Hei!
Olen aika pahassa ahdingossa ja haluaisin tietää, mitä Sinä ajattelet mun tarinastani. Kirjeeni on pitkä ja sekava, koska olen aika tavalla hämmentynyt ja sekaisin itsekin. Jos kuitenkin jaksaat lukea ja jopa kommentoida, kiitos siitä etukäteen.
Olen 46 v. akateemisesti koulutettu johtavassa asemassa oleva ulkomaalainen (eurooppalainen) nainen, suht hyvännäköinen ja (toistaiseksi) täysjärkinenkin 😉). Vielä puoli vuotta sitten kaikki oli ihanaa ja erinomaista. Oli avioliitto ja kaunis koti, oli aviomies, elämäni rakkaus ja samalla paras ystäväni. Olemme olleet naimisissa lähes 15 vuotta – juuri hänen takia muutin pois kotimaastani – rakkaudemme piti olla ikuista, tyyliin kunnes kuolema meidät erottaa… Puoli vuotta sitten elämäni romahti, en pysty vieläkään uskomaan että näin kävi.
Mieheni kävi usein työmatkalla Afrikassa. Hän kertoi usein miten kauniit sikäläiset naiset ovat, mutta otin asiaa huumorilla – ovathan he toki kauniita, ei siinä mitään. Kävinhän minäkin kerran hänen kanssaan siellä Afrikassa, ja ihailin itsekin eksoottisia kaunottaria.
Sitten tuli huhtikuu, jolloin maailmani ns romahdi. Mieheni kävi taas Afrikassa, ja palattuaan sieltä kotiin hän kertoi mulle, että hänellä on nyt ”toinen nainen”. Hän kertoi että on ihastunut 30 vuotta nuorempaan opiskelijatyttöön, jonka oli tavannut jo helmikuussa työmatkan viimeisenä iltana hotellin baaritiskillä. Samana iltana he olivat lähteneet tuon tytön kotiin – edes maassa vallitseva karmea aids-tilanne ei estänyt. Mieheni olisi mielellään viennyt tytön hotellihuoneeseen, mutta turvamiehet estivät. Sen jälkeen he olivat kaksi kuukautta kirjeenvaihdossa e-mailitse ja siitä alkoi suuri ”hullaantuminen”. Edes se, että hän oli jättänyt sille tytölle eka kerralla (siis helmikuussa) tyynylle rahaa, ei haitannut tahtia, tyttö oli myöhemmin e-mailitse moittinut häntä siitä, että hän ei ole ”sellainen” tyttö, hänhän on kunnollinen. Voi hyvä luoja sentään!
Kunnollinen neitokainen ei kyllä palauttanut rahoja vaan kysyi myöhemmin aina lisää ja lisää, vaikka mihin tarkoitukseen. Kaiken tämän ihannuuden kertoi mulle mun oma mieheni itse,
Sitten mieheni lähti huhtikuussa taas Afrikkaan ja varasi huoneen sellaisesta hotellista, johon sai viedä paikallisia tyttöjä. Tämä ”vilpitön” töttö oli nimittäin tiennyt sellaisen hotellin jossa sellaiset touhut käy. He viettivät siellä hotellihuoneessa kaksi viikkoa yhdessä, mieheni jopa esitteli häntä työkavereilleen, joita minäkin tunnen, jotka ovat käyneet meillä kotona. Heti toisena päivänä tyttö oli käskenyt ostaa itselleen vaatteita ja koruja…
Mieheni kertoi sen kaiken mulle silloin huhtikuussa jotenkin voitonriemuisesti, hän jopa kehuskeli miten ihana ja seksikäs tuo tyttö oli ollut, ikään kuin olisin hänelle joku ryyppykaveri eikä vaimo. Hän kehuskeli vielä, että oli ostanut tytölle vaatteita, antanut rahaa jne. Ja että neitokaiselle on hyä maku…
Se keskustelu oli siis huhtikuun lopussa. Sain aikamoisen shokin, tilanne oli äärimmäisen inhottava, loukkaava ja nöyryyttävä. Hän itse asiassa nauroi mulle päin naamaa, viskilasi kädessä, aika humalassa, omahyväinen ja kukkoileva. Myöhemmin hän pyysi vähän anteeksi, mutta tarkoittiko se sitä? Näytti siltä, että hän on ihan oikeasti jotenkin ylpeä itsestään, ylpeä siitä että 27 v musta tyttö on ”ihastunut häneen”, 57 v mieheen….
Tiesin silloin huhtikuussa, että hän on menossa sinne Afrikkaan kohta uudestaan, heinäkuussa. Kun mieheni sanoi ettei hänellä ole nyt valitettavasti aikomustakaan heti lopettaa tota suhdetta, että elämässä pitää olla iloakin , ja että miksi mä en voisi antaa hänen vähän HASSUTELLA, että eihän niitä Afrikan työmatkoja enää paljon tule; ja että ”kyllä viisas nainen ymmärtäisi yskän” jne. ilmoitin, että ok, ei ole nyt muuta vaihtoehtoa, minun pitää hakea eroa.
Ja jätinkin erohakemuksen, ja jätin sen yksin, koska hän ei suostunut allekirjoittamaan. Hän valitti, että HÄN oli saanut hirveän shokin siitä, että minä laitoin erohakemuksen, miten minä voisin olla niin julma jne. Hän kun rakastaa minua ja kaikki muu on vaahtoa veden pinnalla… Hän sanoi, että hän voisi pyynnöstäni toki harkita suhteen lopettamista, mutta ainoastaan silloin, jos minä peruisin erohakemuksen. Hän kun ei halua ”jäädä tyhjän päälle”. Sanoin, että voin ainoastaan harkita avioliiton jatkamista ja ainostaan silloin, jos HÄN lopettaa HETI suhteensa sen ilotyttönsä kanssa, sen lisäksi hänen täytyy voittaa takaisin mun luottamus. Se ei oikein hänelle käynyt. Hä kun oli joka tapauksessa menossa sinne Afrikkaan eikä halunnut menettää saavutettuja etujaan…
Hän sitten kävi heinäkuussa siellä Afrikassa. Ennen sitä hän lähetti sille rahaa vuokraa ja sähkölaskuja varten, aika paljon itse asiassa. Palattuaan hän kertoi, että suhde on ohi. Mutta sitten ei ollutkaan ohi. Oli kuulemma sääli lopettaa. Ja vuoden 2006 helmikuussa uusi Afrikan matka edessä ja eihän sinne kuulemma voi lähteä ilma ettei tapaisi sitä tyttöä.
Koko kesä ja syksy on ollut sellaista soutamista ja huopaamista. Mieheni on juonnut ihan hirveästi, joka ikinen päivä. On se aikaisemminkin ottanut, mutta ei sillä tavalla.
Ajattelin ettei näin voi ihminen elää, pakko eron on tulla. Tein jopa lakioppaan avulla osituspaperit, erittäin reilut sellaiset, mutta mieheni ei halunnut siitä keskustella. Hän kun ei halua erota. Hän jopa raivostui huomatessaan, että ero tule hänelle(kin) kalliiksi maksamaan. Tulee se mullekin. Olen 15 vuotta paiskinnut töitä täällä Suomessa, ollut hyvä vaimo ja hoitanut myös meidän yhteiset raha-asiamme kuntoon.
Mutta mieheni ei haluaisi luopua mistään – ei tytöstään, ei meidän kodistamme, mökistä eikä autosta eikä avioliitostakaan. Kas kun Suomen laki ei salli moniavoisuutta 😉) Mieheni on yrittänyt minua vakuuttaa, että meidän rakkaudemme on vahva ja kestää tämmöisen jutun, ja että emme missä tapauksessa eroa, että minun pitää antaa hänelle aikaa!! Aikaa! Että ”kyllä se hullaantuminen menee ajan kanssa ohi”! On kuulemma ”obsession”! Että kyllä viisas nainen kestäisi. Enhän minä ole halunnutkaan koskaan erota, olen sisimmässäni odottanut, että hän selviäisi siitä 50-kympin kriisistä ja elämämme jotenkin jatkuisi. Mutta eihän sitä loputtomasti voi odottaa, itsetunto, ihmisarvo ja terveys siinä menee. Sanoin sille, että hänen täytyy tehdä valinta, joko minä ja meidän avioliittomme, tai sitten se (maksullinen) tyttö. Jos hän haluaisi jatkaa avioliittomme, hänen pitäisi todellakin lopettaa se suhde. Hän sanoi, että kyllä hän lopettaa. Ja tyttö ei kuulemma ole maksullinen vaan viaton ja vilpitön…
Marraskuussa tuli sitten harkinta-aika täyteen. Kävi ilmi, että hän on koko ajan valehdellut minulle. Hän on säännöllisesti lähettänyt sille tytölle rahaa, laittanut sen valokuvansa työpaikkansa työhuoneen seinälle (mieheni työkaveri kertoi mulle siitä) ja kutsunut tytön jouluksi – uudeksi vuodeksi Suomeen. Eikö ole hyvä ajoitus! Jouluksi!
Jouluaattona hän sen kaiken minulle kertoi, tyttö oli jo lennätetty Suomeen, istui ja ”päivysti” häntä jossain Helsingin hotellissa. Mieheni vielä valehteli, sanoi että tyttö tulee vasta viikon päästä Suomeen. Mieheni kun ajatteli, että viettää ”jalomielisesti” Joulut (tai osa ajasta) vaimonsa kanssa, mitä nyt käy välillä tyttöä hotellilla ”katsomassa”. Siis ihan irvokasta! Ihan kun jostain Hollywoodin B-luokan leffasta! Joulun jälkeen oli tarkoitus näyttää tytölle Suomea, kuusi kokonaista viikkoa… Kyllä! Ja sitten lähteä yhdessä sinne Afrikkaan, miehelläni on edessään viiimeinen työmatka. Ihmettelen että selvisin hengissä siitä ”ilmoituksesta”.
Se tyttö vielä soitti miehelleni kun istuttiin joulupöydässä. Jouluaattona!!! Se oli sellainen isku, että ajattelin ihan oikeasti että saan sydänkohtauksen tms. Tapanina hän sitten tunnusti että tyttö on itse asiassa jo ollut Helsingissä parisen päivää. Sanoin sitten että hän saa nyt lähteä. Hän pakkasi kamat ja lähti. Printtasin Jouluaattona toisen vaiheen erohakemuksen ja otin häneltä allekirjoituksen. Hakemus on edelleen kassissani.
