Olla vai eikö olla?
Hei!
Olen aika pahassa ahdingossa ja haluaisin tietää, mitä Sinä ajattelet mun tarinastani. Kirjeeni on pitkä ja sekava, koska olen aika tavalla hämmentynyt ja sekaisin itsekin. Jos kuitenkin jaksaat lukea ja jopa kommentoida, kiitos siitä etukäteen.
Olen 46 v. akateemisesti koulutettu johtavassa asemassa oleva ulkomaalainen (eurooppalainen) nainen, suht hyvännäköinen ja (toistaiseksi) täysjärkinenkin 😉). Vielä puoli vuotta sitten kaikki oli ihanaa ja erinomaista. Oli avioliitto ja kaunis koti, oli aviomies, elämäni rakkaus ja samalla paras ystäväni. Olemme olleet naimisissa lähes 15 vuotta – juuri hänen takia muutin pois kotimaastani – rakkaudemme piti olla ikuista, tyyliin kunnes kuolema meidät erottaa… Puoli vuotta sitten elämäni romahti, en pysty vieläkään uskomaan että näin kävi.
Mieheni kävi usein työmatkalla Afrikassa. Hän kertoi usein miten kauniit sikäläiset naiset ovat, mutta otin asiaa huumorilla – ovathan he toki kauniita, ei siinä mitään. Kävinhän minäkin kerran hänen kanssaan siellä Afrikassa, ja ihailin itsekin eksoottisia kaunottaria.
Sitten tuli huhtikuu, jolloin maailmani ns romahdi. Mieheni kävi taas Afrikassa, ja palattuaan sieltä kotiin hän kertoi mulle, että hänellä on nyt ”toinen nainen”. Hän kertoi että on ihastunut 30 vuotta nuorempaan opiskelijatyttöön, jonka oli tavannut jo helmikuussa työmatkan viimeisenä iltana hotellin baaritiskillä. Samana iltana he olivat lähteneet tuon tytön kotiin – edes maassa vallitseva karmea aids-tilanne ei estänyt. Mieheni olisi mielellään viennyt tytön hotellihuoneeseen, mutta turvamiehet estivät. Sen jälkeen he olivat kaksi kuukautta kirjeenvaihdossa e-mailitse ja siitä alkoi suuri ”hullaantuminen”. Edes se, että hän oli jättänyt sille tytölle eka kerralla (siis helmikuussa) tyynylle rahaa, ei haitannut tahtia, tyttö oli myöhemmin e-mailitse moittinut häntä siitä, että hän ei ole ”sellainen” tyttö, hänhän on kunnollinen. Voi hyvä luoja sentään!
Kunnollinen neitokainen ei kyllä palauttanut rahoja vaan kysyi myöhemmin aina lisää ja lisää, vaikka mihin tarkoitukseen. Kaiken tämän ihannuuden kertoi mulle mun oma mieheni itse,
Sitten mieheni lähti huhtikuussa taas Afrikkaan ja varasi huoneen sellaisesta hotellista, johon sai viedä paikallisia tyttöjä. Tämä ”vilpitön” töttö oli nimittäin tiennyt sellaisen hotellin jossa sellaiset touhut käy. He viettivät siellä hotellihuoneessa kaksi viikkoa yhdessä, mieheni jopa esitteli häntä työkavereilleen, joita minäkin tunnen, jotka ovat käyneet meillä kotona. Heti toisena päivänä tyttö oli käskenyt ostaa itselleen vaatteita ja koruja…
Mieheni kertoi sen kaiken mulle silloin huhtikuussa jotenkin voitonriemuisesti, hän jopa kehuskeli miten ihana ja seksikäs tuo tyttö oli ollut, ikään kuin olisin hänelle joku ryyppykaveri eikä vaimo. Hän kehuskeli vielä, että oli ostanut tytölle vaatteita, antanut rahaa jne. Ja että neitokaiselle on hyä maku…
Se keskustelu oli siis huhtikuun lopussa. Sain aikamoisen shokin, tilanne oli äärimmäisen inhottava, loukkaava ja nöyryyttävä. Hän itse asiassa nauroi mulle päin naamaa, viskilasi kädessä, aika humalassa, omahyväinen ja kukkoileva. Myöhemmin hän pyysi vähän anteeksi, mutta tarkoittiko se sitä? Näytti siltä, että hän on ihan oikeasti jotenkin ylpeä itsestään, ylpeä siitä että 27 v musta tyttö on ”ihastunut häneen”, 57 v mieheen….
Tiesin silloin huhtikuussa, että hän on menossa sinne Afrikkaan kohta uudestaan, heinäkuussa. Kun mieheni sanoi ettei hänellä ole nyt valitettavasti aikomustakaan heti lopettaa tota suhdetta, että elämässä pitää olla iloakin , ja että miksi mä en voisi antaa hänen vähän HASSUTELLA, että eihän niitä Afrikan työmatkoja enää paljon tule; ja että ”kyllä viisas nainen ymmärtäisi yskän” jne. ilmoitin, että ok, ei ole nyt muuta vaihtoehtoa, minun pitää hakea eroa.
