Oma hyvinvointi vs. toisen hyvinvointi
Olen parisuhteessani ajatutunut tilanteeseen jossa uskoisin (ja ystävienikin mukaan) oman hyvinvointini edellyttäisi ottamaan eron. Toisessa vaakakupissa kuitenkin painaa mieheni tahto/hyvinvointi, sekä yhteinen talo, alle kouluikäinen lapsi sekä lähes 10 vuoden yhteiselämä.
Suhteemme ongelmat sikiävät miehen huonosta itsetunnosta, josta kai seurauksena hän on sairaaloisen mustasukkainen ja kontrollin haluinen. Olen pitkään yrittänyt pönkittää hänen itsetuntoaan ja ollut sovitteleva ja tehnyt mitä hän on odottanut minun tekevän. Olen ollut toiveikas, tarttunut kaikenlaisiin oljenkorsiin ja uskonut tulevaisuuden parantavan. Nyt oljenkorret on käytetty ja toivonkipinät sammuneet. Ollaan riidelty enemmän ja vähemmän puolitoista vuotta. Voimavarani ovat loppumassa, enkä löydä rakkautta tai iloa sisältäni. Olen hakenut apua, mutta tuntuu että olen sitä kautta saattanut parisuhteeni vain syvempään suohon.
Mieheni syyttää minua suhteemme pilaamisesta ja että asenteessani on vain ongelmia. Kysymys kuuluukin, että onko törkeää tavoitella omaa onnea ja sitä kautta tehdä ainakin yksi, mahdollisesti muutama muukin vähintäänkin surulliseksi ja loukatuksi. Vai täytyykö ja onko edes mahdollista unohtaa omat tarpeensa ja yrittää olla onnellinen siihen mitä on tässä ja nyt, vaikka tuntisikin että sinua kohdellaan huonosti?
Ja teenkö väärin lapselle jos jään ja tunnen itseni onnettomaksi tai jos lähden ja lapsi menettää ydinperheen?
kuulostaa silta, että kontrolli ja valta on astunut ovesta sisään ja nielaissut rakkauden...
Se, että olet jo pohtinut eron mahdollisuutta.
Mitä lapsesi sanoisi, jos näkisi riitanne ?
Mitä sanoisit lapsellesi selittääksesi että miehesi käyttäytyy sinua kohtaan kontrolloivasti ?
Tiedäthän, että kontrollinhalu kumpuaa useimmiten heikosta itsetunnosta ja että sitä ei voi toinen parantaa.
Tuossa kuviossa tilanne muuttuu joko fyysiseen hyökkäykseen tai täyteen välinpitämättömyyteen.
Talon saa myytyä, omaisuuden jaettua, ne ovat vain tavaraa.
Tunnesuhde niihinkin tietysti liittyy, mutta toisaalta, minkä hintainen on tasapainoinen, tyytyväinen elämä ?
Joudut punnitsemaan, ovatko hyvät muistot tärkeämpiä kuin huonot.
Lapselle paras elinympäristö on sellainen, jossa kaksi vahvaa aikuista voi keskenään hyvin. Se on lapsen oikeus.
Pariterapiassa joitain solmuja pystyy aukomaan, mutta kovin heikkoitsetuntoinen ihminen tarvitsee terapiaa ensin itselleen ja vasta sitten tapahtuu muutosta, jos tapahtuu.
Olisiko paikkakunnallasi saatavana jotain pariterapiaa ?
Seurakunnissa on pappeja, joilla on jonkinasteista osaamista, jos muuta ei ole saatavilla.
Hei,
olen pohtinut samanlaisia asioita, vaikka tilanteeni onkin hieman toisenlainen. Mieheni kyllä kontrolloi minua, mutten tiedä johtuuko se hänen itsetunnostaan vai enemmän minun, olen ollut ns. kiltti tyttö koko elämäni. Olen havahtunut viime vuosina siihen, miten uuvuttavaa elämä voi olla kun koko ajan yrittää miellyttää toisia, enkä tälläkään hetkellä tiedä, mitä elämältä oikeasti haluaisin ja olisin halunnut viimeiset kolmekymmentä vuotta...
