Oma huono itsetunto
En tiedä miten kirjoittaisin tämän selkeästi, mutta yritän parhaani.
Ongelmaksi on muodostunut oma ilmeisen huono itsetunto. Samaan aikaan tiedostan asian, mutta samaan aikaan ajattelen; ettei se ole huonoa itsetuntoa vaan realismia.
Vertailen itseäni pakkomielteisesti toisiin naisiin. Joskus tuntuu vaikealta lähteä edes kauppaan, kun häpeän ulkonäköäni niin rajusti. Itken usein peilin edessä.
Mieheni on maailman ihanin. Rakastan häntä enemmän kuin mitään, mutta samaan aikaan teen hänen elämästään helvettiä tahtomattani. Viimeisin sekoamiseni oli, kun aloin pakkomielteisesti katsoa ketä hän seuraa sosiaalisessa mediassa ja kenen kaverina hän on, jne. Erityisen päähänpinttymän muodostin naiseen, josta hän ei suostunut kertomaan. Ei missä on tavannut, jne. Toisaalta, järkeni sanoo, että hän vain yrittää olla ruokkimatta tätä hulluutta. Mutta samaan aikaan…..?!?!
Olen täysin varma siitä, että hän on ollut seksuaalisesti tekemisissä tämän naisen kanssa. Miten hän pystyisi haluamaan minua oikeasti, jos on ollut paljon kauniimman kanssa?
Hän myöskin sanoi pitävänsä tätä naista kauniina. En pysty lopettamaan noiden sanojen ajattelemista uudestaan ja uudestaan.
Hän kehuu minuakin, mutta en usko sanakaan. Ainakaan tuon jälkeen. En tiedä mitä minä sitten haluaisin kuulla hänen sanovan?
En haluaisi käyttäytyä näin, mutta kun se olo iskee, se on kuin jonkinlainen psykoosi. Se on kuin sisälläni asuisi joku toinen.
En tahdo pitää itseäni näin rumana, mutta itsensä hyväksyminen tuntuu niin kaukaiselta. Jopa nololta! Ajattelen, että ainoa vaihtoehtoni on mennä kauneusleikkauksiin.
Joskus on ollut päiviä, kun en ole vihannut itseäni näin intensiivisesti. Kaikki ongelmat itsetuntoa myöten ovat kuitenkin alkaneet eskaloitua raskauden keskeytyksen jälkeen. Siitäkin olemme keskustelleet miehen kanssa, mutta minä en pääse yli ja olen päivä päivältä vain enemmän rikki.
Mies on myös itse välillä hieman epävakaa, on ollut kahdesti jättämässä minua mitä käsittämättömimmistä syistä. Pelkään joka päivä, että hän lähtee taas ja että se johtuu oikeasti siitä että olen ruma tai että teen jotakin väärin. Oikeasti varmaan saan hänet lähtemään juuri tällä oudolla psykoottisella käytökselläni.
Olen alkanut usein miettiä itseni tappamista, koska olen niin hyödytön. Mieheni on niitä ihmisiä, jotka eivät lähes ikinä itke, mutta olen niin kammottava näiden kohtausteni kanssa että jopa hän on kyynelehtinyt.
En tiedä mitä tekisin. Minulla ei ole edes ystäviä, joille puhua asioista kasvotusten. Tai tehdä jotain muuta mukavaa, mitä nyt ystävät tekevät. Olen tosi yksinäinen ja voisin vaikka lyödä vetoa, että tämä normaalielämästä kaukana pysyminen tekee oloni vielä hirveämmäksi.
En enää edes tiedä mikä tämän viestin pointti oli. Kai minä vain epätoivosesti yritän pysyä pinnalla.
Hyvä, että sait kirjoitettua edes tänne?
Et maininnut ikääsi? Oletko työelämässä? Tuolloinhan voit hakeutua työterveyshuollon kautta psykologin palvelujen piiriin. Toki tämä onnistuu myös julkisen kautta. Seurakunnilla on perheasiainneuvottelukeskukset, sieltä voit saada apua, vaikka menisit yksin.
Ajattelisin, että voisit kokeilla näitä, jos tuntuu ettet voi muualla purkaa sydäntäsi. Mistä olet saanut päähäsi, ettet kelpaa, olet ruma ym.? Et ole mitään niistä. Tällä hetkellä epävarma elämässäsi, mutta sinun on vain opeteltava rakastamaan itseäsi. Vähän tylysti sanottu, mutta tukea on saatavilla, jos sitä haluat. Vaatii vähän voimia hakeutua sen piiriin.
Masentuneelle (siltä vaikutat) on tietenkin turha sanoa, että ryhdistäydy ja ota itseäsi niskasta kiinni, mutta pienin askelin? Ulkoile, syö terveellisesti. Keskity tekemään itsellesi hyvää. 🙂🌻 Olet sen arvoinen!
