Voi rakas. Hakeudu ammattiauttajan luokse jotta oppisit hyväksymään itsesi hyvine ja huonoine puolinesi. Jätä muut ihmiset tässä asiassa huomiotta. Et voi millään mielyttää kaikkia. Sekoat täysin jos siihen pyrit. Opettele rakastamaan itseäsi 😍. Olet ihan tarpeeksi hyvä.

😍

Tänä päivänä varmasti olisi hyviä terapiamuotoja (osataan käsitellä häpeää ja traumoja), mutta kun ei ole niihin rahaa. Se terapia mitä nuorena sain, traumatisoiduin siinä pahasti. En ollut edes sen arvoinen, että minulle tarvitsisi vastata. Ei ollut tilaa seksuaalisen hyväksikäytön kokemuksille, ei vanhempieni uskonnon vahingollisille vaikutuksille. Kovasti vain syyllistettiin ettei yritä, vaikka kaikkensa yritin ja terapeuttia joutui pelkäämään. Suojautumista se koko terapia-aika oli. Terapian edetessä kuntoni vain heikkeni ja terapian päättyessä haettiin työkyvyttömyyseläkettä. Kuulin sitten yhtä ja toista, miten terapian epäonnistuminen on minun vika. Ja kerrotaanhan se potilaskertomuksessakin. Sen todellisuus on hyvin vastakkainen minun kokemuksen kanssa.

En minä tiedä mitään osoitetta, mistä tällaisiin pulmiin saa apua. Psykiatrian ammattilaiset valittaa, kun sitä oikeaa diagnoosia siis psykoottistasoista häiriötä ei ole. Että psykiatriselta ainakin on täysin turha hakea yhtään mitään. Kun arjestaan selviää ja se on se päämäärä.

Hyvin yksinäistä elämä on, kun oman päänsisällä saa asioita miettiä. Tarvitsisin kyllä apua ajatusteni jäsentämiseen. Ei ole mikään pieni tehtävä huomata, että on koko elämänsä uskonut ihmisiä ja sitten huomaa että on käytetty hyväksi eri tavoilla. Että on kerrottu väärää totuutta itsestä. Ja omat vahvuudetkin on hukassa, kun ei niillä ole ollut tilaa tulla nähdyksi ja uskontokin kielsi melkein kaiken. Sitä on yrittänyt tulla sellaiseksi, mitä muut ovat odottaneet.

Jos lapsena ei ole vanhemmilleen riittävästi on rakkaus ehdollistettu. Jos parisuhteessa törmää samaan ilmiöön että mun tarvii muuttua jotenkin, siis miten? Että olen parisuhteen/rakkauden arvoinen.

Mulla on samanlainen case, mutta ilman uskonnolla syyllistämistä.

Minun tapaukseni pääosin samanlainen. Nyt olen kuilussa. Erosin juuri tästä kaikkea vaativasta ihmisestä. Ei voi uskoa. On kuin siivet olisi joskus katkaistu, ja nyt olisi aika korjata vahinkoja. Mutta yksin ei pärjää tässä tehtävässä, ja apu on kaukana.

Moi! "Ja apu on kaukana" tarkoittaako se että terveydenhuolto on fyysisesti pitkän matkan päässä? En tiedä pärjääkö täällä kukaan oikein yksin? Jos sitä tukea saisi tänne kirjoittamalla?

Ette arvaakaan, miten paljon merkitsee se, että ei ole yksin. 💗

Väriltään mustia unia on nähty. Sitten välähti. Se kaikki epämääräinen paha olo, joka ajoittain tuntuu koko ruumissa, on peräisin siitä, että toinen vanhemmista meni pois raiteiltaan ja toinen vetäytyi tunteista, kun olisin tarvinnut tunteideni kanssa apua. Ja paljon on tapahtunut ennen kuin edes sanallisesti voi muistaa, mutta keho muistaa kaiken. Että turha sitä on itseään syyttää, ei pieni avuton lapsi voi tehdä mitään tilanteessa, jossa hänelle kuuluvaa huolenpitoa ei saa. Sitä on vain vaikea selittää itselleen todeksi.

Näihin on vaikea arkielämässä löytää keskusteluseuraa, kun pitää olla varsin läheinen, että ihmiset kertoisivat kokemuksistaan. Ja vallalla oleva sairauskeskeinen ajattelu unohtaa "juuret". Ei aina tarvitse tietää, jo se että kuuntelee ja yrittää ymmärtää auttaa. Olla ihminen ihmiselle.

