Heipä hei !

Ihanaa kuulla että olet pärjäillyt. Veneily kuulostaa tosi hyvältä. Lapset osaavat olla puolensa pitäviä,vetelevät just oikeista naruista. Koitetaan irrottaa heistä sillai lempeästi. Ollaan olemassa heille, unohtamatta itseä ja omia tarpeitamme.

20-vuotiskihlat on varmaan mukava juttu. Juhannuksena kun meillä oli 35-vuotishääpäivä otin minäkin viiden vuoden tauon jälkeen sormukset, siksi päiväksi, käyttöön. Yllätin mieheni järjestämällä juhlapöydän ja annoin lahjaksi hopeisen suomileijona-ketjun saattopuhein. Kerroin taistelleeni parisuhteemme puolesta kuin naarasleijona,siksi ketju. Hän ei muistanut hääpäiväämme mitenkään. Jäin toki miettimään.
Koko kesän on ollut tien päällä vaihtelevia aikoja moottoripyörällä,jonka hankki keväällä. Nytkin ajelee neljättä päivää jossain pohjoisessa Suomessa,ilmeisesti. 😟

Olen nauttinut omasta ajasta ja olosta. Lomalla olin kaksi viikkoa ja tein kaikenlaisia rästihommia kotona. Tosi rentouttavaa,että on nyt tehtynä. Joskus vähän syksymmällä pidän viikon lomaa,jolloin käyn tapaamassa ystäviä ympäri Suomea. Käännän auton nokan kohti fiilistä ja kuljen aikataulutta viikon. 😉

Hei!

Realisti, toivottavasti auton nokka on näyttänyt mukavia tien pätkiä!
Meillä veneily jatkui. Päätin, etten rutise enkä ala muistella enkä kysellä, mitä muistoja mikin paikka miehessäni herättää. Sain tämän päätökseni pidettyä - ainakin melkein. Kaksi viikkoa meni hurahtaen, ilman tappelua. Lapset olivat kotona ja tällä kertaa kaikki viestit olivat iloisia ja positiivisia: "kaikki Ok, hyvin menee jne." Rahaakaan ei pyydetty lisää. Vanhempi kauhisteli, miten paljon ruoka maksoi, vaikka oli vain kassillinen ruokaa 😀 Ehkä tämä on tehnyt heillekin hyvää. Olemme taas lähdössä, mutta vain muutamaksi päiväksi.

Ei tämä kriisi kyllä ohi ole. Luottamuspula on niin suuri, ettei mieheni varmaan osaa edes ajatella. Saati se tunne, että tunnen tulleeni häväistyksi. Eilen mieheni lähti veneelle sähkötöitä tekemään ja innostuin illalla, että lähdenpä itsekin yöksi veneelle. No, hän olikin irrottanut köydet ja oli merellä. Tätä asiaa en kyllä ymmärrä: mikä ongelma on ilmoittaa, soittaa, että olen irrottamassa köydet, lähdetkös mukaan??😑❓Mieheni ei ymmärtänyt ollenkaan, että olin loukkaantunut, pettynyt ja vihainen, koska aamulla en ollut aikeissa lähteä veneelle - sähkötöitä tekemään. Kaikki aiemmat tunteet siitä, miten hän reissasi toisen kanssa, palasivat tunteisiini. Mutta menin yöksi, kun hän tuli takaisin rantaan. Näitä asioita on kyllä puhuttava ja niistä on keskusteltava. Mutta ehkä ollaan jo hieman edistytty, koska ei hirveästi huudettu. Ilta meni kyllä mukavasti. Nyt haen täydennystä ruokapuoleen, laitan lapsille tarvittavat jutut ja hoidan ne niin hyvin, kuin vain voin. Sitten aurinkoon. Pariterapia onkin parin viikon kuluttua.

jaksaako jatkaa? kirjoitti 06.08.2007 klo 12:11:

Ei tämä kriisi kyllä ohi ole. Luottamuspula on niin suuri, ettei mieheni varmaan osaa edes ajatella. Saati se tunne, että tunnen tulleeni häväistyksi.