Ja jätinkin erohakemuksen, ja jätin sen yksin, koska hän ei suostunut allekirjoittamaan. Hän valitti, että HÄN oli saanut hirveän shokin siitä, että minä laitoin erohakemuksen, miten minä voisin olla niin julma jne. Hän kun rakastaa minua ja kaikki muu on vaahtoa veden pinnalla… Hän sanoi, että hän voisi pyynnöstäni toki harkita suhteen lopettamista, mutta ainoastaan silloin, jos minä peruisin erohakemuksen. Hän kun ei halua ”jäädä tyhjän päälle”. Sanoin, että voin ainoastaan harkita avioliiton jatkamista ja ainostaan silloin, jos HÄN lopettaa HETI suhteensa sen ilotyttönsä kanssa, sen lisäksi hänen täytyy voittaa takaisin mun luottamus. Se ei oikein hänelle käynyt. Hä kun oli joka tapauksessa menossa sinne Afrikkaan eikä halunnut menettää saavutettuja etujaan…
Hän sitten kävi heinäkuussa siellä Afrikassa. Ennen sitä hän lähetti sille rahaa vuokraa ja sähkölaskuja varten, aika paljon itse asiassa. Palattuaan hän kertoi, että suhde on ohi. Mutta sitten ei ollutkaan ohi. Oli kuulemma sääli lopettaa. Ja vuoden 2006 helmikuussa uusi Afrikan matka edessä ja eihän sinne kuulemma voi lähteä ilma ettei tapaisi sitä tyttöä.
Koko kesä ja syksy on ollut sellaista soutamista ja huopaamista. Mieheni on juonnut ihan hirveästi, joka ikinen päivä. On se aikaisemminkin ottanut, mutta ei sillä tavalla.
Ajattelin ettei näin voi ihminen elää, pakko eron on tulla. Tein jopa lakioppaan avulla osituspaperit, erittäin reilut sellaiset, mutta mieheni ei halunnut siitä keskustella. Hän kun ei halua erota. Hän jopa raivostui huomatessaan, että ero tule hänelle(kin) kalliiksi maksamaan. Tulee se mullekin. Olen 15 vuotta paiskinnut töitä täällä Suomessa, ollut hyvä vaimo ja hoitanut myös meidän yhteiset raha-asiamme kuntoon.
Mutta mieheni ei haluaisi luopua mistään – ei tytöstään, ei meidän kodistamme, mökistä eikä autosta eikä avioliitostakaan. Kas kun Suomen laki ei salli moniavoisuutta 😉) Mieheni on yrittänyt minua vakuuttaa, että meidän rakkaudemme on vahva ja kestää tämmöisen jutun, ja että emme missä tapauksessa eroa, että minun pitää antaa hänelle aikaa!! Aikaa! Että ”kyllä se hullaantuminen menee ajan kanssa ohi”! On kuulemma ”obsession”! Että kyllä viisas nainen kestäisi. Enhän minä ole halunnutkaan koskaan erota, olen sisimmässäni odottanut, että hän selviäisi siitä 50-kympin kriisistä ja elämämme jotenkin jatkuisi. Mutta eihän sitä loputtomasti voi odottaa, itsetunto, ihmisarvo ja terveys siinä menee. Sanoin sille, että hänen täytyy tehdä valinta, joko minä ja meidän avioliittomme, tai sitten se (maksullinen) tyttö. Jos hän haluaisi jatkaa avioliittomme, hänen pitäisi todellakin lopettaa se suhde. Hän sanoi, että kyllä hän lopettaa. Ja tyttö ei kuulemma ole maksullinen vaan viaton ja vilpitön…
Marraskuussa tuli sitten harkinta-aika täyteen. Kävi ilmi, että hän on koko ajan valehdellut minulle. Hän on säännöllisesti lähettänyt sille tytölle rahaa, laittanut sen valokuvansa työpaikkansa työhuoneen seinälle (mieheni työkaveri kertoi mulle siitä) ja kutsunut tytön jouluksi – uudeksi vuodeksi Suomeen. Eikö ole hyvä ajoitus! Jouluksi!
Jouluaattona hän sen kaiken minulle kertoi, tyttö oli jo lennätetty Suomeen, istui ja ”päivysti” häntä jossain Helsingin hotellissa. Mieheni vielä valehteli, sanoi että tyttö tulee vasta viikon päästä Suomeen. Mieheni kun ajatteli, että viettää ”jalomielisesti” Joulut (tai osa ajasta) vaimonsa kanssa, mitä nyt käy välillä tyttöä hotellilla ”katsomassa”. Siis ihan irvokasta! Ihan kun jostain Hollywoodin B-luokan leffasta! Joulun jälkeen oli tarkoitus näyttää tytölle Suomea, kuusi kokonaista viikkoa… Kyllä! Ja sitten lähteä yhdessä sinne Afrikkaan, miehelläni on edessään viiimeinen työmatka. Ihmettelen että selvisin hengissä siitä ”ilmoituksesta”.
Se tyttö vielä soitti miehelleni kun istuttiin joulupöydässä. Jouluaattona!!! Se oli sellainen isku, että ajattelin ihan oikeasti että saan sydänkohtauksen tms. Tapanina hän sitten tunnusti että tyttö on itse asiassa jo ollut Helsingissä parisen päivää. Sanoin sitten että hän saa nyt lähteä. Hän pakkasi kamat ja lähti. Printtasin Jouluaattona toisen vaiheen erohakemuksen ja otin häneltä allekirjoituksen. Hakemus on edelleen kassissani.
Olen nyt ollut täällä yksin kotona reilut kolme viikkoa. Viikko (tammikuun alussa) olin lomalla, joka tarkoitti enimmäkseen sitä että tuijotin kattoa, luin ja katselin telkkaria. Onneksi on ystäviä, jotka jaksaa kuunnella, mutta yritän nykyään mahdollisimman vähän heitä rasittaa, kaikilla on omat murheensa, kaikki ovat uranaisia kuten itsekin. Ja tätä mun juttuani on jo kestänyt puoli vuotta. Kaikki ystäväni ovat kehottaneet heittämään ukko pihalle. Mua hävettää että olen edelleen tässä pisteessä.