Tiedätkö, minä luulen että tuo neuvo että "etsi vika itsestäsi ja muuta sitten itseäsi" on tarkoitettu sellaisille ihmisille, jotka eivät ikinä näe vikaa omassa toiminnassaan, vaan kaikki on aina jonkun muun syytä. Ihminen ei voi toista muuttaa toisenlaiseksi. Jokainen voi vaikuttaa vain omaan toimintaansa.

Huom, sanon "toimintaan", koska en usko että kukaan voi oikeasti muuttaa tunteitaan ja mielihalujaan. Ajatuksia voi ehkä oppia jonkin verran hallitsemaan ja ohjaamaan, mutta niitäkään ei kannata ohjata siihen suuntaan mitä joku toinen käskee, vaan siihen suuntaan että sinulla olisi itselläsi hyvä olo. Etsi se, mitä sinä haluat. Etsi itsesi.

Olen sinua askelen edellä itsensä hyväksymisen matkalla. Tiedän jo, että minun pitäisi ajatella olevani hyvä ja kelpaavani juuri tällaisena eikä minun pidä muuttaa itseäni toisten vaatimuksesta. Tämän siis ymmärrän, mutta en vielä tiedä miten kelvottomuuden ja riittämättömyyden tunteista pääsee eroon. Sitä yritän parhaillaan selvittää. Olet päässyt alkuun ymmärtämällä ongelman "juuren" - luulen että se on tärkeää, koska se auttaa ymmärtämään sen, miksi tunnet niin kuin tunnet ja miksi luulet olevasi sellainen kuin olet. Siitä minä aloitin.

Toivotan sinulle onnea, ja kaikille muillekin tämän ongelman kanssa painiville.

Nökköönen, minä ajattelen ihan samaa kuin Sigurdeus kirjoitti edellä. Ohje "etsi vika itsestäsi ja muuta sitten itseäsi" voi olla hyvin tuhoisa. Se on tosiaan luultavasti tarkoitettu sellaisille ihmisille, jotka ainoastaan syyttävät muita eivätkä näe omassa toiminnassaan mitään vikaa. Sitä ei ole tarkoitettu kaikille. Kuitenkin sitä tyrkytetään kaikille tasapuolisesti vaikka minkäänlaista varoitusta, ja on mahdotonta itse kyetä arvioimaan, sopiiko se itselle vai ei. Tietenkin se omasta mielestä tuntuu sopivan, koska itse on jo ennestäänkin tottunut etsimään kaiken vian itsestä. Muissa ei ole mitään vikaa - vaikka oikeasti olisikin, jopa rikollisuuteen asti. Ulkopuolinen ammattilainen ehkä osaisi arvioida, milloin tuohon ohjeeseen ei pidä tukeutua. Jos hän on taitava.

Minäkin tuhouduin tuon periaatteen soveltamiseen. Vertaisryhmissä tapahtuneiden kauheiden kokemusten jälkeen jopa avioerotukiryhmä perustui samaan! Enkä vieläkään tajunnut, ettei minulla ole tuota ongelmaa vaan ihan muita ongelmia. Monen ammattilaisen piti sinnikkäästi saada minut tajuamaan, että tuo on aivan väärä ohje. Ongelmani on muun muassa se, että yritän koko ajan löytää vikaa pelkästään itsestäni ja muuttaa itseäni, enkä kykene lainkaan näkemään vikaa toisissa ihmisissä, vaikka he kohtelisivat minua järkyttävän huonosti. En tunnista kaltoinkohtelua enkä pysty pitämään rajojani. Nykyisin kyllä jo jonkin verran. Myös omat toiveet ja oma itse oli ihan hukassa ja hukkui vain lisää.

Se, että tätä ongelmaa vain pahennetaan tuollaisella väärällä ohjeella, jota on mahdotonta tunnistaa vääräksi, voi tyrkätä ihmisen itsetuhon kuiluun. Sieltä on tosi vaikeaa päästä pois.

Ohje ei varsinaisesti kehota muuttamaan itseä toisten haluamaksi, vaan etsimään itsestä vikoja, joita sitten voi korjata. Tämän seurauksena olisi sosiaalisten suhteiden tarkoitus parantua ajan myötä. Näin sen ymmärsin.