Olen nyt ollut täällä yksin kotona reilut kolme viikkoa. Viikko (tammikuun alussa) olin lomalla, joka tarkoitti enimmäkseen sitä että tuijotin kattoa, luin ja katselin telkkaria. Onneksi on ystäviä, jotka jaksaa kuunnella, mutta yritän nykyään mahdollisimman vähän heitä rasittaa, kaikilla on omat murheensa, kaikki ovat uranaisia kuten itsekin. Ja tätä mun juttuani on jo kestänyt puoli vuotta. Kaikki ystäväni ovat kehottaneet heittämään ukko pihalle. Mua hävettää että olen edelleen tässä pisteessä.
Viikko olin töissä. Kolmas viikko tein aika tavalla etätyötä, koska en halunnut/jaksannut lähteä ihmisten ilmoille. Mieheni käy välillä täällä postia hakemassa. Sanoin että mulla on varmuusketju ovessa, hänen pitää ilmoittaa päivä aikaisemmin kun tulee käymään. Sanoin myös, että soitan poliisille jos hän tuo sen tytön meidän kotiimme.
Mitä mä teen? En voi vaihtaa lukkoja, se on kuulemma rikos. Mieheni uhkaili jo mua rikosilmoituksella mikäli avaisin hänen kirjeensä tms. En voi tehdä asuntokauppoja ennen kun osituksemme on tehty. Olen katsonut vuokra-asuntojakin, mutta ei ole oikein napannut. Toisaalta, miksi minun pitäisi muuttaa ”ratikkalippu taskussa” pois kotoa jonnekin vuokramurjuun, ja jättää koko elämäni petolliselle miehelle ja sille maksulliselle tytölle. Eihän sille sitte mitä kiirettä ole hoitaa ositusjuttuja.
Onko mun sitten itse asiassa pakko hakea virallista osittajaa käräjänoikeudesta? Pakko kai. Muuten tää asia ei etene. Hänhän velkaantuu sen mimmin johdosta yhä lisää ja lisää.
Olen asunut Suomessa sen verran kauan – 15 vuotta – etten oikeastaan koe enää eläväni vierassa maassa. Mulla on täällä ystäviä ja kavereita, niin suomalaisia kuin ”maannaisia”. Heistä on ollut paljon tukea. Tässä vaiheessa kuitenkin koen, että minun pitäisi nyt itse tehdä jotain eikä loputtomasti ”ruikuttaa”. Ystäväni ovat kaikki sanoneet, että mieheni on käyttäytynyt roistomaisesti ja minun pitää jättää se. Mua jo nolottaa lähteä heille TAAS JA TAAS ruikuttamaan. Tässä on mennyt jo puoli vuotta. Kaikki ovat kiireisiä uraihmisiä kuten itsekin. Ymmärrän sen itsekin että mies on ”ansainnut” avioeron. Mutta kuitenkin, kun katson vaikka meidän valokuvia itken, itken ja vaikeroin. Sattuu. Sattuu niin hirveästi. Siksi olisi hirveän hyvää saada palautetta näin netin välityksellä. Olen myös tottunut olemaan vahva, itsenäinen ja menestynyt. Olen tottunut auttamaan toisia. Olenhan auttanut miestänikin aikoinaan… Välillä taas tuntuu että kaikki onkin ehkä mun oma vikani, en ole ”osannut hoitaa parisuhdetta”… Syyllistän itseni. Ja samalla pelkään että annan kuitenkin anteeksi sille petturille. Mutta jos annan, sitten paha mut perii.
Se kaikki on sen verran kauhea, että olen ajatellut jopa … kaikenlaista. Miten on mahdollista, että sun oma rakas, sun oma kulta, sun paras ystävä ja sielunkumppani muuttuu yhtäkkiä täysin vieraaksi ihmiseksi, NAMUSEDÄKSI, joka ei välitä pätkäkään miltä minusta tuntuu, joka häpäisee ja nöyryyttää ja pettää sua. Hän on nähnyt miten minuun sattuu, mutta jatkaa siitä huolimatta. Hän sanoi, että hän ei ole tarkoittanut ”ainakaan loukata”… Voi hyvä luoja sentään. Hän sanoi, että ei olisi ikinä uskonut että tulee hullaantumaan sillä tavalla, vanha mies.
Mutta eiköhän ihminen pysty kuitenkin hillitsemään itseään, erityisesti kun kyseessä on selvästi ns erehdys. Vai voiko maksullista naistakin rakastaa? Mitä se rakkaus sitten on? En millään usko, että heidän tarinallaan olisi happy end. En usko että neitokainen olisi ”viaton” ja ”vilpitön” kuten mieheni häntä luonnehtii. Tässä on selvä hyötymistarkoitus, Mieheni on tytön vaatimuksestaan maksanut sen vuokria, sähkölaskuja, ostanut vaatteita jne. Mieheni on itse kertonut reippaasti…
Järki ja tunteet sanovat mulle, että sen verran petollinen, heikko ja tyhmä mies pitää heittää heti pellolle, ja hakea käräjäoikeudesta virallista osittajaa. Mieheni on pannut aikamoisen omaisuuden menemään siihen tyttöön ja jatkaa vaan, lemmenlomalla kun ovat, eli tässä on riski, että joudun todella keski-ikäisenä ns lumihankeen. Samalla joku ääni sisällä piipittää, että ehkä se on kuitenkin tilapäinen mielihäiriö, ja että ehkä kaikki on ollut pahaa unta…ja että ehkä kaikki vielä järjestyy. Hän on siis ollut mun elämäni rakkaus. Meillä oli kaikki. En voi käsittää että näin kävi.
Päätä särkee. Ohimoissa on omituinen kipu. Poskipäissä omituinen kipu. Valvon öisin. Kyllä tiedän että kroppa reagoi stressiin, mutta se kaikki sattuu niin vietävästi. Miten tästä voi selviä? Yritän kyllä skarpata, koska eihän tässä ole varaa joutua vielä työttömäksi. Keväällä ja kesällä ja syksyllä tein töitä kun kone, asiat oli pakko hoitaa kunnolla, monet ihmiset olivat minusta riippuvaisia. Nyt on helpompi perioodi ja tuntuu että se on juuri vaarallista, on aikaa ajatella, olla heikko.
Kyllä ihmiset eroavat, mutta tämä juttumme on jotenkin sen verran raadollinen, että miten tänä jälkeen voi enää elää? Tämä on niin nöyryyttävä ja raastava. Miten tässä näin kävi? Mitä mä teen?
Olen kirjottanut tämän kirjeen aika kiihtuneessä mielentilassa. Pyydän anteeksi kirjoitusvirheitä. Olen hirveän iloinen, jos joku jaksaa lukea tän vuodatuksen ja jopa vastata. Mitä SINÄ tekisit minun tilanteessa? Mitä suomalainen nainen tekisi?
Terveisin,
onneton, epätoivoinen ja hämmentynyt Evalotta
Kuulostaa hyvinkin tutulta. Mieheni ihastui oppilaaseensa herra tietää koska. Ramppasi toisella paikkakunnalla milloin milläkin
tekosyyllä. Kysyin moneen kertaan oudoista ravintolakuiteista, mutta aina oli tarjonnut vanhoille armeijakavereilleen tai muille
ikivanhoille tuttavuuksille vuosien takaa, joita en edes tunne. Sitten alkoivat puhelinsoitot, "jään sille ja sille yöksi, en jaksa ajaa
kotiin". Minä idioottina nielin kaiken, kunnes tihentynyt kyläily sekin alkoi epäilyttää.
Vähän salapoliisin työtä ja niin se paljastui.
Soitin hänelle, että tulee töistä heti kotiin, haluan puhua. Hänen tarvitsi vielä käväistä tunnin matkan päässä olevassa
kaupungissa kiropraktikolla, joka ei edes ottanut vastaan sinä aikana jona hän muka sinne oli menossa.
Sieltä hän sitten tuli kotiin hymy huulilla selvittämään asiaa. Tämä tyttö on kaunis, ujo, arka, pieni, vaalea, raukka
puhevikainen, joka on avannut hänelle uuden ihanan maailman. Mies selvitti vilpittömyyttä tavoitelle, että he vain juttelevat
eläinjuttuja ja ovat ystäviä. Pelkästään ystäviä.
Ei edes silloin myöntänyt yökyläilyjä, suutelemisen kylläkin.
Hän ei voinut ajatella, koska oli niin onnen huumassa. Ja minä tuskasta ja kivusta kipeänä koitin kysyä, mitä???
Mieheni selityksen mukaan, tämä toinen nainen piti vain käydä läpi. Että vaihtoehtoa ei ollut. Hän oli niin kauan jo haikaillut sen
likan perään, että oli pakko kokeilla.
Ja niin minä menin rikki.
Halusin jäädä peiton alle makaamaan, ja niin olen viettänytkin päiviäni. Kaipaus on niin voimakas, ja muistot yhteisessä
vuoteessa ovat kipeitä ajatella. Sattuu ajatella, että se toinen nainen on ollut samaan aikaan mieheni ajatuksissa, kun olemme
olleet vuoteessa.
Valehtelu loukkasi kaikista eniten. Annoin moneen kertaan mahdollisuuden selittää ja kertoa, laitoin häntä selkä seinää vasten.
Jokainen tapaaminen oli vain viaton oppilaanohjaus ja tukeminen.
Tuntuu kuin minua olisi höylätty edestakaisin ja sitten vielä pyöräytetty rautamankelissa. Ystävieni mukaan tällainen teko vaatii
kunnioituksen puutetta, mieheni ei ollut ajatellut omien sanojensa mukaan minua tähän kuvioon ollenkaan. Mutta "ei kuitenkaan
halunnut loukata". Niinpä niin. Selityksistä ei taida tulla loppua.
Niin että sinun tarinasi tuntuu todella pahalta, että mies on noin vahingoniloinen noin suoraan. Minulle vaan vittuillaan
hienovaraisesti, anteeksi kielenkäyttöni.
Ehkä siksi et ole jaksanut toimia, kaikki energiasi on mennyt peruselintoimintojen ylläpitämiseen, hengittämiseen, askeleen
astumiseen, hampaiden ja huisten pesuun. Ehkä siksi et ole saanut enää mitään ylimääräistä itsestäsi irti. Ymmärrän täysin
tunteesi, taistelen niitä vastaan koko ajan.