Viikko olin töissä. Kolmas viikko tein aika tavalla etätyötä, koska en halunnut/jaksannut lähteä ihmisten ilmoille. Mieheni käy välillä täällä postia hakemassa. Sanoin että mulla on varmuusketju ovessa, hänen pitää ilmoittaa päivä aikaisemmin kun tulee käymään. Sanoin myös, että soitan poliisille jos hän tuo sen tytön meidän kotiimme.
Mitä mä teen? En voi vaihtaa lukkoja, se on kuulemma rikos. Mieheni uhkaili jo mua rikosilmoituksella mikäli avaisin hänen kirjeensä tms. En voi tehdä asuntokauppoja ennen kun osituksemme on tehty. Olen katsonut vuokra-asuntojakin, mutta ei ole oikein napannut. Toisaalta, miksi minun pitäisi muuttaa ”ratikkalippu taskussa” pois kotoa jonnekin vuokramurjuun, ja jättää koko elämäni petolliselle miehelle ja sille maksulliselle tytölle. Eihän sille sitte mitä kiirettä ole hoitaa ositusjuttuja.
Onko mun sitten itse asiassa pakko hakea virallista osittajaa käräjänoikeudesta? Pakko kai. Muuten tää asia ei etene. Hänhän velkaantuu sen mimmin johdosta yhä lisää ja lisää.
Olen asunut Suomessa sen verran kauan – 15 vuotta – etten oikeastaan koe enää eläväni vierassa maassa. Mulla on täällä ystäviä ja kavereita, niin suomalaisia kuin ”maannaisia”. Heistä on ollut paljon tukea. Tässä vaiheessa kuitenkin koen, että minun pitäisi nyt itse tehdä jotain eikä loputtomasti ”ruikuttaa”. Ystäväni ovat kaikki sanoneet, että mieheni on käyttäytynyt roistomaisesti ja minun pitää jättää se. Mua jo nolottaa lähteä heille TAAS JA TAAS ruikuttamaan. Tässä on mennyt jo puoli vuotta. Kaikki ovat kiireisiä uraihmisiä kuten itsekin. Ymmärrän sen itsekin että mies on ”ansainnut” avioeron. Mutta kuitenkin, kun katson vaikka meidän valokuvia itken, itken ja vaikeroin. Sattuu. Sattuu niin hirveästi. Siksi olisi hirveän hyvää saada palautetta näin netin välityksellä. Olen myös tottunut olemaan vahva, itsenäinen ja menestynyt. Olen tottunut auttamaan toisia. Olenhan auttanut miestänikin aikoinaan… Välillä taas tuntuu että kaikki onkin ehkä mun oma vikani, en ole ”osannut hoitaa parisuhdetta”… Syyllistän itseni. Ja samalla pelkään että annan kuitenkin anteeksi sille petturille. Mutta jos annan, sitten paha mut perii.
Se kaikki on sen verran kauhea, että olen ajatellut jopa … kaikenlaista. Miten on mahdollista, että sun oma rakas, sun oma kulta, sun paras ystävä ja sielunkumppani muuttuu yhtäkkiä täysin vieraaksi ihmiseksi, NAMUSEDÄKSI, joka ei välitä pätkäkään miltä minusta tuntuu, joka häpäisee ja nöyryyttää ja pettää sua. Hän on nähnyt miten minuun sattuu, mutta jatkaa siitä huolimatta. Hän sanoi, että hän ei ole tarkoittanut ”ainakaan loukata”… Voi hyvä luoja sentään. Hän sanoi, että ei olisi ikinä uskonut että tulee hullaantumaan sillä tavalla, vanha mies.
Mutta eiköhän ihminen pysty kuitenkin hillitsemään itseään, erityisesti kun kyseessä on selvästi ns erehdys. Vai voiko maksullista naistakin rakastaa? Mitä se rakkaus sitten on? En millään usko, että heidän tarinallaan olisi happy end. En usko että neitokainen olisi ”viaton” ja ”vilpitön” kuten mieheni häntä luonnehtii. Tässä on selvä hyötymistarkoitus, Mieheni on tytön vaatimuksestaan maksanut sen vuokria, sähkölaskuja, ostanut vaatteita jne. Mieheni on itse kertonut reippaasti…
Järki ja tunteet sanovat mulle, että sen verran petollinen, heikko ja tyhmä mies pitää heittää heti pellolle, ja hakea käräjäoikeudesta virallista osittajaa. Mieheni on pannut aikamoisen omaisuuden menemään siihen tyttöön ja jatkaa vaan, lemmenlomalla kun ovat, eli tässä on riski, että joudun todella keski-ikäisenä ns lumihankeen. Samalla joku ääni sisällä piipittää, että ehkä se on kuitenkin tilapäinen mielihäiriö, ja että ehkä kaikki on ollut pahaa unta…ja että ehkä kaikki vielä järjestyy. Hän on siis ollut mun elämäni rakkaus. Meillä oli kaikki. En voi käsittää että näin kävi.
Päätä särkee. Ohimoissa on omituinen kipu. Poskipäissä omituinen kipu. Valvon öisin. Kyllä tiedän että kroppa reagoi stressiin, mutta se kaikki sattuu niin vietävästi. Miten tästä voi selviä? Yritän kyllä skarpata, koska eihän tässä ole varaa joutua vielä työttömäksi. Keväällä ja kesällä ja syksyllä tein töitä kun kone, asiat oli pakko hoitaa kunnolla, monet ihmiset olivat minusta riippuvaisia. Nyt on helpompi perioodi ja tuntuu että se on juuri vaarallista, on aikaa ajatella, olla heikko.
Kyllä ihmiset eroavat, mutta tämä juttumme on jotenkin sen verran raadollinen, että miten tänä jälkeen voi enää elää? Tämä on niin nöyryyttävä ja raastava. Miten tässä näin kävi? Mitä mä teen?
