Ongelmainen Parisuhde / Perhe-elämä :( auttakaa!
en tiedä oikein mistä aloittaa..
ensinnäkin olemme olleet mieheni kanssa aviossa 10vuotta ja meillä on 3 lasta. noin 7 vuotta olen kärsinyt masennuksesta ja ahdistuksesta,n.5v. ollut lääkitys ja nyt terapiaa.kärsin myös tosi huonosti itsetunnosta.
Reilu pari vuotta sitten olimme asumuerossa, joka oli mun päätökseni. syinä päätökseeni oli ahdistava ja epätoivoinen tilanne perheessä; yritän ratkoa ongelmiamme,keskustella mieheni kanssa mutta hän meni aina täysin puhumattomaksi tai sitten ”joo joo,mä oon ihan paska!” yms. Mies arvosteli ja arvosteli vähän väliä mua, huomautteli ihan pikkuasioista, kuten olin liian kauan suihkussa,paiskasin hänen mielestään auton oven liian lujaa kiinni, heitin ruokaa roskiin,pidin valoa ”turhaan” päällä jne jne jne. ☹️
jokainen moite ja arvostele latisti mua entisestään ja söi parisuhdettamme. sitten hän alkoi ärjyä lapsillemme ihan pienistäkin jutuista ja haukkui heitä mm. tyhjäpääksi,lahopääksi jne. tuntui ihan että mies ”nautti” siitä kun sai jotenkin näyttää valtansa arvostelemalla tai huutamalla tms. tilanne oli siis toi jännittynyt ja ahdistunut.
kun tein päätöksen ja mies sai asiasta tietää, hän oli toi järkyttynyt ja vihainen mitä olin mennyt tekemään. hänen sanojensa mukaan asia tuli ”ihan puun takaa”. hän tulosti netistä papereita joissa virallisesti kertoi oikeuksistaan ja minun oikeuksista ja että hän luopuu lapsista ja mitä irtaimistoa haluaa itselleen ja mitä ei jne. ja mun piti se allekirjoittaa. hän osoitti mieltään myös lapsille, ei huomioinut heitä ollenkaan, ei edes meidän silloin 1-vuotiasta ottanut enää syliin ☹️ alkoi ostaa itse omat ruokansa,ja mun piti ostaa itelleni ja lapsille (olin äitiysvapaalla). mulla ei ollut ajokorttia, joten jouduin käymään kävellen lasten kansa ruokakaupassa ja tuoda ruokakassit 3.kerrokseen (ei hissiä). monet kerrat mies saattoi samaan aikaan tulla kotiin,mutta kulki rapussa meidän ohi kuin ei tuntisikaan meitä. tuli ja meni sanomatta mitään. vihjaili myös tekevänsä itelleen jotakin.
sitten kun pääsin lasten kanssa toiseen asuntoon, mies ei suostunut ottamaan lapsia ollenkaan. oli kuulemma niin rikki ettei voinut. entäs sitten minä??? 3 pienen lapsen yksinhuoltajana ilman minkäänlaista tukiverkostoa ja hajalla?? mies suostui maksamaan 3 lapsestamme elatumaksua vain 100e kuukaudessa. ja minä en tohtinyt sitä alkaa virallisesti laskettamaan,olisihan minun kuulunut saada paljon enemmän. sain onneksi asumitukea,niin vuokran ja laskut sain hoidettua. paljon ei sitten rahaa niiden jälkeen jäänytkään.paljon muutakin olisi tuosta ajasta kerrottavaa mutta viestistä tulisi liian pitkä…
mutta tämä siis silloin, varmasti jonkin verran valoitti mieheni tapaa toimia ja käyttäytyä.
mies lupasi yrittää muuttua ja huomioida minut ja lapset enempi,puhuimme kaikki asiat halki. ja tunsin että hän ymmärsi vihdoin ja todella kuunteli ja pysähtyi ajattelemaan. no, muutettiin takaisin yhteen. mies tuntui todella muuttuneen parempaan suuntaan.
nyt taas useamman kuukauden ajan tilanne on pahentunut☹️ huomauttelee pikkuasioista, arvostelee.. saa raivareita lapsille ihan pikkujutuista,välillä nimittelee. jos sanon jostakin asiasta,ottaa heti itseensä ja heittäytyy puolutukannalla ”sun paljon varaa sanoa”-tyyliin. ei siis keskustelua,vaan syyttelyä heti.