Heips !
Just näin ! Mikään ei palaa ennalleen mutta se haaste elämässä että oppiiko elämään näitten asioitten kanssa ? Miten oppii luottamaan toiseen uudelleen ? Oppiiko rakastamaan "oikealla" tavalla ?

Meillä kesäon ollut "vanhan kertausta". Mies on mennyt minkä kerinnyt.Nytkin aamulla lähti ajelemaan, ties minne. Kun tuli moottoripyöräreissulta Pohjoisesta lähti viikon sisällä uudelleen autolla. Hilloja poimimaan. Tanssikengät oli mukana ja ainuttakaan hillaa ei tuonut mukanaan.Kyllä ajatus tökkii heti siinä kohden, että mitähän lie mies touhunnut ne päivät kun oli "marjassa" ?
Jotenkin olen päässyt eteenpäin omassa prosessissani. Ajattelen, että silloin 19 vuotiaana otin äidin kasvatustehtävän, mies oli 17v. Olen hyysännyt ja hoitanut koko ajan. Kaikessa olen "hoitanut"; että asiat sujuvat arjessa,lapset tulivat kasvatettua, raha-asiat hoidettua, veroilmoitus tehtyä, ruoka pöydässä ja että sitä ylipäätään riitti, ihmissuhteet toimivat, suhteet sukulaisiin,seksielämä olis tyydyttävää miehen kannalta (apua! en ajatellut tarvitsevani oman näköistä seksiäkään.Pääasia että toinen olisi tyytyväinen.) jne jne

Mies haluaa irrottautua,mutta samalla on kuin murrosikäinen kakara. Kertoi jotain sinne päin,että rakastan häntä väärällä tavalla ? Väännäppä tästä sitten intohimoa ja tasa-arvoista aviosuhdetta yks kaks. Kun toinen ei vieläkään ota vastuuta omista teoistaan vaan sysää ne minun syyksi saati että vastaisi osaltaan arjen sujumisesta. "Hänelle toiset naiset ovat sanoneet, että hänellä on oikeus omaan elämään (toisin sanoen sanojaan, vieraaseen naiseen. On varmaan paras neuvoja siinä tilanteessa)".Missä kohden lakkasin olemasta osa hänen omaa elämäänsä ? Tiukan paikan tullen valehtelee päin naamaa eikä tarvitse olla kovin tiukkakaan paikka, jos se sopii hänen itresseihinsä.

Ymmärrän tämän nyt ja voin antaa itselleni anteeksi. Pystyn katsomaan toisella lailla asioita ja tekemään eri valintoja ja päätöksiä.Minun ei tarvitsekkaan "hoitaa" enää. Ihanaa ! En ole ennemmin osannut muuta.Kun luulee tekevänsä hyvää, tekeekin pahaa. Hän on VAATINUT kaikkea tätä minulta ja ne irrottautumisyritykset joita olen tehnyt, ovat hänen mielestään olleet hylkäämisiä. Mies puhuu omista irrotteluistaan kuin ne olisivat joku vitsi.

On se helvetillinen tuo "hoitamisvaisto" ihmisellä,kun se panee kaiken muunkin mullin mallin. Tokihan minun pitää antaa hänen mennä jos sitten saa itsenäisen elämän. Toivottavasti kasvatukseni on onnistunut.
Itselleni haluan aikuisen suhteen mieheen, jota ei tarvitse "kasvattaa". Osaanko ? Silti aion vielä katsoa, kasvetaanko tästä yhdessä vai pannanko kaikki uusiksi kumpikin.

Ensi viikon jälkeen auton nokka kääntyy kohti "kaakkoa" 😉
Vaihdetaan ajatuksia edelleen.