Olen kirjottanut tämän kirjeen aika kiihtuneessä mielentilassa. Pyydän anteeksi kirjoitusvirheitä. Olen hirveän iloinen, jos joku jaksaa lukea tän vuodatuksen ja jopa vastata. Mitä SINÄ tekisit minun tilanteessa? Mitä suomalainen nainen tekisi?
Terveisin,
onneton, epätoivoinen ja hämmentynyt Evalotta
Hei Evalotta, kyllä se on mukomaa ton sun äijäsi kanssa!Tulee ihan ajatus, että hän on seonnut kokonaan. Varsinkin se häräntapporituaali tuntuu jo aivan traagillis-koomiselta.!! Kuule Evalotta, sinuna muuttaisin pois sen nallekarhun luota.
Mua oikein sisuttaa lukiesani ja pistää vihaksi se mies. Miksi sun pitäisi hyväksyä hänen touhunsa, jotka loukkaavat sinua! Jos hän sanoo rakastavansa, niin näyttäköön rakkautta teoissaan. Rakastava ihminen ottaa toisen huomioon, eikä satuta. Ehkä hän alitajuisesti "tietää", että se affääri tään tytön kanssa on illuusio, muttei halua myöntää sitä itsellenn ja siksi yrittää varmistaa itselleen paikan tään affäärin jälkeen sun luonasi. Oletko kysynyt häneltä, kuinka hän itse suhtautuisi, jos sinä ottaisit itsellesi jonkun eksoottisen nuoren rakastajan.? Olisiko hän niin ylevä, että suvaitsisi kilpailijaansa.? Minä ainakin epäilen,että ei.
Ymmärrän hyvin tunteesi. Ero sattuu niin pirusti! On varmasti itkettävää, kun muistelee entisiä onnellisia aikoja. Mutta ei kai siinä muu auta kuin antaa itkun tulla ja käydä se tuska läpi.Kuulostaa ainkin kuvauksesi pohjalta siltä, että miehesi on tosiaan aivan sokea. 😝Vanhenevan miehen (ja vanhuutta pelkäävän)oireita! Kumma, että on vieläkin niin paljon naivia ja hyväuskoisia eurooppalaisia, jotka ei tajua, että monissa köyhissä maissa tälläiset rakastetut ja morsiamet ( ja sulhaset) on hyvin usein kiinnostuneita vain taloudellisista eduistaan tai siitä, että pääsisisvät asumaan jonnekkin eurooppalaiseen rikkaaseen maahan. Kun uhrin rahat on loppu tai muuten päästy rikkaasen "paratiisiin", niin sitten erotaan.
Tälläistä olen nähnyt täälläkin paljon.
Toivon sulle kaikkea parasta! Lämmin tervehdys!🙂👍 halaukset
Hei Evalotta ja muut vastaavan kokeneet,
tekstinne oli todella hurjaa luettavaa. Hienoa, että olette saaneet ajatuksianne koottua ja niistä muille kerrottua. Tuntui uskomattomalta kuulla, millaisia miehiä tämä maa voi päällään kantaa. Siis miehiä, jotka aiemmin ovat olleet fiksuja ja jonkin asian seurauksena muuttuneet tällaisiksi. Näiden vaiheiden jälkeen varmasti tuntuu, että pää on pyörällä ja sanoisin, että epätervettä olisi, jos näin ei todella tuntuisi.
Kerron tässä nyt kommenttini oman elämänkokemukseni pohjalta. Olen teitä melko paljon nuorempi ja en varmasti ymmärrä, mitä kaikkea näin pitkän yhteiselon päättämiseen liittyy, mutta olen myös oman eroni pohjia myöten läpikäynyt ja siltä osin varmasti paljonkin oppinut. Toivottavasti ymmärrätte kommenttini niinkuin olen tarkoittanut, ettekä loukkaannu niistä, sillä se ei ole tarkoitus.
Ensinnäkin, miehet ovat kohdelleet teitä erittäin törkeällä tavalla ja pidemmän aikaa, jolloin ei ole tullut merkkiä yhden illan pienestä hairahduksesta. Ennen kuin pohditte miestenne takaisin aneluita, miettikää oma kantanne, haluaisitteko todella jatkaa elämäänne tuon miehen kanssa, joka on teitä noin kohdellut. Toki miehetkin voivat tehdä suuria virheitä, todella katua niitä ja muuttaa tapaansa jatkossa, mutta se on äärimmäisen harvinaista. Voitko kuvitella kaiken tuon jälkeen eläväsi sen miehen kanssa onnellisena? Voisitko koskaan luottaa häneen enää kuten ennen? Onko se sellainen malli, jonka haluatte lapsillenne antaa? Suosittelen, että siinä vaiheessa ette pohdi pätkän vertaa, miten miehenne elämästä selviää. Teidän elämää on kohdannut suuri kriisi ja siitä nimenomaan TEIDÄN pitää nyt selvitä. Jos tulet pohdittuasi siihen tulokseen, ettet yksinkertaisesti voi jatkaa hänen kanssaan yhteiseloa, olet saavuttanut suuren harppauksen eteenpäin. En halua yleistää tätä kaikkiin miehiin, mutta erittäin monet viivyttävät eroa, että saavat uuden elämänsä uuden kumppanin kanssa riittävän pitkälle järjesteltyä ettei vain joudu selviämään yksin mistään. Vaimon jämäkkä päätös myös vaikeuttaa heidän selviämistään uudesta tilanteesta ja omahyväiset ihmiset haluavat kaiken normaalin huollon jatkuvan siinä vaiheessa entiseen malliin.