olen niin huonossa kunnosssa masennukseni kanssa että en pysty menemään työelämään,käyn terapiasssa,mulla on lääkitys ja olen jonossa kuntouttavaan työtoimintaan. musta tuntuu että en silti saa olla masentunut,se ei saa tavallaan näkyä. vaikka pelkkä aamuisin ylös nouseminen on välillä ylivoimainen ponnistus. sitten kun saa jatkuvasti kuulla moitteita ja arvostelua… negatiivista. läheisyyttäkään en juuri mieheltäni saa,seksi kyllä haluaisi useinkin.
pienin lapsistamme pääsi hoitoon Lastensuojelun avustuksella pikaisesti. ei saanut kuitenkaan paikkaa lähipäiväkodeista joten vien ja haen lasta bussilla. ensin jalkaisin pysäkille, bussiin joka menee ½ välein ja kävelymatkaa myös pysäkitä päiväkodille.
olen aivan uuvuksissa kun olen saanut aamulla isommat lapset kouluun ja sitten vien pienintä päiväkotiin. muuta en sitten jaksakkaan. ruoka on tietysti välttämätöntä saada tehtyä. tuntuu että mun täytyy antaa kokoajan, enkä itse saa mitään. mistä annan jos ”takki” on ihan tyhjä?!?! ei ole juuri ystäviä, kukaan ei käy eikä soita. tuntuu etten osaa edes enää olla tuolla ”ulkomaailmassa”,kuin olisin eristetty kaikesta ja kaikista.
isommat lapsetkin alkaa hieman oireilla, vanhin etenkin yrittää pitää meidän vanhemmat sanoilla ja teoillaan onnellisina. kirjoittelee mm. kirjeitä kuinka paljon rakastaa meitä ja kuinka me ollaan parhaat vanhemmat jne. on välillä ahdistunut ja on nukkumisvaikeuksia, käynyt myös terapiassa muutamat kerrat. nämä kaikki aputoimet olen minä soitellut ja hommannut meidän perheelle,mies ei tunnu ottavan mitään vastuuta.
en tiedä kuinka kauan jaksan tätä!😭
Voi hyvä ihminen! Sun mies on ihan hirvee! Et ole ansainnut tuommoista kohtelua. Sun esikoisesi tuntuu tosi viisaalta. Sä tarvitset apua ja tukea välittömästi! Voi kun en osaa auttaa! Toivon sulle voimia rakas ihminen! 🌻🙂🌻
Hei!
Huh! Minulle tuli puolestasi hirveän paha ja huolestunut olo. Tahtoisin auttaa sinua, mutta en oikein tiedä,miten. Toivottavasti saat täältä arvokkaita ja hyviä neuvoja muilta. Hyvä,että sinulla on terapia-käynnit. Se varmasti auttaa sinua, itsekin terapiassa käyneenä tiedän. Perheenne tilanne ja se, että joudut kantamaan noin suuren vastuun kaikesta yksin, on väsyttänyt sinut jo fyysisestikin täysin. Ei kenenkään tarvitse jaksaa mahdottomia. Kuulostaa, että miehesi tarvitsisi todella kipeästi terapiaa, mutta olisikohan hän suostuvainen siihen? Olen täysin ajatuksissani tukenasi ja todella paljon jaksamista sinulle ja teille kaikille.
Lämmin kiitos Teille molemmille tuesta!🙂🌻
tänään olen taas todella väsynyt,sain lapset kouluun mutten jaksanut lähteä kuopusta viemään hoitoon.vaikkakin se olisi tiennyt muutaman tunnin omaa aikaa..
Mä ajoin ajokortin nelisen kk sitten ja meillä on kyllä auto, mutta pääosin miehen käytössä. tänä aikana kun mulla on kortti ollut on jättänyt mulle autoa 4-5krt.
hän pääsisi miltei kotiovelta pysäkille ja bussi menee tosi lähelle työmaata. kun varovasti kyselen jättäisikö mulle autoa, vastaa yleensä ykskantaan "EN", ilman mitään selityksiä ja keskustelua☹️
on niin vaikea nähdä enää valoa tunnelin päässä,mieleni on täyttynyt liiaksi murheilla ja huolilla. eniten surettaa se etten pysty olemaan täysipainoinen äiti lapsilleni,se sattuu😭
Minusta, sinä olet jäänyt siihen masennuksen ja mitättömyyden loukkuun, miksi ?
Meissä itsessämme on se voima, joka panee ponnistelemaan, sitä ei voi meille kukaan ojentaa, vaan meidän on itse tehtävä parhaamme, elämämme eteen.
Olen itse kärsinyt masennuksesta joskus ja tiedän jotakin, mutta ei minua sieltä suosta nostaneet terapeutit, eikä kukaan muu, itse oli noustava huterille jaloille ja mentävä eteenpäin.