Minua ovat auttaneet koirien hoitaminen, joka vaatii säännöllisyyttä ja rutiineista kiinni pitämistä. Pidän niistä ihan liikaa, että en
veisi niitä ulos.
Olen keskustellut kaikkien mahdollisten ystävien ja kavereiden kanssa aiheesta. Se on ainoa mikä auttaa. Myös
kriisipuhelimeen olen soittanut. Sieltä olen saanut energiaa, "Toimi"! Jokainen kertoo oman mielipiteensä ja työntää minua
tekemään päätöksiä, mitä mieheni ei kuulemma jaksa tehdä.
On vaikea päästää irti elämänsä rakkaudesta ja kaikista hyvistä vuosista, mutta niin hänkin teki, ajattelen. Annan hänelle vielä
mahdollisuuden selittää minulle ja kertoa jotain todellista, mutta en jää häntä odottamaan.
Olen nyt viikonloppuna muuttamassa pois yhteisestä kodistamme, jonne hän jää. Ajattelin ensin, etten halua että hänkään
asuu täällä, mutta se auttaa, että vien kaikki tavarani pois, ja hoidan yhteisten tavaroiden jakamisen oman mieleni mukaan.
Haluan mukaani vain sen, mikä merkitsee minulle jotakin. En millään jaksaisi pakata, mutta se on ollut yllättävän terapeuttista.
Itse syyllistyn koko ajan ajattelemaan, että mikä minussa on vikana ja mitä tein väärin. Että olenko lihava, ruma, vanha,
kurttuinen, mitä tiedän etten ole. Ja silti itsesäälini nousee välillä pintaan. Ja kun mies tenttaa, mitä nyt aion tehdä ja miksi olen
kertonut yhteisillekin ystävillemme, tunnen hetken pahaa oloa ja syyllisyyttä ja sitten taas soitan jollekin ja kerron, mikä painaa.
Puhuminen on terapeuttista, on se sitten ystävälle, päiväkirjalle tai ammattilaiselle.
Kriisilinjoilta saat vihjeitä, mistä jatkaa avunsaantia ja kuuntelevan korvan. He eivät ole kertaakaan lopettaneet niin, ettenkö
kokisi jaksavani tehdä taas yhden siirron eteenpäin. Internetistäkin löytää yllättävän paljon vaihtoehtoja. Puhelinlasku on
huima, mutta vielä kamalampaa olisi jäädä yksin.
Kuvittele, miltä tilanne näyttää kuukauden tai kuukausien päästä. Näetkö miehessäsi halun muutokseen. Entä kunnioittaako
hän sinua silloin?
Hae vihantunteesi ja aggressiosi miestäsi kohtaa. Kukaan ei saa kohdella sinua noin ilkeällä ja kammottavalla tavalla. Olet
kaunis, upea ja viehättävä ihminen. Vaikka hän haluaisi tuhota oman elämänsä, sinulla on oikeus ihmisarvoiseen elämään ja
kohteluun. Mitä sinä haluat? Mitä sellaista mitä miehesi sinulle on antanut, et voisi saada keneltään muulta?
Etsi itsetuntoasi pienistäkin asioista. Mitä sinä osaat? Miten sinä olet arvokas? Kaikki ne lukemattomat asiat, joissa sinä olet
ainutkertainen itsellesi. Itsekunnioitus on vaikea saavuttaa, mutta se on elinehto.
Sinä voit vielä vaikuttaa tulevaisuuteesi.🙂👍
Hei Eva-Lotta, voin hyvin ymmärtää milta susta tuntuu. Varmaan sulle ovat monet sanoneet, että jätä se mies, mutta tiedän, ettei se ole helppoa. Se tekee kipeaa.! on niinkuin jätettävä ne toiveetkin. On hirveän vaikea luopua . Onkuin pitäisi luopua osasta itseään, onhan ollut toisen kanssa onnellisia aikoja ja on uskottu yhteiseen tulevaisuuteen. En pysty antamaan sulle neuvoa, mutta kerron miten itse tein. Kymmenen vuotta sitten mullekkin saatui jotain samantapaista. Mun maailmani murtui. Ja mikä mua kaikista eniten järkytti silloin, oli mun oma naivi luottamukseni kaveriini ja se että miten saatoin olla niin erehtynyt hänestä. Olisin voinut vannoa, ettei hän koskaan tekisi sillä tavalla ja petkuttaisi mua. Ja hän oli niin rakastunut nuoreen tyttöön!. ja meinasi lähteä siitä, anteeksi pyydellen. Minä silloin reagoin siten, että aloin raivota ja heitellä esineitä seiniin. Hän istui siinä kuoleman kalpeana kuin syntinen ja minä huusin hänelle, että sinä et ainakaan tästä ennen lähde, ennenkuin olen saanut sanottua sinulle kaiken sen, mitä mun sielustani pursuu.En halunnut jäädä yksin ilman että olisin saanut purettua pettymykseni ja raivoni ja suruni. Hänen piti kohdata mun tunteeni, ennenkuin lähtisi siitä, sen hän oli mulle ainakin velkaa! Ja hän lupasi odottaa niin kauan. Välillä lauhduin ja hän kertoi siitä ihanasta rakkaudestaan ja mun sydäntäni riipi. Tuskaa, vaikka tietenkin tiedän omasta kokemuksestani, millaista on kun on rakastunut. Siinä ei järki pelaa. Sitten taas raivosin ja välillä itkin surullisena.
Kului joitakin päiviä ja sitä mun sielun purkausta jatkui. Ja se tyttö soitteli ja halusi tietää, milloin mies tulee hänen luoksensa. Kuulin, kun mies sanoi puhelimeen, ettei hän ole varma, milloin ja että tuleeko ollenkaan. Sitten seuraavana päivänä mies soitti mulle töistä ja sanoi, että ei hän lähdekaan, vaan haluaa olla mun kanssani. Että hän repäisee sen toisen sydämestään pois.
Mulla oli kyllä siitä asti suuria epäluuloja häntä kohtaan. Enkä itse ollut päättänyt edes, että haluanko jatkaa suhdettamme pitempään. Halusin antaa aikaa itselleni, niin että pystyisin jotenkin sulattamaan tämän saamani shokin. Pian senjälkeen osoittautui, että mies onkin alkoholisti. Hän itse tajusi sen yhtenä aamuna. Kun kädet vapisi ja hänelle tuli kuolemanpelko. Hän lopetti juomisen siihen , eikä ole sen jälkeen juonut tippaakaan. Kävin muutamia kertoja anonyymien alkoholistien läheisten kokouksissa ja sain tietää, että tälläiset "rakastumiset" kuuluvat vähän niinkuin siihen tautiin. Alkoholistit kuulema vähän väliä saattavat rakastua johonkin unelmaansa. Ja loppujen lopuksi märkä alki ei rakasta muuta kuin omaa pulloaan.
En jättänyt miestä ja suhde on jatkunut. Ajan kanssa siitä on tullut kypsempi ja syvempi. Kiintymys ja yhteenkuuluvaisuuden tunne on kasvanut. Mun epäluuloisuuteni on haihtunut ja meilla on luottamustas toisiimme. Mulle tässä auttoi tämä järkeenkäyvä selitys toisen odottamattomasta pettämisestä. Siten saatoin vähitellen antaa anteeksi ja haavat meni umpeen.
En tiedä, auttaako sua mun tarinani, mutta halusin kuitenkin kertoa, ehkä saat siitä ede🙂👍s jotain hyvää itsellesi. Toivotan sulle voimaa, ja rohkeutta ja kaikkea hyvää ja lempeää! t: Ellun kana
Hei,
kiitos teille, Takeshi ja Matkalainen.
Olen iloinen puolestasi, Matkalainen, että sait elämäsi kuntoon. Sinähän asut ulkomailla, eikö niin? Meillä on siis aika paljon yhteistä. Onko miehesi kuitenkin suomalainen vai ulkomaalainen? Ja Takeshille toivotan SISUA, voimia ja jaksamista. Ja älä anna periksi, älä anna itsesi lannistaa.
Ystävälliset viestinne auttoivat mua paljon. Tajusin kirkkaasti, etten ole mikään friikki eikä "luuseri", näinhän sattuu ja tapahtuu muillekin, kunnon naisille, fiksulle ja ihanille naisille. Miksi me annetaan itsemme sillä tavalla loukata? Tai emme siis anna, mutta kuitenkin... Teki mieli noustaa taisteluun ja kostaa!! Luin viestinne monta monta kertaa. uudestaan ja uudestaan. Olin silloin kirjoittaessani nii jumissa, että aloin tavallaan syyllistää itseni. Olisi pitänyt paremmnin "hoitaa parisuhdetta", olisi pitänyt enemmän huolehtia itsestäni, käydä enmmän jumpassa yms. Etsin myös liian paljon syitä siitä tytöstä, eikä omasta miehestäni. Mieheni se roisto on!! Hänhän haluaa päteä, briljeerata, kukkoilla 30 v nuoremman "nuorikkonsa" edessä... Minähän olen liian kriitiinen ja itsenäinen... en jaksa enkä halua palvoa häntä, en todellakaan. Haluan tasa-arvoisen suhteen, joka perustuu keskinäiseen kunniotukseen (ja toki rakkauteen).
Nyt, kiitos teille, olen saanut todellisuudentajun joksenkin takaisin. Ainakin vähäksi ajaksi... Mieheni on tilassa "millään ei ole mitään väliä" ja on ihan sama, itkenkö, huudanko mä vai heittelen tavaroita, hän on omassa maailmassa, hän on rakastanut, "pakkomielteensä" voimissa. Eikä edes yritä sille mitään tehdä.