Tiedän varsin hyvin, että vuosikausia rakastamastaan ihmisestä on vaikea päästä eroon ja toisen räpiköimistä kriisissään on vaikea katsoa vierestä, mutta... Jos olet päättänyt erota ja haluat oman elämäsi kuntoon, lopeta ex-miehesi parhaan ajatteleminen. Jos olet päättänyt että yhteiselo ei tule enää kyseeseen, ole tiukkana miehen epätoivoisille lepyttämisyrityksille ja pysy jämäkkänä. Järjestele ero tarvittaessa asiantuntijoiden avustuksella kuntoon ja turvaa näin oma oikeutesi omaisuuteesi. Mieti realistisesti, pystytkö lunastamaan edellisen asuntosi vai onko järkevämpää muuttaa muualle ja aloittaa uusi elämä puhtaalta pöydältä. kaikki nämä järjestelyt vaativat mielettömästi voimia, mutta olosi ei helpotu myöskään sillä, että suljet välttämättömiltä muutoksilta silmäsi.
Moni teistä kirjoitti viesteissään, miten mies oli tekosiaan ja vuosikausien aikana suhteessa tapahtuneita muutoksia selitellyt. Erittäin hyvä, jos oikeasti pystytte syistä yhdessä fiksusti keskustelemaan, mutta elämän realiteetti on se, että äärimmäisen harva eroava saa kuulla tuossa eron vaiheessa ex-kumppaniltaan mitään kaiken kattavaa selitystä. Jos mies on villityksessään huumaantunut nuoreen tyttöön ja sekoittanut elämänsä yhdessä rytäyksessä, miten voisit siinä tilanteessa saada häneltä syvällisiä pohdintoja siitä, mikä hänet sai näin toimimaan? Jos haluat erosta hyvin selvitä, sinun pitää ottaa vastuu itsestäsi ja miettiä itse (tarvittaessa läheisten/ammattilaisten/vertaistuen avulla), mitkä asiat ovat asioita eteenpäin vieneet. Se vaatii paljon aikaa ja riittävää etäisyyttä ex-kumppaniin, mutta on tärkeää huomata, ettei kukaan muu kuin sinä psyty asiaa sinulle täydellisesti kirkastamaan. Ihmissuhteissa jokaisella osapuolella on oma näkemyksensä tapahtumien kulusta, joten objektiivista totuutta on mahdoton löytää.
Eron alkumetreillä tuntuu usein siltä, että kenelläkään muulle ei käy näin kauhealla tavalla, syy on minun ja olen totaalisen epäonnistunut. Tilanne on täysin päinvastainen: lukuisille ihmisille tapahtuu eroprosessin aikana vaikka mitä ja sinä et todellakaan ole ainoa! Itse lopetin eron yhteydessä ajattelemasta täysin, mitä muut ajattelevat elämästäni tai ratkaisuistani. Jos saat halventavia kommentteja ns. ystäviltäsi tai sinua pidetään täysin luuserina, kun et onnistunut "hoitamaan suhdettasi riittävästi" jne, unohda nuo kommentit omaan arvoonsa. Itse koin hyville ystävilleni puhumisen erittäin tärkeäksi. Myös netin keskustelupalstat, aiheesta kirjoitetut kirjat, päiväkirja ja myöhemmässä vaiheessa eroseminaari olivat loistavia väyliä purkaa tuntojaan ja saada aitoa ja kannustavaa palautetta. Välillä sai myös hyvää palautusta takaisin maan pinnalle 🙂 Heti eron jälkeen tapasin myös terapeuttia muutaman kerran ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille! Omassa päässä ajatukset käyvät välillä niin ylikierroksilla, että siinä vaiheessa ammattilaiselta saatu tuki ja vinkit elämän eteenpäin viemisestä ovat erittäin tarpeellisia. Jonkin aikaa eroni jälkeen osallistuin Fisherin eroseminaariin ja se oli yksi elämäni parhaista ratkaisuista. Siellä eroa käsiteltiin monelta kantilta katsottuna ja rakennettiin omaa päätä tulevaisuutta varten.
Vaikka olisit itse aktiivisempi osapuoli erossa ja saati jos tulet vastoin tahtoasi jätetyksi, joka tapauksessa ero on aivan kamalaa! Koko elämä heittää kuperkeikkaan ja mikään ei tunnu olevan ennallaan. Minä tunsin itseni maailman surkeimmaksi olioksi eroni jälkeen. Näin kaduilla vain onnellisen näköisiä pariskuntia ja tuntui, että kaikille muille elämä vain hymyilee. Ero yleensä murentaa vahvemmankin persoonan itsetunnon hetkellisesti ja silloin on vaikea kuvitella, että minuun kukaan voisi koskaan enää rakastua ja tätäkö tämä elämä on hautaan asti. Nämä kaikki tunteet kuitenkin kuuluvat eroprosessiin. Miten voisimmekaan hetkessä selvitä suhteesta, johon olemme uskoneet ja luottaneet vuosien tai vuosikymmenien ajan? Suosittelen, että käyt läpi KAIKKI tunteesi mitä kohtaat. Tee niitä asioita, joista pidät ja tapaa niitä ihmisiä, jotka ovat sinulle tärkeitä. Ole onnellinen pienistäkin edistysaskeleista. Eroprosessin läpikäyminen on ajallisesti erittäin yksilöllinen prosessi. Toiset selviävät tästä kriisistä nopeammin kuin toiset, jollekin muulle joku muu elämänmuutos voi olla suurempi myllerrys. Oman kokemukseni pohjalta voin myös suositella, että unohda muut miehet silloin, kun elämäsi on todella sekaisin. Toki jotkut löytävät piankin eron jälkeen elämänsä kumppanin, mutta liian rikkinäisenä tuskin pystyy kovin paljon parempaa suhdetta rakentamaan. Itselläni heräsi aivan uudenlainen kiinnostus miehiä kohtaan eroseminaarin jälkeen, kun olin kauan eroani ja tunteitani pohtinut. Koska halusin löytää nimenomaan hyvän ja toivottavasti kestävän suhteen, en voinutkaan ajatella että olisin hakenut nopeaa lohdutusta heti eron jälkeen. Myöhemmin tajusin, että heti eron jälkeen olisin hakenut ihan erityyppistä miestä kuin sitten erosta selvittyäni. Olisin helposti toistanut virheitäni, koska enhän olisi niitä silloin vielä tunnistanut, kun prosessi oli vasta alkuvaiheessaan.