En tiedä, toimiiko ohje niidenkään kohdalla, joilla oikeasti on juuri tuo ongelma, että kaikki on muiden ihmisten syytä. Luulen, että sitäkin ongelmaa pitäisi hoitaa jollain toisella tavalla, jotta voisi tulla syvempiä muutoksia.

Tupsukorva ilmaisi asian jo niin hyvin, etten paremmin osaa.

Kiitos kaikille ajatusten jakamisesta.💗 Harvoin saa lukea näin pohdittua tekstiä aiheesta. En olisi ikinä arvannut miten hienoja ajatuksia ”älytön” aloitukseni sai aikaan. Aloitus kirjoitettiin siitä näkökulmasta, miltä itsestäni todella tuntuu. Harvemminpa sitä itseään näin ilmaisee, riski väärin tulkintoihin on suuri, mitä tässä siis ei ole tapahtunut.

Ympäristön kannalta se varmaan olisi helpointa, että ihminen muuttuisi toiseksi. Sitähän näkee itsensä vanhempien ja muiden merkityksellisten ihmisten silmillä. Ja kun sieltä on tullut vain yksi viesti. Ja kun on tällainen, sitä löytää lisää niitä, joille tämä minun tapani nähdä itseni sopii ja kokemus vahvistuu.

Nyt kun olen ”viisastunut” muutamia kirjoja lukiessa, välähti, että eihän kukaan ole ollut kiinnostunut siitä, mitä minä tarvitsisin voidakseni henkisesti hyvin. Sitten kuitenkin odotetaan, että toinen ei joudu kohtaamaan omaa itseään. Pitää ottaa kaikki (toiselle kuuluva) itselle kannettavaksi. Ehkä se on joku suojamekanismi, että luulee, että asian voi korjata itseään muuttamalla. Kun sen todellisuuden ymmärtäminen, että oikeasti ei voi tehdä mitään, ollakseen rakkauden arvoinen toisen silmissä. Ja sen myötä ymmärtää sekin, että kaikki työ tulla rakkauden arvoiseksi on turhaa. Toinen joko hyväksyy tai hylkää. Eikä ulkopuolelta voi ratkaista toisen henkilökohtaisia ongelmia. Tällaisten asioiden kertominen sisimmälle itselle ei ole helppoa.

Huomaan senkin, että en ole osannut suojella itseäni. Hermosto on herkistynyt lapsuuden olosuhteista ja varmaan synnynnäisestikin on herkkä. Eikä minulla ole mahdollisuutta ylittää stressin sietokykyäni. En ole ymmärtänyt missä se raja minulla menee ja että se todella on, mikä on, eikä kyse ole sairaudesta, jonka voisi parantaa. Pikemminkin pitää oppia elämään niin, että stressi pysyy riittävän alhaalla, jotta toimintakyky säilyy. Vaikeus tässä vain on se, että aina on syytetty itsekkääksi, jos omaa itseään ja omia tarpeitaan ajattelee. Toisaalta kuka muu minusta huolehtisi, jos en minä itse.

Yhdessä kirjassa oli hieno ajatus, jos koet itsesi vääränlaiseksi, oletko oikeiden ihmisten seurassa. Pisti miettimään. Voiko noin todella ajatella!

Nökköönen, minua oikein liikutti viestisi, koska haluaisin halata ja sinua ja sanoa, että ymmärrän täysin mitä tarkoitat. Olen sinun puolellasi. Olen saanut terapiasta aikoinaan paljon eväitä vastoinkäymisten kohtaamiseen, sillä olen myös hermostollisesti hirveän herkkä ihminen ja minulla menee toimintakyky jos liikaa stressitekijöitä tulee samaan aikaan päälle. Nyt esimerkiksi riita anopin kanssa, koiran kuolema ja liian iso työkuorma töissä aiheuttavat hirveän stressin enkä meinaa saada nukutuksi.

