasti selviät siitäkin, jos tilanne päätyy siihen. Olet jo pari vuotta elänyt tuossa epävarmuudessa ja ehtinyt varmasti miettiä asioita perusteellisesti. Tunteet sotkevat kuitenkin järjellä mietittyjä kuvioita, ja ymmärrän hyvin, ettei ole helppoa luovuttaa ja tukahduttaa tunteitaan. Ymmärrän sen itse asiassa niin tavattoman hyvin!

Toivottavasti sinunkin asiasi menevät paremmalle tolalle ja saat jonkun selvyyden tilanteeseen. Voimia kovasti ja päivä kerrallaan eteenpäin!

Hei kaikille,

Mustaa75, olet jaksanut todella pitkään tilannetta. Itse asiaa miettien, nyt kun "kidutusta" on n. puoli vuotta takana, niin en usko, että selviäisin tilanteesta noin kauan. Kuitenkin, mietin sitäkin, että vaikka en haluaisi jäädä suhteeseen, joka ei tyydytä minua täysin, niin olisiko minulla kuitenkaan rohkeutta tehdä sitä valintaa, että lähtisin pois tästä parisuhteesta? Toivon, että minulla on rohkeutta, jos sellaisen tilanteen aika tulee. Parisuhteenne tilanne on vaatinut kyllä sinulta valtavasti. Ja sitä uhrausta ei usein se toinen osapuoli näe/ymmärrä.

Se, että näkeekö mieheni sitä toista naista vai ei...en tiedä ja en myös voi asialle mitään, vaikka näkisikin. En omista miestäni ja näin ollen en pysty asiaa häneltä kieltämään, jos siis haluaa toista naista tavata. Tämä on asia, jonka kanssa kamppailen (itseni kanssa siis) joka päivä. Ja olen yrittänytkin ajatella niin, että jos nyt käy niin, että mieheni ei pysty olemaan erossa naisesta, niin minun täytyy tehdä ratkaisevat liikkeet. Itseni takia. Ainoastaan itseäni minä pystyn määräämään ja kontrolloimaan. Mieheni antaa kyllä ymmärtää, ettei ole tavannut naista pitkään aikaan, mutta kun en luota, niin vakuuttelut ovat yhtä tyhjän kanssa. Esimerkiksi, viime lauantaina, olin itse pois koko päivän ja mieheni oli yllättäen päättänyt yllättää perheen hakemalla uuden telkkarin. Lapsia ei ollut ottanut mukaan, koska yllätys olisi mennyt pilalle.. Reissuun oli mennyt useampi tunti. Oliko reissu naamioitu tapaaminen..vai ajatteliko mieheni oikeasti, että haluaa yllättää perheen uudella televisiolla? Tästä kun en voi tietää ja minua ahdistaa omat epäilykseni.

Olemme mieheni kanssa keskustelleet parisuhteestamme eri näkökulmista. Mieheni kertoi, että hän pelkää kovasti, että haluan kostaa tilanteen, pettämällä puolestaan häntä. Kerroin hänelle, että sitä en tekisi, on maailman typerintä lähteä sellaiseen peliin. Että siitä miehen ei kannata huolestua. Hän on myös alkanut seuraamaan, että usea mies on katsonut/ottanut kontaktia minuun (yrittänyt iskeä) ja hän on asiasta suuresti ahdistunut. Hän pelkää, että minä lähtisinkin toisen miehen matkaan. Asia kuulostaa kyllä niin ristiriitaiselta. Jos asia (se että menettäisi minut toiselle) pelottaa häntä niin paljon, niin miksi hän ei yritä 110% meidän suhteen? Miksi se toinen nainen roikkuu meidän välissämme? Miksi hän ei sano lopullisia sanoja naiselle ja todella viestitä hänelle, että suhde on totaalisesti loppu? Olen sanonut miehelleni, että meidän parisuhde loppuu ennen pitkään, jos tilanne ei todella muutu. Että minä en jaksa odottaa ikuisuutta, että hänen tunteensa tuota toista naista kohtaan kuolevat.

Olemme lähdössä reissuun viikoksi ja tuona aikana varmasti näen hyvin, missä mennään. Tunnistan kyllä tilanteen mahdollisen lopullisuuden. Se, että se saattaa olla meidän perheen viimeinen yhteinen reissu.. Toivon mukaan, perheemme matkustelee vielä yhdessä, ja ilman tämän tilanteen kaltaisia pilviä taivaalla.

Voimia kaikille teille, yritetään nauttia kesästä ja muista ihanista jutuista, vaikka välillä tämän asian tiimoilta tuntuu, että mistään ei enää saa otetta ja iloa elämäänsä. Mutta, kyllä sitä iloakin on, kun vain tarkasti katsoo 🙂

Hei vaan kaikille! Melkein kuukauden olen pitänyt taukoa ja asiat meidän parisuhteessa ovat edenneet, nyt hyvään suuntaan 😀.
Meillä lomat menivät ja välillä tuntui todella ahdistavalta, mies oli päättämätön ja sanoi suoraan, että ei voi luvata, ettei tapaisi toista naista. Keskustelimme paljon, mutta vietimme myös paljon aikaa, että emme puineet asiaa. Vietimme rentouttavia ja ihania hetkiä yhdessä. Sekä perheenä että vain kahdestaan. Ja tämä tuotti tulosta. Mieheni on nyt päättänyt, että minä olen se hänen elämänsä rakkaus, ja hän on vakaasti päättänyt sitoutua minuun, ja on jo toimissaan aloittanut osoittamaan, kuinka tärkeä olen hänelle ja kuinka tärkeää on, että minä saan itseni korjattua, luottamaan häneen. Hän tekee tämän asian eteen kovasti töitä. Tiedämme, että tie on pitkä ja kivinen, ja nopeasti asia ei korjaannu. Ja tiedämme myös, että asiat eivät palaudu ikinä ennalleen. Mutta, itse asiassa, sitä meistä ei kumpikaan haluakaan. Meillä on uusi alku ja tällä hetkellä tuntuu todella hyvältä. Mieheni on nyt, vihdoin ja viimein, sanonut tinkimättömästi toiselle naiselle, että suhde on loppu ja siihen ei ole enää paluuta. Ja nyt se päätös on näkynyt miehestäni. Hän itsekin on sanonut monesti, että kuinka on nyt onnellinen minun kanssani, ja kuinka helpottunut hän on siitä, että on päässyt "kaksoiselämästä" eroon. Ja kuinka onnellinen ja kiitollinen hän on siitä, että olen jaksanut tämän ajan hänen rinnallaan. Olen NIIN onnellinen nyt!😀 Toivottavasti tämä on nyt näin, niin kuin näyttäisi, eikä mattoa enää vedettäisi jalkojeni alta. Ja uskon, että pystyn tästä vielä eheytymään, kun mieheni siinä minua tukee 😍. Toivoni on korkealla ja toivon myös teille kaikille muille, jotka painitte saman asian kanssa, niin paljon toivoa ja uskoa paremmasta!🌻🙂🌻