Toivottavasti omista kokemuksistani oli jollekin hyötyä. Toivotan jaksamista kaikille eron kanssa pähkäileville! Ottakaa vastuu omasta elämästänne ja antakaa exänne selvittää itse oman soppansa 😋
Hei Sarita!
Viestisi oli todella hyvä ja rohkaiseva!
Itse olen juuri keskellä erokriisiä jossa mieheni viimeksi kertoi minulle eilen kuinka hän edelleen ajattelee, että jos hän todella kovasti haluaisi hän saisi perheensä takaisin... Tuntuu uskomattomalta ajatukselta. 3 kk sitten sain tietää 2kk jatkuneesta pettämisestä ja 1 kk sitten päätimme erota ja nyt mies seurustelee naisensa kanssa! Sitä ennen yritimme mutta mies ei kuulemma enään rakastanut minua ja toinen oli meidän välissä. Nyt olen reilun pari viikkoa asunut lasten (3 alle kouluikäistä) kanssa muualla ja etsin koko ajan omistusasuntoa naapurikunnasta, työni läheltä. Nyt minua painostetaan mieheni ja anoppini osalta jäämään entiselle paikkakunnalle vaikka työmatkaa minulle kertyy päivittäin yht. yli 80 km. Siihen en suostu.
Olen lukenut W. Dyerin Löydä henkinen minäsi -kirjaa ja saanut sieltä paljon lohtua itselleni. Olen myös alkanut toteuttamaan kirjan sanomaa rakkaudesta ja anteeksiannosta sekä fyysisen minän (egon) määräysvallasta luopumisesta. Uskon, että jokin suurempi voima johdattaa meitä ja että tällä erolla on tarkoitus, jonka tulen huomaamaan ehkä vasta myöhemmin. Kiitos kaikille tälle foorumille kirjoittaneille ja rohkeutta meille eron tuskissa kieriskeleville antaneille!
Hei taas pitkästä aikaa!
Aina kuin olen ajatellut että elämäni ei voi enää kummalisemmaksi tästä muuttua, kuinka ollakaan, tämä saippuaoopperani saa uuden käänteen.
Mieheni oli jo varannut itselleen ja uudelle perheelleen uuden huippukalliin mereranta-asunnon ja minäkin etsin uutta kämppää. Kiinteistövälittäjäkin kävi ja arvioi nykyisen asuntomme. Mieheni oli yhtä sulhasmiestä - suunnitteli vaan heinäkuussa tapahtuvia häitä Afrikassa. Hän oli siis ihan vakavissa tuomassa 27 v afrikkalaisen (ilo)tyttösen ja sen 4 v tyttären Suomeen. Hän, joka eilen täytti 58 vuotta... No välillä muisti kysellä, että mitä jos me yhdessä nyt kuitenkin muuttaisimme sinne uuteen lukaaliin 😟
Mutta sitten hänellekin tuli se kuuluisa pask---en loppu. Enne pääsiäistä hänen esimiehensä kertoi hänelle, että hänen työsopimustaan ei jatketa ja näin ollen, huomisesta alkaen hän on työtön. Ja hän ei ole edes työttömyyskassan jäsen. Että näin.
Sitten alkoi tapahtua. Hän uhkaili esimiestään että ampuu itseään. Lähetti työkavereilleen itsemurhaviestejä. Itse olin viattomasti töissä kun sain joltakin komissariolta soiton - onko meillä asetta kotona... Meillähän oli. Mieheni oli saanut sen perintönä isältään ja hänellä oli myös lupa siiheen.
Komissario kertoi että partio on menossa meille hakemaan aseen pois. Vietin elämäni kauheimman tunnin - jos se ampuu itseään. Soitin miehelleni ja puhuin niitä näitä, ettei se vaan tekisi itselleen jotain. Eihän se tehnyt, eikä meinanutkaan tehdä kuten myöhemmin kertoi.
Mieheni vietiin sitten poliisiautolla päivystävälle lääkärille, joka kirjoitti lähetteen Auroraan. Juttelin itsekin puhelimessa sen lääkärin kanssa ja hän vaikutti erittäin asialliselta - hän tajusi mistä kyse ja ymmärsi myös alkoholismin. Aurorassa mieheni olisi kunnolla tutkittu ja mahdollisesti hän olisi päässyt katkaisuhoitoon. Ratkaisu oli lähellä. Mutta Auroran nuori lääkäri päästi mieheni pois ...
Perutin omat työmatkani ja yritin tukea miestäni. Ihan menneiden vuosien takia. Mieheni ilmoitti että hänen suhteensa "morsiameen" on nyt ohi ... kun ei ole enää varaa... Mieheni siis lopetti e-mailitse suhteen afrikkalaiseen neitokaiseen, tai kumpi sen sitten lopettikaan... Eihän työtön, peruspäivärahalla elävä alkoholisoitunut mies pysty mitenkään kustantamaan 3 viikon häitä Afrikassa, ostamaan kaikille liput Suomeen, rahoittamaan nuoren lapsivaimon ja sen lapsensa kaikki tarpeet & menot, ja kaupan päälle elättämään uutta perhettä täällä Suomessa.