Jäin kuitenkin miettimään sitä, että mitä teen, kun mieheni palaa sieltä Afrikasta. Enhän mä voi asua hänen kanssa enää yhdessä kaiken tän inhan jälkeen. Olen halunnut neuvotella kumpi ostaa toisen ulos yhteisestä kodistamme. Uuden elämän edellytys on oma asunto ja koti. Mieheni välttelee eikä halua siitä puhua. Hän velkaantuu koko ajan lisää, mitä kauemmin hänen lemmenlomansa kestää. Ystäväni sanoo, että minun on pakko antaa asialle virallinen muoto ja hakea käräjänoikeudelta virallinen osittaja. En haluaisi jäädä sinne yhteiseen kotiimme yksin asumaan, se on mulle liian isokin. Ja hän muuttaisi joka tapauksessa käytännössä naapuriin, koska ei halua muuttaa asuinalueelta pois (meillä on rannassa venesatamassa venepaikka ja hän on ukkoköörin eli venekerhon pj, josta KOVIN ylpeä). En haluaisi törmätä häneen ja hänen lapsivaimoonsa joka toinen päivä. Voisin toki ostaa itse hänet ulos, vaikka hirvittää se kaamea velka, joka jäisi sitten mun vastattavaksi. Joten lähetisin itse pois, ottaisin asuntolainaa ja ostaisin itselleni pienen kaksion. Sitten pystyisin ehkä paremmnin hänet unohtamaankin. Mutta sitä varten tarvitsen toki eron yhteydessä tapahtuvan osituksen, eli sen pienen pesämunan, joka KUULUU MULLE. Sitten saan myös asuntolainaa ilman että mun tarvis pyytää jotakuta takaajaksi. Meillä on ollut kaikki yhteistä - sekä omaisuus että velat. Ja velkaa on paljon. Yhdessä olisimme kaikesta hienosti selvinneet. Mutta ei ole enää MEITÄ, ei koskaan. Olen yksin.
Eilen kuulin vielä mieheni pojalta (mieheni ekasta avioliitosta), joka on mun hyvä ystävä, sellaisen "ilosanoman", että mieheni ja se tyttö ovat jo päättäneet hääpäivästä heinäkuun alussa Afrikassa. Vaikka me emme ole vielä virallisesti edes erottu. Vaikka hän on pyytänyt minua, että antaisin anteeksi ja odottaisin että hänen "huumansa" menee ohi. Parisen viikko sitten hän lähetti mulle jostain pohjoisesta seurravan tekstarin: "olin jo viemässä tyttöä lentokentälle, mutta yksi kassi puuttui. Soitin sinulle saadakseen sen, mutta et vastannut. Oli Loppiainen ja kaikki kaupat kiinni. No tilaisuuus meni ohi ja lempi leiskuu taas". Tämä on kovin mielenkiintoista. Aika inhottavaa temppu. Onko tulevaisuus, avioliitto ja rakkaus kiinni yhdestä kassista? Vai onko se nii, että hän haluaa vedättää mua, antaa toivoa jne jotta mä en lähtisi juristin puheille, jotta pysyisin "ruodussa"??? Hän tietää että tavallaan rakastan häntä vielä.
Vai pitäisikö mun nyt todella mennä vähäks aikaa jonnekin vuokralle kunnes asiat saadan ratkaistu. En haluaisi monta kertaa muuttaa. Hesan vuokraasunnot ovat myös hirveän kalliita eikä niitä ole kovin helppoa saada. Pelkään myös että muutettuani vuokralle hänellä ei ole mitään kiirettä koko osituksen kanssa. Hän käyttää ehkä väsytystaktiikkaa? Toivoo että mä en jaksa enää, että musta tulee hermoraunio tai että mahdollisesti jopa ... Sitten kaikki jää hänelle ja sille 26 v mustalle tytölle. Voitto kotiin.
Olen siis aikamoisessa umpikujassa. Toisaalta enhän minä ole mitään tehnyt, miksi antaisin ajaa itseni "yöpaidassa" kukkaruukku kainalossa pois omasta kodistani, jonka edestä olen paiskinnut töitä niska limassa. SE ei ole reilua eikä oikein. Hänen pitää lähteä kunnes asiat on hoidettu. Mutta pelkään että se ei lähde ...
Miten yhdestä kiltistä, fiksusta nallekarhusta tulee julma, petollinen ja välinpitämätön ukkopaha...sellaine Sugar Daddy, joka hullantuu 26 v ilotyttöön (vaikka hän sanoo että tyttö on kovin kunnollinen ja uskovainen...) - mitä nyt vaatii vähän rahaa 😠😝 . Miten koko elämän - rakkauden, kumppanuuden ja ystävyyden - voi deletoida yks kaks. Miten voi toista kohdella näin??? Avioeronkin voi hoitaa sivistyneesti. Vai voiko???
Evalotta
no hei Evalotta, luin sun toisen viestisi ja rupesin miettimään, mikä tuntuisi näin ulkopuolisen mielestä järkevältä sun tilanteessasi. Ehkä se auttaisi, kun menisit jonkun asianajajan luo ja antaisit tämän selvittää, millaisia juristisia mahdollisuuksia sulla on, saada se teidän yhteinen omaisuutenne- eli sinun omasikin mukana, jota miehesi ilmeisesti on satsaamassa rakastettuunsa- jotenkin "pelastettua". Ellet ole vielä varma, mitä haluat, voisi auttaa, kun tekee itselleen selväksi ne juristiset vaihtoehdot, joita on. En kylläkään tunne niin tarkkaan Suomen lakeja, koska olen asunut niin kauan ulkomailla. - Kuvauksesi mukaan mulle tuli sellainen vaikutelma miehestäsi, että hänen sokea hullaantumisensa voi vielä kestää jonkin ajan, ennenkuin sille ehkä tulee se "kakkanen loppu" ja mies putoaa seitsemännestä taivaasta maanpäälle. Joka tapauksessa yrittäisin sinuna pelastaa sen sulle kuuluvan omaisuutesi. Ja vaikka sellainen erohankekin saattaisi edistää tälläistä maanpäälle palaamista miehellesi. Joka tapauksessa se pakottaisi hänet tekemään päätöksiä. Ja sinä itse olisit se, joka toimii, ja toisen on reagoitava siihen! Musta tuntuu, että tälläinen aktiviteettikin auttaa pääsemään pahimman yli. -sanon täänkin omasta kokemuksestani. Mun ensimmäinen avioliittoni kun hajosi ja silloin mies uhkaili piilottaa meidän säästöt ja kaikki mitä oli arvopapereissa, ilmoittaen virallisesti, että hän olis hävinnyt ne ruletissa. (klassillinen selitys!) Silloin mulla kai itsesuojeluvaisto heräsi ja lähdin seuraavana päivänä töistä ruokatunnilla kotiin, ja sieppasin hänen kirjoituspöydän laatikosta kansion, jossa oli kaikki tositteet arvopapereista ym. Ne kopioin sivu sivulta töissä ja vein sitten kansion illala takaisin. Sitten ilmoitin miehelleni, joka taas uhkaili, että olen kopionut paperit. Tämä alkoi raivota, heitteli astioita keittiössä seiniin. Mutta joka tapauksessa omaisuus jaettiin puoliksi niinkuin pitää olla. Ja olen iloinen jälkeenpäin, että niin toimin, koska sellaisessa mielentilassa kuin mies oli, hän olisi toisiaan saattanut tehdä jotain aivan pöhköä.- silloin vain toimin ja mun oli pakko toimia. Surutyö ja eroamisen psyykkinen työstäminen tuli mulle vasta myöhemmin, kun muut asiat oli saatu selvitettyä. Muuten mun eka mies oli tästä maasta (saksalainen)ja mun nykyinen on täällä ulkomaalainen, niinkuin minäkin täällä, vaikka onhan meillä tään maan kanslaisuus molemmilla. Mua kiinnostaa, mistä itse olet kotoisin. (jos et halua ilmoittaa, niin se on mulle aivan ok. )
Toivon sulle edelleen rohkeutta ja voimaa ja kaikkea hyvää🙂🌻 matkalainen
Hei Evalotta!
Luin viestisi tässä ja olen itse avioeron käyneenä sitä mieltä, että tuollaista miestä ei kannata takaisin ottaa.Itse jätin myöskin mieheni kun selvisi että hän oli pettänyt minua, ja vielä yritti valehdella todella säälittävällä tavalla asiasta.
Onneksi miehelläni ja minulla oli yhteisiä ystäviä, jotka arvostivat minua niin paljon, että kertoivat totuuden minulle.
Erossa ystävät punnitaan!
Varmasti kannattaa kysyä joltain lakiasiantuntijalta tuosta osituksesta,(olisiko kaveripiirissä jollain tuttua asianajajaa, tai sittenhän on myös ilmaisia lakipalveluja) meillä ei ollut omaisuutta kauheasti, yhteinen asunto ja kupit ja kipot, mutta saimme ne jokseenkin tyydyttävästi jaettua.
Ja kuppeja ja kippoja ei tule ikävä, ei edes juuri mieleni mukaan remontoitua kotia josta muutin juuri remontin valmistuttua..
Niin se elämä vaan menee, mutta toivon totisesti voimia sinulle, sitä tulet tarvimaan!
Vaikutat kyllä todella fiksulta ja vahvalta ihmiseltä, ja nyt toivonkin että saat vahvuutesi pidettyä yllä, ja nakkaat ukon vaan kartanolle sieltä.
Sanot että saa luvan muuttaa, koska on käynyt vieraissa ja eron tullessa voimaan jaatte sitten vaikka asianajajien välityksellä omaisuuden.
Nyt koita jaksaa pitää huolta vielä itsestäsi ja itsekunnioituksesta, petetyksi tuleminen tuntuu kamalalta, se saattaa saada sinut uskomaan että sinusta ei ole mihinkään, vaikka asia ei olekaan niin!
Koita keksiä itsellesi tekemistä, ja jos et halua jäädä yhteiseen kotiin, hanki uusi ja sisusta se mielesi mukaan juuri sellaiseksi kuin olet itse halunnut tms.
Valoisampaa kevättä sinulle, ja kaikille!
Hei,
Kiitos kaikille ystävällisistä ja järkevistä vastauksista!
Olen tässä ajatellut, että mieheni kohdalla voisi madollisesti olla kysessä joku narsistinen persoonallisuushäiriö. Hän on malliesimerkki ihmisestä, joka ei koskaan tee virheitä vaan JOUTUU niitä tekemään. Asioiden pitäisi tapahtua hänen ehdoilla ja hänen pitäisi saada määräillä asioista. Jos näin ei tapahdu, hän on jotenkin hukassa. Hän ei varmaan pysty ajattelemaan, että hän on mua syvästi loukannut, niin vaan tapahtui, väärät ajoitukset, väärinkäsitykset. Hän ei ole omasta mielestään edes PETTÄNYT mua, hänellä on vaan ollut PAKKOMIELLE, jolle hän ei ole mitään voinut. MINUNHAN olisi pitänyt ymmärtää. "Kyllä viisas nainen olisi ynmmärtänyt" ja odottanut että aviomiehen hullaantuminen menee ohi", sanoi hän. Hän on kyllä hyvä kiintymyssuhteiden luomisessa, mutta niissä pysyminen näyttää olevan vaikea. Silloin kun hän on rakastunut kaikki on erinomaista, hän tuo vaikka kuun taivaaltaa. Meillähän oli rakkausavioliitto ja 10 vuotta oli ihanaa. Hän on ollut minulle kovin kiltti, hellä, hyvä ja empaattinen.