Hienoa tosiaan, että löysit tämän foorumin. Kaipaat(te) tosiaan apua. Googlaa kotipaikkakuntasi terveyskeskuspsykologit ja ala soittelemaan aikaa. Löytyy varmasti tai osaavat opastaa eteenpäin.
Voit jatkaa entiseen tapaan, mutta kuten arvelitkin, lopputulos on, että menetät miehen sekä mielenterveyden.
Maisan tapaan mietin, mikä on vienyt itsetuntosi?
Kiitos vastauksista. ♥
En ole oikein varma mikä söi itsetunnon. Olin nuorena todella itsevarma, mutta kouluun päästyäni alkoi nimittelyt ulkonäöstä sekä kaikesta mitä tein heidän mielestään väärin ja loppuivat vasta kun vaihdoin koulua yläasteella. Sitä vaan oppi jotenkin, että se vaan on fakta miten huono olen.
Takana on myös yksi rikkonainen parisuhde narsistisia piirteitä omaavan ihmisen kanssa, joka söi oman osansa mun valmiiksi huonosta itsetunnosta ja jätti jälkensä.
Kävin psykoterapiassa jonka Kela tuki, täydet 3 vuotta. Joten nyt ei ole ainakaan mahdollisuutta jatkaa terapiaa. Kolme vuotta tuntui mitättömältä ajalta siihen nähden, kuinka pitkään ehdin olla ilman kunnollista auttavaa tahoa. En sitten tiedä missä sitä voisi käydä puhumassa, pitäisi varmaan uskaltautua jonnekin terveyskeskukseen kysymään vaihtoehdoista..
Ajatus itsensä hyväksymisestä tuntuu pelottavalta. Pelkään, että jos olen tyytyväinen, muut pitävät sitä naurettavana. "Miten tuon näköinen voi mitenkään pitää peilikuvastaan", tjsp.
Hei! Ei minunkaan todellakaan ole helppoa aina hyväksyä itseäni. Minulla on (varmaankin?) hormooninäppylöitä naamassa välillä enemmän ja välillä vähemmän. Minua on kiusattu tarhaikäisestä asti. Nyt meillä on mieheni kanssa kaksi lasta ja minulla on raskausarpia. Ne ovat nyt aika haaleat, mutta tulevat välillä mieleen, eli joskus vaivaavat vähän. Mutta eivät ole ollenkaan enää punaisia... Joten ei varmaan pitäisi välittää. Minä en tiedä meidän suvusta ketään jolla olisi niitä, mutta minulle on tullut.... Miksiköhän. Luulin että olisi jotenkin geeneissä sekin että tuleeko vai ei. Toisaalta epäilen että rasvaprosenttini on ollut ennen raskauksia tosi matala kun painoindeksi ollut jotakin 17-18 ja painoin 42-45kg vähän vaihdellen. Söin siis tosi paljon, mutta liikuin kanssa paljon. Söin jopa päivittäin herkkuja ja syön edelleen. Välillä minua harmittaa kun on niin pienet rinnat, mutta toisaalta pidän niistä koska eivät ole tiellä liikkuessa. (Tykkään lenkkeillä välillä.) Joten tuntuu että en ole välillä ollenkaan itseeni tyytyväinen ja välillä olen ihan ok. Mieheni ei juurikaan auta huonossa itsetunnossani. Jos joskus muistutan hänelle että olen minäkin arvokas niin tulee kommenttia -"Et sinä niin erityinen ole"
Hei itsemätön,
Sama ongelma myös minulla - huono itsetunto ja -luottamus, mikä vaikuttaa jokapäiväiseen elämään. Olen samoin tavoin sisäistänyt radikaalisti aikaisemmin ajatuksen, että olen lähtökohtaisesti huono ja kelpaamaton. Sitten olen kaikilla elämänalueilla alkanut vaatia itseltäni täydellisyyttä - jatkuu tunteen tasolla edelleen, vaikka järjellisesti ymmärrän asian. Minulla myös liittyy siihen erilaisia kiusaamisjuttuja ja liian aikaisin yksinjäämistä jne. Itse vielä olen hetken tuetussa terapiassa, mutta en tiedä sen jälkeen kunnolla, mitä teen.
Tärkeää on varmasti, että yrität saada apua jostakin. Onko sinulla mahdollista taloudellista käydä edes toisinaan vaikka yksityisellä terapeutilla juttelemassa? Jos terveyskeskusten kautta ei saa heti apua tai tukea - jos eivät asiaa ota omakseen, niin se voisi olla vaihtoehto.
Entä tunnetko jostakin asiasta saavasi hyvää oloa tai että tuntuu, että "tässä mä olen hyvä."? Minulla ainakin sellaiset, vaikka olisivat pieniäkin asioita, ovat auttaneet huonoon oloon.
S