No sitten hän alkoi toki uudestaan kosiskelemaan MINUA... Sanoin että autan häntä ja olen hänen tukenaan, mutta tuskin voisin elää hänen kanssaan "oikeassa" avioliitossa. Ja anteeksi vaan, hänhän itse oli menossa soitelleen sotaan, reippaasti naimisiin... Ja kyllä hän pärjää. Hänenkin täytyy nyt vaan elää realiteettien mukaan. Enhän minä voi uhrata elämäni jotta hän saisi pitää nykyisen elintason, mm loistoauton, veneen jne. En minä ole Äiti Teresa!!
Sitten oli pakko lähteä viikon työmatkalle ulkomaille. Kun tulin takaisin, edessä odotti sikolätti. Ukko oli edellisinä öinä raahannut lähikapakasta kotiime jotain nuoria tyttöjä, jotka asuu naapuritalossa. Yksi niistä, joku 23 v Linda, oli luvannut ryhtyä hänelle uudeksi tyttöystäväksi. Ihan kivaa 😀 Onko se mies täysin seonnut? Luin sille kunnon madonluvut - niin kauan ku asutaan vielä samassa osoitteessa, sellainen ei vetele.
Kävin pankissa ja neuvottelin itselleen asuntolainan, vaikka meillä on edelleen yhteinen asunto ja suuri asuntolaina. Nyt mulla on mahdollisuus todella ostaa uusi asunto! Maksan sitten osan lainasta pois kun saadan nykyinen asunto myydyksi. Minulla on nyt oikeesti mahdollisuus aloittaa uusi elämä. Onhan!! Ukko kyllä sanoi, että hän ei voi nyt tässä tilanteessa edes ajatella asuntomme myyntiä, että hän ei saa nyt mitään lainaa uuden asunnon ostoon, eikä pysty myöskään minut lunastamaan ulos. Totuus on, että kyllä me molemmat pystymme ostamaan itsellemme kunnon kaksiot asuntomme myynnin jälkeen. Kyllä hänkin sen verran lisää lainaa saa. Tai hän voi mennä vuokralle ja elää asunnon myynnistä saamilla rahoilla yms.
Mutta hän haluaa manipuoloida minua. Hän surkuttelee ja vetoo siihen, miten hän on minua joskus aikoja sitte auttanut. Mutta autoin minäkin häntä! Minähän autoin häntä tekemään vätöskirjansa... jne
Nyt hän keksinyt että jääkin sairauseläkkeelle. Hänellä diagnosoitiin masennus, hän sai sairauslomaa. Ja kohta hän menee taas lekurille saadakseen se sairauseläkkeen... Sitten myös hänen elintasonsa on kunnossa. Ja kohta hän voi taas kääntyä sen afrikkalaisen ilotytön puoleen... Rahalla saa ja Viagralla nousee🙄
Kiitos, Sarita, hyvästä kirjeestä. Kyllä minun pitää nyt ajatella itseäkin. Mieheni syyttelee mua että hylkään hänet. Mutta Pyhä Sylvi, ehän se näin ole. Mieheni muuten sanoi, että minähän erohakemksen jätin. Että jos MINÄ en olisin eroa hakenut, eihän hän olisi tyttöä Suomeen Jouluna tuonut, eikä muutenkaan homma ei olisi niin pitkälle mennyt. Että mopo karkasi vaan käsistä. Minun olisi VIISAANA naisena pitänyt ymmärtää hänen miehiset huvituksensa. Että sattuu ja tapahtuu. Ja uusi juttu on nyt se, että hän ilmoitti että hän sai siltä tytöltä itselleen sexiaddiktion... Joten oli PAKKO jatkaa ja jatkaa vaikka maailma kaatuisi. No kaatuihan se. Nyt se katsoo öisin PORNOA NETISTÄ. Ja istuu iltoja sen 23 v Lindan kanssa lähtikapakassa.
Mutta minä se paha ja petturi olen. Minä hyljeskelen, minä jätän. Hänellä ei ole enää peruskalliota.. millään ei ole mitään väliä---
En minä halua hylätä työtöntä ja sairasta miestä, mutta mitä mun pitäisi tehdä!! Hän ON alkoholisti! SE on tärkein syy miksi hän fudut sai. Ja syynä on myös tolkuton "romanssi" työmatkalla ja yliolkainen suhtautuminen työtehtäviin ja työtovereihin.
Jos hän nyt vaan menisi hoitoon. olen nii väsynyt ja poikki. Töissä on ollut erittäin kovaa, kutta olen hoitanut hommat itsellenikin yllätykseksi aika mallikkaasti. Se sentääm antaa voimia ja lohduttaa. Pelkään että jotain kamalaa tapahtuu. Hän on tullut monta kertaa kotiin umpikännissä, kaatuillut jne. Kerran loukkasi itseään. Nyt hän katsoo mua oudolla tavalla, tyhjä katse silmissä. Puhuu oudolla äänellä. Hän ei ole terve, mutta en osaa sanoa miten sairas hän on. Luojan kiitos että se lähtee keskiviikkona psykiatrille. En todella halua sille mitään pahaa. Minään olen rakastanut häntä enemmän kuin mitään muuta. Mutta eiköhän nyt voisi ryhdistäytyä? Eikö jokaisen pitää vastuu omasta elämästään?