Olen aina rinta rottingilla luullut, että meidän rakkautemme on jotain erikoista, jota mikään ei pystyisi rikkomaan 😳. Että olemme sielunkumppaneita. Olen uskonut (halunnut uskoa) että vaikka edellisten vaimojensa kanssa miehelläni olikin vaikeuksia, MINUN kanssa kaikki on toisin. Että minä olen hänen elämänsä nainen. Vaikka meillä onkin ollut viime vuosina ongelmia olen ajatellut, että kyllä se siitä. Olen niistä syyttänyt alkoholia, arkirutiineja yms. Ehkä olen siis tehnyt tyypillisen rakastavan vaimon virheen - "kyllä mies MINUN rakkauden avulla muuttuu"... Jahah, miksi naiset aina rakastuvat renttuihin... vaikka akateemisiin renttuihin...
Varmaan on niin, että mieheni yksinkertaisesti lakkasi rakastamasta minua kui naista. Tätä on aika kipeetä tunnustaa. Kaikista kipeintä. Hänen mukaan kauniista & hentoosta ulkomaalaisesta nuoresta ja fiksusta naisesta (eli minusta siis ...) tuli keski-ikäinen, pyöreähkö, töitä paiskiva, erittäin vahva, "melkein kun suomalainen" nainen. Joka vielä menestyy urallakin paremmin kuin hän itse. Ehkä minun oli "kaikille" jotenkin kova pakko näyttää ja todistaa, että ulkomaalaisuudestani huolimatta olen kunnon ja fiksu nainen, joka panee pyörät pyörimään ja "pelastaa" miehenkin. En ymmärtänyt että kukaan ei voi koskaan ketään pelastaa, ei ainakaan ihmiseltä itseltään...
Ja hyvänen aika, enhän minä pysty 46 -vuotiana naisena kilpailemaan 26 v afrikkalaisen tytön kanssa, enkä todella haluakaan sellaista😠
Silloin kun tutustuimme, mieheni oli pahasti ylivelkaantunut. Yhdessä ollaan kaikesta hyvin selvitty, täytyy kyllä myöntää, että olen aina jonkun verran tinkinyt omista vaatimuksista, varmistanut että MEIDÄN asiat ovat kunnossa. Olen aina ollut aika hyvä näissä raha- ja talousasioissa, ja kunnon suunnitelman avulla on ollut suht helppoa saada asiat kuntoon. JA nyt mieheni on ostanut kalliita jakkupukuja, koruja ym lahjoja tolle tytölle, maksaa sen vuokrat ja väittää rakastuneensa hullun lailla. On jo velkaantunut taas. Kieltämättä se tuntuu pahalta ja loukkaavalta. Typerältä. En ole luonteeltani kuitenkaan mikään uhrilammas, olenhan avioliittomme aikana itsekin paljon kehittynyt ja elämämme on ollut mielenkiintoista. Toisaalta, en voi välttyä ajatukselta, että mua on jotenkin käytetty hyväksi. Mauri on työnsä tehnyt, mauri saa lähteä. Ehkä myös siksikin kaikki tämä on niin vaikea ja kamala.
Mieheni on nyt työkavereiden kanssa työmatkalla siellä Afrikassa ja palaa ensi viikolla. Yksin. Vaikka sanoin että kotiimme ei ole tulemista, hän mumisi, ettei hänellä ole nyt minnekään muualle ole mahdollista mennä, että puhutaan ja hoidetaan yhdessä & rauhanomaisesti kaikki hommat. Että kyllä häneen voi luottaa, hän on jopa tehnyt pankin kanssa järjestelyjä, jotta hänenkin puolesta ositus saadan hoidettu.
Neitokainen jää sinne Afrikkaan, kotiinsa, hän kuulemma valmistuu keväällä yliopistosta. Mieheni oli joulukuussa kertonut pojalleen, että heinäkuussa Afrikassa pidetään häät. Oli jopa hotellilla esitellyt "morsiamensa". Mieheni lapset ovat aika järkyttynetä, heidän isänsä on seonnut... Erityisesti mieheni vanhin poika, jonka kanssa ollaan hyviä ystäviä, on aika vihainen isälleen.
Tästä kaikesta, jopa hääjärjestelyistä huolimatta, mieheni meilasi mulle sieltä Afrikasta, että mitään (mm häitä) ei ole lukkoon lyödy, että hän kuitenkin toivoo että meidän ei pitäisi erota, ja että hän rakastaa minu edelleen. Meidän lopullinen avioerohakemus (harkinta-aika on ohi)on edelleen minun kassissani. Mieheni mukaan kyse on ollut väärinymmäryksistä, vääristä ajoituksista, vääristä ratkaisuista. HÄNEN kun pitää nyt miettiä. Voida olla yksikseen ja rauhassa Helsingissä, jutella minun kanssani kotonamme. Voi miten liikuttavaa 😠
Minä kuitenkin pelkään mieheni kotiintuloa. Pelkään että hän puhuu mut yli ja otan hänet takaisin. Pelkään etten raaski viedä asioita käräjille. Samalla kuitenkin pelkään, että hän jotenkin huijaa mua niissä ero- ja ositusasioissa. Pelkään itseni. Pelkään, että pelkään tunnustaa itselleni, että olen elämässä epäonnistunut. Toisaalta pelkään sitäkin, että jään yksin. Pelkään ettei minulle jää mitään minkä takia jaksaisin/haluaisin elää. Pelkään että minuun sattuu tämä petos (tätähän se juuri on, petos) niin paljon, että muuttun apaattiseksi, enkä jaksaa enää elää. Totta kai, käyn nytkin töissä, työmatkoilla, ystävien kanssa ulkona, siivoon, käyn kampaajalla jne, Olen muuten aika vahva ihminen ja selviän ns ulkoisesti. Sielu on kyllä pirstaleina.
Mutta toisaalta, jos muutan pois ja aloitan itsellisen elämän - olen silloin tavallaa ypöyksin vieraassa maassa. Mikä on elämäni tarkoitus silloin?? Käydä töissä? Töissä vaan? Olen kohta 50 v. ja elämäni parhaat päivät ovat ohi. Onhan mulla ihania ystäviä, mutta heillä on kuitenkin omat perheet, työt ja murheet, en halua heitä liian rasittaa omilla ongelmilla. Haluaisin kumppanin rinnalleni, mutta en tiedä, pystynkö enää luottamaan kehenkään. itsetuntokin on maassa. Tuntuu, että olen nyt ruma, lihava, säälittävä vanha harppu yms eikä sellaista ihmistä kukaan ei koskaan halua rinnaleen!!!
MUTTA NYT UUTISIA!! Kuulin juuri sellaisia uutisia, jotka järkyttivät mua aika tavalla.
Tilanne on nyt se, että mieheni suomalaiset ja afrikkalaiset kollegat ovat siellä Afrikassa aika närkästyneitä, että mieheni sekoittaa työt ja huvit. Mieheni olisi pitänyt asua työkavereiden kanssa samassa hotellissa, mutta se ilmoitti, että asuu sen neitokaisen kotona!! Kyseessä on kuitenkin työmatka. Projektin päätösseminaari. Töitä tehdään (pohditaan, keskustellaan) aamulla ennen luentoja hotellilla, myös illalla ja ns. vapaalla. Mieheni työkaverit - niin suomalaiset kuin namibialaiset - ovat sanoneet, että neitokainen (=huora) ei ole tervetullut mihinkään projektin illallisille eikä juhliin. Ja että mieheni pitää asua samassa hotellissa kuin työkaverit, ja osallistua kaikkiin työpalavereihin ilman sitä huoraa.
Ja nyt tulee se järkyttävä uutinen, varsinainen POMMI, jonka kuulin mieheni työkaverilta, joka on myös siellä Afrikassa
Heidän afrikkalainen kollega "BOB", joka on siis siellä päässä projektin vastuuhenkilönä, on kuulemma vihdoin avautunut ja kertonut yhtä sun toista siitä mieheni "nuorikosta". "Bobin" avovaimo on nimittäin mieheni nuorikon koulukaveri. Ja kuinka ollakaan, tuo mieheni tyttönen on kuulemma aikaisemmassa elämässä ehtinyt kunnolla putsata ainakin yhden hollantilaisen miehen. Tyttö jätti sen hollantilaisen miehen, kun ei ollut enää mitään putsattavaa. Eli tämä mieheni "nuorikko" on siellä päässä aika tunnettu eurooppalaisten miesten lypsämisestä. Tytöllä on myös (ainakin yksi) LAPSI sen hollantilaisen miehen kanssa. Lapsi on kuulemma hylätty, varmaan annettu äidille tai jollekin kasvatettavaksi. Että näin vilpitön, viaton, uskovainen, hauska ja fiksu nainen!!
Taisin siis olla oikeassa tuon neitokaisen suhteen.
Mutta mieheni kanssa taitaa olla nyt näin, että ei se pääse tuosta neitokaisesta ennen eroon, kun hänellä ei ole enää MITÄÄN, paitsi jättivelat ja ulosottomiehet niskassa. Neitonen on erittäin määrätietoinen ja pitää miestäni kunnolla kurissa ja järjestyksessä. Silloin kun tyttö oli Suomessa, miehen ei annettu minulle edes soittaa ja tyttö vastasi jopa hänen puhelimeen. Meillä oli kuitenkin joitakin käytännön asioita hoidettavina, joista oli joskus pakko puhua.
Varmaan seuraavaksi tehdään lapsi (tai on jo laitettu alulle) ja miehelleni jää elätysmaksujen maksajan rooli (tai Sossu maksaa ne). Minun on nyt pakko päästä tästä painajaisesta ulos ennen kuin esim. reipas ulosottomies tulee ovelle koputtamaan, ja mittaa minunkin palkat ulos. Tuskin näin tapahdu, mutta koko juttu on jo sen verran absurdi, että kannattaa varautua vaikka mihin. Ainakin ottaa huomioon myös tosi musta skenario. Voi olla, että mieheni meinaakin muttaa sinne Afrikkaan ja jättää kaikki velat minulle maksettavaksi
Mieheni on varmaan tilanteessa, jossa millään ei ole enää mitään väliä.