Mutta itse aiheeseen itsensä muuttamisesta. Olen ollut ristiriidassa erilaisten ihmisten kanssa ja yleinen puolustus omillr teoille on "minä nyt olen tällainen" tai "minä en ymmärrä yhtään miksi olet tuollainen". Tällaisen palautteen perusteella herkkä ihminen päättelee, että aivan, minun pitää muuttua samanlaiseksi kuin riidan toisen osapuolen, jonka jälkeen ongelmat ja stressi hälvenee! Tämä on loogista ja aivosi päättelevät näin koska haluat ne stressitekijät nopeasti pois päiväjärjestyksestä. Mutta kun ei asiat toimi niin. Et voi muuttaa herkkyyttäsi. Miten voisit esimerkiksi muuttaa itsesi eläinrakkaasta eläinvihaajaksi? Sen takia että puoliso tai ystävä vihaa eläimiä? Silloin kannattaa vaihtaa puolisoa tai ystävää. Eli mitä viimeisimmässä viestissäsi kirjoitit olet ihan oikeilla jäljillä. Työkalupakissa kannattaa olla muitakin strategioita kuin henkilön poistaminen elämästä, koska joskus sinun täytyy sietää työkaveria tai vaikka sitä anoppia, eli ihmisiä joita et voi valita elämääsi. Silloin pitää pystyä sanomaan itselle, että minun tunteet ja ajatukset ovat tosia, ne ovat arvokkaita. Ei niitä välttämättä kannata sanoa jos kokee että ne suututtaa toisen osapuolen, mutta jos näin käy, niin teen itse seuraavasti:

"Olen pahoillani, en tarkoittanut aiheuttaa riitaa enkä pahoittaa mieltäsi asiasta x. Voidaanko sopia riita?"

Eli nousen ns. tilanteen yläpuolelle, minkä jälkeen tilanne tasaantuu ja jälkihoitona itsekseni käyn läpi, että minussa ei ole sellaista vikaa mikä täytyy muuttaa itsessäni ja jos toinen osapuoli suuttuu niin on hänen vastuulla suuttua tai olla suuttumatta. Lapsilta tätä ei voi odottaa. Mutta aikuiset ovat vastuussa suuttumisesta/suuttumatta jättämisestä. Se toimii tietysti myös itseeni ja riitojen välttämiseksi yritän parhaani olls lähtökohtaisesti olla välittämättä muiden kommenteista ja koitan parhaani olla ottamatta kierroksia esim. Jos asiakas arvostelee työni jälkeä, vaikka olin hyvin huolellinen enkä tehnyt mitään virhettä.

Tässä ketjussa on todella hyviä pointteja josta otin itsekin itselleni opiksi, jatkakaa hyviä keskusteluita ja aloittajalle haluan edelleen korostaa, että SINÄ olet arvokas, sinä olet hyväksytty, sinä olet tärkeä ja tätä faktaa ei kukaan voi sinulta ottaa pois!

Nökköönen, tämä kirjoittamasi on todella hyvä ajatus: "jos koet itsesi vääränlaiseksi, oletko oikeiden ihmisten seurassa". Se tuntui niin oikealta. Sitä voi miettiä aina, kun itse voi vaikuttaa seuraansa, lyhyellä aikavälillä tai pidemmän päälle. Kuten autumn91 kirjoitti, aina ei kuitenkaan voi valita ihmisiä, vaan joidenkin kanssa pitää jotenkin tulla toimeen. Tilanteen yläpuolelle nouseminen ja esimerkkisi vaikuttaa hyvältä ajatukselta. Se varmaan toimii monissa tilanteissa hyvin.

Lisäksi tuli mieleen riitojen sopimisesta sellainen näkökohta, että sopiminen ei aina ole mahdollista. Se riippuu myös toisesta osapuolesta. Jos hän ei hyväksy, että toinen ihminen voi olla eri mieltä, tilanne voi jäädä riitaisaksi ja hän voi jatkaa "hyökkäilemistä" loputtomiin. Hän voi tehdä niin, vaikka toinen olisi ihan samaakin mieltä. Välttämättä siihen ei auta mikään.

Vaikka jonkun sanonnan mukaan riitaan tarvitaan aina kaksi, se ei mielestäni ole totta. Yksinkin voi riidellä. Lisäksi yksin riitelevä osapuoli saattaa laittaa kaiken toisen osapuolen syyksi, koska esimerkiksi toinen ei osallistu tilanteeseen hänen toivomallaan tavalla tai sano asioita, joita hän haluaisi itselleen sanottavan. Tai toinen sanoo hänen mielestään vääriä asioita tai on "väärää mieltä". Siihen voi olla menemättä mukaan, mutta sitä asetelmaa ei välttämättä saa "ratkaistua" tai purettua tai rauhoitettua, koska lopputulos riippuu siitä toisesta ihmisestä myös. Olen aiemmin luullut, että aina pitäisi olla mahdollista lopettaa riita, jos itse ei osallistu siihen tai osaa tehdä jotain oikein.