Minulla on toki kaikki oireet, mistä Sarita kirjoitti. Näen kaikkialla onnellisia perheitä, pariskuntia. Onhan mulla ihania ystäviä, mutta yritän säästää heitä liiallisestä ruikutuksestani - kaikilla on perheet, enkä halua muuttua heille taakaksi. He ovat olleet aivan ihania!
Pelkään yksinäisyyttä. Pelkään mitä ex-miehelleni tapahtuu. Pelkään yksinäisiä juhannuksia, jouluja. Ahdistaa. Olen jo 46 v... en ole enää nuori enkä timmissa kunnossa. Nuorepana olin kaunis... Itsetunto naisena on nollassa. Tuntuu että kaikki mun ikäiseni miehet kuolaa ainostaan kakskymppisten perään. Mistä löydän uuden kumppanin ... Löydänkö koskaan...Pitäisikö lähteä joihinkin naisten tansseihin ... ei kiitos. Täytyy varmaan lähteä matkalle jonnekin kauas kun koko erohässäkkä on takana... Missä olisi sellainen paikka, jossa yksinäinen, keski-ikäinen, siipirikko, helvetin onneton ja henkisesti mustelmilla nainen jotenkin viihtyisi... jossa ei olisi ainoastaan kiljuvia lapsiperheitä, onnellisia parsikuntia ja ryyppyporukoita... Nykyään kaikki on suunniteltu "kaksi yhden hinnalla..."
Terveisin Evalotta
Hei Evalotta
Mitä sinulle nyt kuuluu? Meillä on ero astunut voimaan. Ex-miehen suhde ulkomailla jatkuu ja lapsi on syntynyt. Selvisin talvesta hengissä ja lapsetkin tuntuvat ihan tasapainoisilta. Itseäni en voi tasapainoiseksi sanoa. Kävin eroseminaarin ja sain sieltä uusia näkökulmia sekä eväitä eteenpäin. Itsetunto on nollassa niin naisena kuin ihmisenä. Tunnen itseni nurkkaanviskatuksi ja liatuksi. Olen vihainen, katkera ja surullinen. En halua olla sinkku. Silti ymmärrän, että muuta mahdollisuutta ei ole kuin sopeutua tilanteeseen.
Vaikka opiskelu sujuu hyvin ja äitinä yritän parhaani ,niin yksinäisyys (jota en itse valinnut) ahdistaa.
Toisinaan iho huutaa kosketusta...
Hei Evalotta
Lähden seuraksesi matkalle, jos löydät paikan, jonne kaksi keski-ikäistä ,katkeraa siipirikkoa voi huoletta matkata!
Hei Kiinan Leski,
kyllä elämä voittaa. Tämä kuulostaa typerältä, mutta voittaahan se! Itse ajattelin vielä huhtikussa, että en yksinkertaisesti halua enää elää. Että millään ei ole mitään merkitystä. Kyllä se oli aika kamala, kun poliisi soitti ja mieheni joutui Auroraan.
Huhtikuun loppukin oli yhtä painajaista. Taisin jo kirjoittaakin, että kun tulin kotiin vaativalta tyämatkaltani, kotona odotti sikolätti jne.
Meidän avioeromme tuli siis voimaan 8.3. Ex-mieheni on nyt syönnyt masennuslääkkeitä ja alkaa olla voiton puolella - hän ei juo enää sillai, että voisi kaatua ja vahingoittaa itseään. Mutta maaninen hän on edelleen - onneksi hän ymmärtää sen itsekin.
Olen ostanut itselleni ihanan asunnon, joka vapautuu elokuun puolivälissä. Meidän asunto on myynnissä. Ex-mieheni menee vuokralle. Olen liittynyt kuntoklubiin ja käyn ahkerasti pilateksessa, joogassa ja kuntosalilla. Ja lenkillä. Olen laihtunut jo 15 kiloa.
Vappuna olin niin surkea, flunssassakin vielä, että ajattelin, onko tässä elämässä mitään järkeä. Ystävätär kertoi, että mene ihmeessä netin deittipalastalle, että "kaikki" tekee nykyään näin. Ajattelin, että no mikä ettei. Ja löysin aivan ihanan ihmisen, jonka kanssaan olen ollut tosi intensiivisessä kirjeenvaihdossa. Tämä on jotain virtuaalirakkautta. Olen saanut takaisin itsetunnon sekä naisena että ihmisenä. Kohta me tavataankin. Olen saanut kirjeitä myös muilta miehiltä, ja kaikki haluaa tavata jne. Minä olen siis kiinnostava ja hyvä ihminen! Ei se ole mun syytäni, että ex-mieheni osoittautui lurjukseksi. Tai no, siis heikoksi ihmiseksi.
Minulla on taas pää pystyssä. Hymyilen. Elämä todellakin kantaa.
Sinulla on toki vaikeampi, koska Sinulla on kolme lasta. Mutta toisaalta, he ovat Sun elämän ilosi ja tarkoituksesi! Kyllä elämä Sinuakin kantaa! Minä tiedän!
Mietitään sitä matkaa.
Mutta kaikkea hyvää Sinulle! Sinä olet upea ja urhea ihminen! Kaikki aikanaan! Vielä Sinä hymyilet ja katsot sateenkaarta sillä silmällä!
Terveisin Ewalotta
hei Ewa-lotta pitkästä aikaa! Ihanaa, että sun asiasi ovat järjestyneet noin hyvin että olet päässyt taas ilmeisesti pahimman yli. Onnea ja rakkautta uudelle elämällesi!🙂👍 Samaa toivon sinulle, Kiinan leski! Sinunkin elämäsi voi muuttua hyvinkin pian ja aivan ihanaksi ja uudenlaiseksi, niinkuin Ewalotallekin. Voimaa ja jaksamista🙂🌻🙂