Siitä mieheni persoonallisesta narsismista vielä. On se kummaa, että nainen naisen jälkeen menee halpaan. Jopa aikuiset akateemiset humanistit, mieheni toinen vaimo ja minä
Kun tutustuimme sain minäkin katsauksen mieheni "vaikeasta & traagisesta elämästä" ja "huonosta tuurista" hankalien vaimojen kanssa. Ensimmäistä hän petti, koska oli pakko. (en halua kertoa kaikkia syitä
) Toisen hän jätti koska oli pakko, koska eka oli hänet "jättänyt"
Mieheni osasi kertoa sen kaiken niin hyvin ja dramaattisesti, että olin aivan myyty. Hänhän uskoi ja uskoo siihen itsekin!! Ja olihan mieheni ollut omasta mielestään toki erittäin hyvä isäkin, joka yksin kasvatti lapsensa uhraten nuoruutensa.
Tunsin tietenkin, että minä olen nyt se OIKEA, mieheni ELÄMÄNSÄ NAINEN, joka YMMÄRTÄÄ ja PELASTAA rakastamansa miehen maailman kolhuilta. Oh, hoija. Eli tämä tyypillinen tarina... En edes ymmärtänyt että hänessa asuu pieni alkoholisti tai ainakin alkoholin suurkuluttaja. Kun olen itsekin aina tykännyt ottaa välillä vähän hyvää viiniä ja pitää hauskaa, luulin alussa että sellainen kuuluu hänenkin kohdalla seurusteluvaiheeseen. Silloin kun tajusin, että mieheni alkoholinkäyttö onkin vakava juttu, oli tavallaan myöhä. Olin jo sitoutunut enkä halunnut jättää häntä. Sitä paitsi välillä oli parempia aikoja. käytiin jopa sulkapalloa pelaamassa ja lenkillä. En halunnut varmaan myöskään tunnustaa itselleni että olen tehnyt virheen.
Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin
Toisaalta aika hyvin meillä kuitenkin meni - 14 vuotta. Ainakin 10 vuotta oli tosi hyvää elämä, melkein kaikki mihin yhdessä tartuimme ONNISTUI.. Mutta silloin tein virheitä loukkasin (toistuvasti) jalkaani ja lihoin. Sulkapallossa nivelsiteet repeisivät tosi pahasti. Vielä pahemmin nivelsiteet meni 2 vuotta sitten Tukholmassa. Huomasin, että miestäni jotenkin ärsytti kun piti minua auttaa ja kuskata kainalokeppieni kanssa. Se loukkasi ja pani ajattelemaan, että onko hän nyt kuitenkaan sellainen enkeli kuten aikaisemmin ajattelin. Sitä paitsi minustahan tuli kriittinen, melkein kuin suomalainen, itsenäinen ja töissä hyvin pärjäävä ja arvostettu persoona, joka ei todellakaan halunnut elää pelkästään hänen ehdoillaan, joka kritisoi hänen ryyppäämistään ja velttoiluaan. Ja alkointulla riitoja. Eihän miestäni saa kritisoida, hänhän kaipaa ihailua
, ymmärrystä. Kyllä minä häntä ymmärsin ja autoinkin, mutta enhän mä kaikkea hyväksynyt ja olin jostain asioista joskus eri mieltäkin. Sehän on luonnollista minun mielestäni. Mieheni löysi itselleen sitten korttelikapakan, jossa häntä ihaillaan ja arvostetaan!! Ja löysi sitten sen 26 v. afrikkalaisen tytön, joka imartelee häntä.
Mieheni palaa siis kotiin ensi viikolla. Meidän pitää hoitaa kaikki eroon liittyvät asiat. Minua pelottaa. Voi olla että tarvitsen apua. Pelkään eniten että hän puhuu minut ympäri ja otan hänet takaisin. Se tarkoittaa kyllä minun loppua jollakin tavalla. Pelkää myös sitä, että se taas ryyppää kamalasti ja loukkaa itseään esim. sairaalakuntoon. Toivottavasti ei loukkaa minua, ei ole ainakaan aikaisemmin fyysisesti loukannut. Ja kaiken ohessa minun pitää myös käydä töissä ja etsiä uusi asunto.
Minun pitää siis ryhdistäytyä. Kun olen yksin silloin ryhdistäytyminen jopa onnistuu. Mutta pelkään mieheni kohtaamista ja tunteita mitä se aiheuttaa. Jos hän lankeaa polvilleen ja pyytää että pelastaisin hänet häneltä itseltään...jos hän itkee, uhkailee itsarilla... Jos hän pyytää mun apua... Miten pystyn olemaan kova???
Minun pitää todella ryhdistäytyä, sillä muutoin olen tilanteessa jossa minuakin ohjaa joku muu kuin järki.
Evalotta
Hei Evalotta, voin hyvin ymmärtää, että sua pelottaa tavata miehesi ja että pelkäät hänen saavan sut takaisin vanhaan peliin. Mutta jos etsisit sitä ennen vaikka jonkun parisuhdeneuvojan, ja vaatisit sitten mieheltäsi, että menette yhdessä sinne. Silloin sulla olisi joku neutraali ihminen, joka auttaisi tekemään molemmille tosiasiat selviksi. Eli et olisi yksin siinä vanhassa pelissä ja voisit itsekkin päästä paremmin selville siitä, mitä haluat sinä itse. Tämänhän ei tarvitse merkitä, että otat äijäsi takaisin, vaan se voisi selventää sitä, mitä oikeastaan on tapahtunut. Ja sitä, mitä kumpikin loppujen lopuksi haluaa.
Miehesi on ilmeisesti sokea rakastumisessaan, ettei (vielä?) pysty näkemään realistisesti (eikä ehkä voi itselleen myöntääkään, että tämä nainen on kiinnostunut hänestä vain taloudellisista syistä, Sehän olis hänelle suuri narsistinen loukkaus)
Musta tuntuis kaikista tärkeimmältä tälläisessä tilanteessa antaa aikaa itselleen, löytääkseen sen, mikä on omalle itselle! sopivin ratkaisu. Ja samanaikaisesti yrittäisin estää, mikäli mahdollista omaisuuden🙂🌻 menettämistä . En tiedä miten, koska mulla ei ole tietoa suomen lakijutuista, mutta hyvä asianajaja voisi tietää. Ymmärrän hyvin , miten kipeää kaikki tekee. Mutta sinä et ole mikään vanha ja kulunut nainen, vaan oikein fiksu ,älykäs ja rakastamisen arvoinen nainen ja ihminen, joka ansaitsee kunnioitusta! Toivon sulle voimaa ja rohkeutta! 🙂🌻 lämpimin terveisin
matkalainen
Hei taas,
kiitos, Matkalainen, ystävällisistä sanoista.
Minun tarina jatkuu ja jatkuu. Tuntuu kun olisin saanut roolin jostain elokuvasta, pyytämättä ja yllättäen 😠 Mieheni on siis palannut kotiin. En ole vieläkään onnistunut saamaan häneen ns yhteyttä. Tulin tiistaina aika myöhään kotiin ja kyseinen henkilö oli jo sammunut olkkarin sohvalle. Sitten se heräsi, sammalsi jotain ja lähti työhuoneeseen nukkumaan. Sanoi vielä hyvää yötä...
Eilen aamulla emme tavanneet. No tulin sitten eilen aikaisemmin kotiin, mutta se oli jo lähtenyt lähikapakkan ryyppämään. Palatessaan oli kännisssä, agressiivinen ja aika ilkeä. Kysyi, että miksi MINÄ en ole tilannut (ja maksanut...) asunnon arviointia, minullahan kun oli riittävästi "vapaa aikaa". Hän kun oli varattu, matkoilla... En ole sitä nähnyt aikaisemmin tommoisena. Ihan ihmispeto. En pystynyt olemaan sen kanssa enää samassa huoneessa, lähdin pois, "omaan" huoneeseeni ja laitoin oven kiinni.
Näyttää siltä että se ei ole yhtään mitään tehnyt yhteisten asioiden eteen.
Mieheni on mielestäni klassinen esimerkki "lievästä" persoonallisesta narsistista eli psykopaatista. Ei mieheni tee koskaan virheitä, hän JOUTUU tekemään asioita. Hänen kaltaiset ihmiset hurmaavat meitä ja houkuttelevat mukaansa asioihin, joita kadumme. He ottavat tavitsemansa piittamatta muitten tunteista, tarpeista tai yhteisistä sännöistä. Syyllisyys, häpeä tai katumus eivät heitä vaivaa. Heillä on kuitekin kyky esittää roolinsa niin hyvin (olla vakuuttava, älykäs, sosiaalinen, hurmaava) että toisen osapuolen versiota ei juuri kukaan usko. Siksi olenkin epäillyt ottaa yhteyttä ammattiauttajaan, terapeuttiin ja/tai juristiin, että ammattiauttajakaan ei usein pysty näkemaan tommoisen miehen esittämän hurmaavan ja VAKUUTTAVAN näytelemän läpi. Käykin niin että MINÄ olen se todellinen ongelma - hysteerinen, vainoharhainen, mustasukkainen ja vielä Varmaan on näin, että mieheni pystyy olemaan monien muiden kanssa mielestä tosi vakuuttava ja sympaattinen "nallekarhu", jolla on NIIN VAIKEA. Hän saa osakseen ymmärrystä ja myötätuntoa.
"Hän valitsee sinut, riisuu sinut aseista sanoillaan ja hallitsee sinua läsnäolollaan. Hän ihastuttaa sinua sanavalmiudellaan ja suunnitelmillaan. Hän opetta sinut pitämään hauskaa, mutta sinä saat aina maksaa laskun. Hän hymyilee sinulle, huijaa sinua ja pelästyt hänen silmiään. Ja kun hän on saanut sinusta kyllikseen, niin kun hän aina saa, hän pakenee vieden mukaanaan viattomuutesi ja ylpeytesi. Sen jälkeen olet paljon surullisempi, mutta et kovin paljon viisaampi. Ihmettelet vielä pitkään, mitä oikein tapahtui ja mitä teit väärin.". - Robert D. Hare. Ilman omaatuntoa. 2004.
Täytyy myöntää että töissä on tosin vaikeaa. Onneksi pystyn päättämään omasta ajankäytöstä. Työmatkat (erityisesti ulkomailla) ovat hyviä, siellä unohtaa tämän painajaisen. Tuntuu kuitenkin että seina alkaa tulla eteen. Poskipäät ja ohimot ovat taas kumman kipeät. Silloin kun olin yksin (ukko lemmenlomalla ja Afrikassa) ei ollut mitään tommoista.