Anteeksi vaan nyt kaikki, mutta olen sitä mieltä, ettei elämä, pelkästään masennuslääkkeitä syömällä ja terapiassa kulkemalla parane, vaan on otettava myös itseään ja elämää kiinni, mistä saa, päätettävä, että tästä mennään. Vastoinkäymisiä on ja välillä tuntuu, ettei tästä mitään tule, mutta yritettävä on.
helemi kirjoitti 18.5.2011 12:28
Minusta, sinä olet jäänyt siihen masennuksen ja mitättömyyden loukkuun, miksi ?
Meissä itsessämme on se voima, joka panee ponnistelemaan, sitä ei voi meille kukaan ojentaa, vaan meidän on itse tehtävä parhaamme, elämämme eteen.
Olen itse kärsinyt masennuksesta joskus ja tiedän jotakin, mutta ei minua sieltä suosta nostaneet terapeutit, eikä kukaan muu, itse oli noustava huterille jaloille ja mentävä eteenpäin.
Anteeksi vaan nyt kaikki, mutta olen sitä mieltä, ettei elämä, pelkästään masennuslääkkeitä syömällä ja terapiassa kulkemalla parane, vaan on otettava myös itseään ja elämää kiinni, mistä saa, päätettävä, että tästä mennään. Vastoinkäymisiä on ja välillä tuntuu, ettei tästä mitään tule, mutta yritettävä on.
Elämässä tapahtuu niin paljon myös itsestä riippumattomia asioita jotka saattavat vaikuttaa koko loppuelämän meissä.myös läheiset ihmiset saattavat vaikuttaa meihin joka negatiivisella tai positiivisella tavalla.
olen samaa mieltä siinä että itse on työ tehtävä,noustava suosta. oma elämä elettävä.
mutta yksin sitä ei tarvitse jaksaa tehdä.
Joskus masennuslääkkeet on paikallaan jo ihan siitä syystä koska aivojen serotoniini-taso voi olla matalalla. ja terapia voi olla apuna asioiden käsittelyssä,jopa ratkaista niitä. siellä saa uusia näkökulmia, keinoja selvitä masennuksen kanssa. mitään ihmeparannusta se ei anna.
Ihminen tarvitsee välittäviä ihmisiä ympärilleen, silloin voi paremmin.
Jo se että on hakenut terapiaa, se on mielestäni askel eteenpäin. on tehnyt asian eteen jotain. minä ainakin haluan parantua, jaksaa, iloita elämästä ja lapsistani täydemmin, olla se ihminen mikä ennen olin. masennusta ei valita,eikä sitä saa pois päältä nappia painamalla.
Kyllä tiedän läheisten vaikutuksen, korjaan itse, läheisen ihmisen vaikutuksia. Jos jään miettimään, mitä kaikkea on tapahtunut, niin on ihan sama, tehdä kiikku ja kerran keinahtaa.
Mutta haluan elää ja katsoa huomisen, aina vain huomisen.
Voi, olipa tarinasi surullinen ☹️
Minusta tuntuu, että parisuhteesi tekee sinut vielä masentuneemmaksi ja väsyneemmäksi, kuin mitä oikeasti olisit. Miehesi käytös ei ole muuttunut pysyvästi, vaikka niin lupasi, joten sinun on varmasti viisainta harkita pysyvää eroa ihmisestä, joka ei todellakaan kunnioita sinua.
Oikein suututtaa puolestasi, miten mies käyttää heikkouttasi hyväksesi ja pelaa täysillä valtapeliä halliten elämäänne 😠
Minusta terapia/lääkehoito ei pysty parantamaan sinua täysin, koska kotiolosi ovat tuollaiset. Miehen tapa olla kanssasi on tuhoisaa sinulle ja vie sinua koko ajan syvemmälle masennuksen maailmaan. Ja se malli, minkä mies antaa lapsille ei ole hyväksi..
Saisitko voimia sen verran, että alkaisit järjestämään itsellesi ja lapsillenne uutta kotia ja asioita sille mallille, että pääsettä pois? Varaat ajan vaikka sosiaalitoimeen, niin saat muuttoon avustusta, jos olet pienituloinen. Ja muutenkin hoitelet elatushommat ym oikealla tavalla kuntoon, kelan minimi on kuitenkin 145e/lapsi, jos mies ei maksa, saat sen kelalta.
Ja jos mies ei halua ottaa lapsia välillä luoksensa, se on hänen häpeä. Pian lapset eivät enää edes halua tavata, joten mies on se joka häviää ennemmin tai myöhemmin. Uskon, että tapauksessasi voisit saada tukiperheen, jonne lapset saisi silloin tällöin hoitoon, että saisit huokaista. Ja sen päivähoitopaikankin voisi saada lähempää hyvällä tuurilla. Tsemppiä 🙂👍