Kirjoitit, että olette lähinnä riidelleet viimeiset puolitoista vuotta, ja että miehesi syyttää sinua kaikesta. Se kuulostaa siltä, että lapsenne luultavasti myös on tilanteestanne tietoinen - tai jos ei tietoinen, niin mielessään varmasti yhdistelee asioita. Minulla ja miehelläni on pieniä lapsia, ja mietin usein, mitä kaikkea he mahtavat ymmärtääkään, vaikka harvoin riitelemme heidän nähtensä. Lapset eivät ole tyhmiä, kyllä he huomaavat miten vanhemmat toisiaan kohtelevat. Ja mikä kauheinta, he ottavat perheen mallia omista vanhemmistaan - eli pahimmassa tapauksessa ajautuvat hankalaan parisuhteeseen aikuisena.
Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 16 vuotta, ja ymmärrän hyvin, ettei pitkää kumppanuutta noin vain lopeteta. Sinun täytyy punnita, onko teillä riittävästi hyviä päiviä, vai onko elämä vain niitä huonoja hetkiä. Sinä itse olet viime kädessä vastuussa omasta hyvinvoinnistasi - ja miehesi on vastuussa omasta hyvinvoinnistaan, vaikka yrittääkin sitä sinun vastuullesi sijoittaa. Olisiko mitään keinoa saada miestä työstämään omaa itsetuntoaan, tai ainakin sinua saada ottamaan itsellesi enemmän painoarvoa? Sekin voisi jo auttaa tilanteessanne, jos uskaltaisit sopivalla tavalla ottaa etäisyyttä miehesi ongelmiin, ikään kuin hieman vastustaa häntä. (Helppo sanoa, en tiedä osaanko itsekään tehdä näin.)
Muista myös, että kun sinä olet onnellinen, on lapsesikin hyvä olla! Et kirjoittanut, millainen miehesi on isänä; tulevaisuuttanne pohtiessa myös sillä on merkitystä, jaatteko vastuun lapsen hoidosta ja nauttiiko lapsi isänsä seurasta.
Hei ja kiitos vastanneille 🙂
Olen miettinyt myös tuota asiaa, että vaikka yritämme välttää lapsen kuullen riitelemistä, niin kyllähän hän aistii yleisen ilmapiirin ja lisäksi ottaa oppeja omaan elämäänsä. Ompas kauheaa ajatella että saatan tällä "hiljaisella hyväksynnällä" kasvattaa lapsestani samalla lailla käyttäytyvää miestä kun isänsä on!
Yksi syy mikä on myös saanut jäämään minut tähän suhteeseen, on se tietoisuus, että vaikka minulla on nyt kurja olo, niin mieheni tekee erotilanteessa siitä vieläkin kurjempaa. Minun täytyy olla täysin varma että teen erotessani oikean pääsöksen, jotta pystyn kestämään ne kaikki solvaukset ja muut vaikeudet. Mieheni ei ole ollut mikään "malli-isä". Hän ei lasen ensimmäisten vuosien aikana ole kauheasti osallistunut ja nytkin pakoilee "hankalia tilanteita". Ei yleensä suostu olemaan lapsen kanssa kahdestaan esim.yhtä iltaa pitempään tms. Siitä syystäkin askarruttaa, että miten homma tulisi toimimaan, mikäli ero tulee...
Jos jotain olen oppinut kaksi asiaa: toinen on se, ettei ihminen voi pelastaa toista, ei ainakaan, jos toinen ei halua apua ja toinen on se, ettei kenestäkään ole mihinkään, jos itse on rikki. Ei se oma pahaolo ketään toista korjaa, vaan se syö sisältä niin kauan, ettei jäljellä ole kuin pelkät rauniot. Vastaus: oma hyvinvointi.