Mietin (TAAS) että miten tästä oikein selviän. Pelkään että joku päivä päässäni "napsahtaa" ja lyön ukkoni paistinpannilla päähään. Tai muuta mukavaa 😀 Olen sinänsä varmaa että pystyn hoitamaan käytännön asiat, pelastamaan omaisuudesta mulle kuuluvan osuuden, otan uutta lainaa ja ostan oman kämpän. Mutta sen jälkeen? Miten saan itsetunnon, ylpeyteni ja sielunrauhan takaisín? Miten näin ilkeästä tempusta selvitäään? Periaatteessa ihminen selviää mistä vaan. Tai sitten ei ... Myös edessä oleva "sadan vuoden yksinäisyys" hirvittää.
Hei Evalotta, on se hankala tilanne, voi että!
Äijäsi tuntuu pelkäävän realiteetin katsomista silmään ryypiskelemällä. Juopuneen kanssa ei voi paljon keskustella. Ja tietenkin se laittaa kaikki sun syyksi, eihän hän uskalla katsoa omaa osuuttaan asiassa, saatikka sitten ottaa vastuuta. Hän vaatii sulta vaan ymmärrystä ja kaiken suvaitsevuutta, eli käyttäytyy niinkuin pikku lapsi. (Mitähän hän sanoisi jos roolit olis toisinpäin ja itse olisit nyt sitten vaan rakastunut johonkin unelmapoikaan.)
Tajuan hyvin sun tunteitasi ja yksinäisyyden pelkoasi. Jos hakisit sitten vain itsellesi tukea jostain ammattiauttajalta ja antaisit äijän pudota siihen, minne on itsensä pudottamassa. Ethän sitä kuitenkaan voi estää. Niin että pidä huolta vain omasta itsestäsi ja hyvinvoinnistasi. Anna äijäpahan olla, olipa sillä millainen "sairaus" tahansa. Hänen on itse vastattava omista tekemisistään. Suru ja tuskakin menevät ohi ajan kanssa. Niitä kestää paremmin, kun yrittää elää vain päivä kerrallaan ja työstää asiaa pieninä annoksina. Eikä sun tulevaisuutesi ole siitä ihmisestä kiinni, sulla on mahdollisuus saada uusi suhde, joka on onnellisempi kuin tämä, jos haluat. 🙂👍 Tarvitset vaan ensin aikaa sulattaa tapahtumaa ja toipua. lämpimin terveisin 🙂🌻
Hei taas,
Tarinani vaan jatkuu ja jatkuu. Minusta tuntuu yhä enemmän ikäänkuin olisin saanut pyydämättä roolin jostain saippuoaperasta. Pitäisi varmaan myydä koko tämä tarina Hollywoodille, mutta siellä pidettäisiin tätä liian mielikuvituksellisena 😋...
Kiitos, Matkalainen! Sinun vastauksiasi on tosi lohduttava lukea - olen saanut niistä sitä paljon kaivattua sielunrauhaa. Olet hyvä tyyppi! Mitä Sinulle itsellesi kuuluu siellä Saksassa?
Kuten edellisessä viestissäni kirjoitn, mieheni oli ensimmäiset illat aika kännissä, eikä keskustelu onnistunut. Mutta kuten aavistin, kohta alkoikin minun "ylipuhuminen". Meidän kun pitäisi jatkaa avioliittoa, "vetää henkselit tapahtumien yli". Miehei on valmis "ojentamaan minulle käden"... Miten liikuttava 😠... Hän pyysi jopa anteeksi. Eli siis mieheni ei haluaisi tehdä yhtään mitään muutoksia, vaan elää ja asua niin kuin ennenkin. Hän jopa ehdoti, että ostaisimme yhdessä uuden kalliin veneen...
Eihän omasta mielestään hän ei ole tehnyt mitään kovin väärää, vaikka pitkin hampain anteeksi pyysikin. Hänen mukaan tässä on vain "paljon väärinkäsityksiä ja vääriä ajoituksia". Jos olisin kesällä vetänyt eropaperin pois, hän olisi kuulemma lopettanut. Jos emme syksyllä pankkireissun jälkeen olisi "pitäneet eroa tapahtuvana tosiasiana", hän kuulemma ei olisi lainkaan tyttöään kutsunut Suomeen, ei ainakaan Jouluksi ja Uudeksi Vuodeksi, kuudeksi viikoksi. Mieheni mukaan "tämä kaikki ei vaan ole mennyt ollenkaan niin kuin piti". Hän on nyt kuulemma tullut järkiin, haluaa jatkaa "hyvää elämämme". On vakuutunut, että "hänen on parempi elää mun kanssani", että minä olen hänen "paras ystävänsä ja ainoa rakas". Ja että lopppuen lopuksi "kaikki naiset ovat samanlaisia" ja ettei "naiset vaihtamalla parane". Rakkauteen 27 v. neitokaiseen on siis tullut ryppy...Mieheni mukaan meidän "ainutalaatuinen suhde olisi pitänyt kestää tällaisen lipsahduksen".
Mitä näihin eropapereihin tulee, kyllä nyt minun ymmärryksen ja järjeni mukaan HÄNEN olisi pitänyt ensiksi LOPETTAA suhde ja yrittää voittaa luottamukseni takaisin. Silloin, vasta silloin, olisin voinut harkita pystytäänkö enää elämään yhdessä, ja voinko antaa anteeksi. Ja olisin AIVAN varmaan ottanut hänet takaisin - jos hän vaan olisi lopettanut sen suhteen. Sitä varten se harkinta-aika on että harkitaan. Minusta mieheni yksinkertaisesti kiristi ja manipuloi minua. Onhan hän itse mulle sanonut, että hän oli sen verran HULLAANTUNUT että ei olisi pystynyt lopettamaan, ja lähti tietoisesti sen neitokaisen luo Juhannuksen jälkeen. Mulle hän sanoi "koita pärjätä" 😭
Että hän siis syllistää minua. Niinpä niin. Kiitos mutta ei kiitos.
Otin toissapäivänä vihdoin itseeni niskasta kiinni ja lähetin toisen vaiheen - eli lopullisen - EROHAKEMUKSEN käräjäoikeudelle. Harkinta-aika päättyi jo marraskuun lopussa. Lähetin hakemuksen sähköpostitse. Seuraavaksi kutsun kiinteistövälittäjän tekemään asunnon arvionitia. Ukko pitää vaan saada sinä päivänä paikan päälle. Ei mieheni todellakaan halua eikä kykene tulemaan minua niissä asioissa vastaan.
Silloin varmaan on ainoa vaihtoehto, että jään itse kotiimme ja ostan mieheni ulos. Se tarkoittaa mulle yksin aikamoista velkaa, mutta jotenkuten selviän siitä, jos vietän sparttalaista elämää. Jäähän mulle koti, jonka voin joku päivä myydä ja muuttaa pienempään kämppään. Muuttaisin mieluummin itse heti pois, mutta mieheni ei varmaankaan pysty minulle tällä hetkellä maksaamaan PENNIÄKÄÄN ositusta. Hän on käsittääkseni auki ja monelle velkaa. Luottokortti kiinni. On ottanut jotain uusia kalleitta kulutusluottoja. Tuohon tyttöseen on mennyt pieni OMAISUUS. Mieheni ei pystyisi varmaan yksin ottamaan vastuuta edes nykyisestä yhteisestä asuntolainastamme.
Mieheni väittää kyllä, että hänen raha-asiansa ovat erittäin hyvässä kunnossa, että ei tässä mitään ulosottomiehiä eikä konkkaa ole tulossa, että kyllä hän VISA- kortin hoitaa ja velatkin maksaa. Hänhän ehdotti jopa uuden vene ostoa!! Hänellä on kuulemma rahaa!! Mutta miten ja millä ehdoilla hän selviää, koska? Jos hän jatkaa sen tytön elättämistä?
Yksi selkeä syy miksi hän ei halua erota on varmaan se, että hän on nyt pahassa taloudellisessa ahdingossa. Ja on huomannut että kukaan ei kadehdi häntä vaan päinvastoin, ihmiset halveksuu ja tuomitsee. Mutta minä en ole hänen äitinsä enkä huoltajansa ...
Sitä paitsi, hän juo ihan hirveästi. Joka ilta. Joka päivä. Ja paljon.
Tuolla afrikkalaisella tytölla on siis 4 v lapsi. En tiedä missä se lapsi on silloin kun äiti luuhaa hotelleissa. Ainakin mieheni projektin afrikkalaisten työtovereiden ja suomalaisen projektihenkilöstön mukaan tyttönen on sielläpäin aika tunnettu ja määrätietoinen "iloinen tyttö", joka häikäilemättömästi lypsää vanhempia ukkoja, niitä Suggar Daddy´jä. Varmaan tytön äiti ja täti sitten hoitaa lastaan, tyyliin koko kylä kasvattaa. Lapsi on tuolle tytölle kuitenkin meal-ticket (leipäpuu), koska lapsen hollantilainen jenkeissä asuva isä (sekin oli toki naimisissa oleva mies) lähettää elätysmaksuja yms. Tytöllä on kuulemma loistoasunto, jonka vuokran maksaa se lapsen isä. Tytöllä ei ole itsellään mitään tuloja, eihän se käy edes töissä, opiskelija ku on. Totta kai miestäni tarvitaan elättäjäksi! Tytöllä on kuitenkin Afrikassa jotain KARJAA, jota jänen äitinsä ja tätinsä paimentaa. Siitä tulisikin hienoja myötäjäisiä - afrikkalaisia lehmiä voisi esim. Helsingin Uutelassa Äkkijyrkän tilalla paimentaa ja saada edes jotain tuloja uusperheeseen, haa-haa 😀 ...
Miten voi NÄIN SOKEASTI rakastua?????????
En tiedä, teinkö oikein että lähetin ne eropaperit. Miestäni on niin sääli. Hän on niin surkean oloinen, surullinen. Hän itkee rinnallani. Minäkin vollotan joka ilta. Tukkakin on harmaantunut. Olemme jutelleet ja jopa halanneet. Miten hän pärjää ilman mua? Luvattiin kuitenkin tukea toinen toista myötä- ja vastamäessä. Ehkä sillä on todella paha kriisi. Hän katuu ja on epätoivoinen. Mutta hänhän valinnan teki!! Sitä paitsi kun kysyin, että no onko se suhde siis NYT ohi, hän vastasi että "käytännössä on". Että jos vaan minä otan hänet takaisin sitten kaikki on ohi. Mitä helve--iä! Tämähän on sitä saman vanhan virren veisaamista. Manipulointia. Koko vastuun siirtoa minulle. Hän ei ota edes sitä askelta että LOPETTAISI SEN SUHTEEN, joka tuhosi meidän liiton.
On kuitenkin asioita, joita ei koskaan ole mahdollista unohtaa, antaa anteeksi eikä ymmärtää. Asioita, jotka ovat liian raadollisia, julmia ja inhottavia. En voi jatkaa kun luottamuus, rakkaus, kunnioitus ja kumppanuus on tuhottu, tärvelty, ryvetetty. Jäännyt on vaan loputon häpeä, suru, ahdistus ja viha. Ja tunne että olen mennyt rikki. Varmaan aika parantaa haavat... Mutta ne arvet. Tämä kuulostaa nyt aika pateettisesti, mutta tätähän tämä saippuaoperamme tekee 😞
Miten tästä eteenpäin? Minähän kaipaan jo nyt miestäni ... Vai kaipaanko vanhoja aikoja, päiviä jolloin olimme onnellisia? Muistoja? Omia kuvitelmia & toiveajatteluja?
Sanokaa, hyvät ihmiset, voiko hän mua todella rakastaa ja silti satuttaa mua näin kun hän on tehnyt ????
"Kilvoitteleva" Evalotta
hei Evalotta!
Istun kotonani ja itken.Luin koko tarinasi. Olen samassa tilanteessa ,jokainen sanasi viiltää sisälläni.Pystyn tuntemaan sielussani tuskasi ja sekavat tunteesi.
Olen 40-vuotias ja kolmen lapsen äiti. Mieheni rakastui työmatkalla Kiinalaiseen ilotyttöön.Sain tietää suhteesta viime elokuussa. Olen käynyt läpi helvetin tänä talvena, silti hoitanut lapset,opiskeluni,kodin,perheen raha-asiat ja avio-eroa. Mies pakeni naisensa luo .Harkinta-aika päättyy toukokuussa.En tiedä, miten näistä tapahtumista voi selvitä ja löytää tasapainon elämäänsä????
Rakas kohtalontoveri,
Että elämä voikin olla näin outo ja absurdi... Otan osaa, ymmärrän miltä Sinusta tuntuu, varmaan paremmin kuin kukaan muu. Olen yhä enemmän ymmälläni - näköjään edes kolme yhteistä lasta ei estä naimisissa oleva miestä hullaantumasta eksoottiseen ilotyttöön. Miten pienestä onkaan kaikki kiinni. Onni, avioliitto, koti. Kaikki uhrataan "hullaantumisen" takia. Millään ei ole enää mitään väliä.
Tämä kaava on toki tuttu kirjoista ja elokuvista. Onhan sitä kautta aikoja rakastuttu nuoriin ilotyttöihin, uhrattu kunnia, perheet, omaisuudet ja terveys. Tulee mieleen vaikka Nabokovin "Lolita". Mutta eihän meille näin pitänyt käydä. Eihän.
Näin kuitenkin kävi. Ja mehän selvitään siitä. Selvitään koska on pakko. Ja koska meillä on älliä päässä, koska olemme ottaneet vastuun omasta (ja sinä kolmen lapsen) elämästä. Ei se ole meidän vika, että näin kävi. En ainakaan itse usko enää näin. Aluksi etsin syytä itsestäni ja vaikka mistään. Yritin vaan ymmärtää ja analysoida sekä miestäni että itseäni, loputtomasti.
Haluaisit ehkä kirjoittaa enemmän omasta "tarinastasi". Minua kiinnostaa vilpittömästi miten Sinun miehesi on argumentoinut ja selittänyt asiaa? Onko pyytänyt anteeksi ja halunut kuitenkin jatkaa avioliittoanne? Onko vaatinut sulta ymmärrystä ja kärsivällisyyttä kunnes "homma menee ohi"? Vai onko hän mennyt vaan "soitelleen sotaan"? Onko hän ollut yhtä pöhkö ja ristiriitainen kuin minun mieheni? Minua on tämä kirjoittaminen uskomattoman paljon auttanut. Aluksi suhtauduin aika skeptisesti tällaisiin virtuaalisiin kriisikeskuksiin, mutta tästä forumista olen löytänyt paljon hyvää. Tukea, ymmärrystä ja ystävällisyyttä. Empatiaa. Jopa kohtalontovereita. Miten Sinä olet selvinnyt tästä helvetistä? Olethan sinä selvinnyt kuten minäkin. Ollaan kumpikin hengissä ja järjissä. Käydään töissä, hoidetaan asiat.
Henkinen selviytyminen on eri juttu. En minä vielä tiedä miten se järjestyy. Voi olla että käytännön asioiden järjestämisen jälkeen iskeen paha kriisi. Siihen eheytymiseen menee varmaan tolkuttomasti aikaa. Annetaan itsellemme aikaa. Ja annetaan itsellemme lupa "armahtaa" itsemme. Lupa olla heikko, onneton. Lupa itkeä ja huutaa.
Ystäväni menetti miehensä Tsunamissa. Välillä mietin että onko hänellä helpompi ...
Kirjettäsi odottaen
Ystäväsi Evalotta
Hei Evalotta
Kiitos vastauksestasi!Tarinassasi on paljon samaa kuin omassani. Mieheni on käytänyt aivan samoja lauseita kuin sinun miehesi.Hänellä ei ole alkoholia mukana kuvioissa.Jotenkin minua helpottaisi, jos voisi vedota sen aiheuttamaan sekavuustilaan...
Kun mies elokuussa jäi kiinni.Hän ilmoitti ettei missään nimessä halua erota. Kysyin, että mitä hän haluaa? Aikaa, oli vastaus. Olen antanut elämästäni 20 vuotta tälle ihmiselle ja yhteiselle perheelle!!Aikaa hän tarvitsi selvittääkseen ensin, mitä tekee rinnakkaissuhteensa kanssa Kiinassa... yhteinen lapsi kun syntyy huhtikuussa! Nainen(kauniinpi sana kuin yleensä käytän) toimi omalle kulttuurille tyypillisellä tavalla ja käytti maailman vanhinta keinoa saadakseen koko suvulleen elatuksen. Kun hänellä on ennestään jo yksi poika, vaatii Kiinan valtio osansa, että lapsi saa edes syntyä. Nämä sakot on maksettu perheen yhteisistä rahoista. (siis minun ja lastenkin rahoista)
Minä tajusin , että aikaa ei ole. Sitä ihmistä jota rakastan ei ole. Sitä ihmistä, joka oli 20 vuotta minulle tärkein, ei ole. Luotin häneen 100% viime elokuuhun asti.
Hankin asianajajan. Joulun aikaan kirjoitettiin ositus ja huoltajuuspaperit.Hyvä niin, sillä syksyn aikana kaikki ylimääräinen käteinen valui Kiinalaiseen pankkiin.
Minäkin uskoin, että ei minulle näin voi käydä!
Teit oikein, kun hait lopullista eroa. Lupauksiin ei voi enää uskoa. Aikuinen ,järkevä mies voi mennä niin sekaisin , että kaikki entinen menettää merkityksensä. Niin sinun kuin minun mieheni ovat tehneet niin ala-arvoisia temppuja, että he eivät voi odottaa ymmärrystä, anteeksiantoa tai edes sääliä!
Silti... tuntuu kuin oma käsivarsi pitäisi repäistä irti...
Syksyllä, kun olin sokkitilassa, olisin ollut
valmis yrittämään yhdessä. Ainoa ehto olisi ollut , että suhde loppuu. Mies oli ihan ihmeissään, eihän hän niin pahasti voi tehdä tälle tyttö-rukalle...
Nyt mies on vihainen minulle :sinähän se haet eroa ja särjet lapsilta kodin...Tällä hetkelläkin he ovat yhdessä. Miehen projekti jatkuu..
Tunnen itseni liatuksi, käytetyksi ja sivuun heitetyksi.Onneksi minulla on kolme syytä nousta aamuisin sängystä. Olen itkenyt ja puhunut. Mies halusi tietysti pitää tämän salassa . Jäin niin yksin tuskani kanssa ,että pakkohan minun oli puhua ystäville ja sukulaisille. He ovat tukeneet minua kukin tavallaan. Myös heille tämä oli täysi yllätys.
Huh, mitä tekstiä!onko se minun kirjoittamaa vai oikein tökerö käsikirjoitus huonoon draamaan? Eikö tunnu tutulta?
Hei Kiinan Leski,
kyllä niistä meidän tarinoistamme aika hyvän saippuasarjan saisi 😀 Luojas kiitos, että pystyy sentään jotain ironiaa ja mustaa huumoria käyttämään, vaikka välillä iskee tunne, että häpeän silmät päästäni mieheni toilailujen takia. Tulee ajatelleeksi, että varmaan kaikki miehen tutut ja ylipäänsä ihmiset ympärillämme luulee (juorut kuitenkin kulkee) että olen itse kehno nainen että mieheni teki sellaisen tempun. Kehno, omituinen, vanha ja mitä kaikkia vielä. Olen kuitenkin huomannut, että näin se ei ole. Jopa mieheni työkaverit, kundit jotka olivat myös siellä Afrikassa, tuomitsivat miehen täysin. Heiltä sainkin kuulla kaikista "mielenkiintoisista" yksityiskohdista.
Nyt mieheni syyttelee kaikkia. Minua, työkavereita, aikusia lapsiaan yms ettei he ymmärrä häntä eikä ole hänelle SOLIDAARISIA. Mieheni oli ollut siellä Afrikassa sen tytön (myös minä käytän hänestä hieman ronskimpaa termia 😉) kanssa ravintolassa syömässä - lapsikin oli mukana - ja visa-kortti olikin näyttänyt punaista. Eikä käteistä ollut. No mieheni soitti sitten maanmiehelleen, työkaverilleen jotta se tulisi ja lunastaisi heidät ulos. Se tyttö ei tehnyt elettäkään maksakseen laskua, vaikka mieheni on sitä elättänyt ja sille rahaa antanut vaikka millä mitällä. No mieheni työkaverini sitten tuli, mutta ottikin mukaan afrikkalaisen projektikaverin. SE maksoi laskun. Suomalainen työkaveri kun oli ollut juuri afrikkalaisessa sairaalassa (joku jalkajuttu) ja maksanut omalla visallaan aikamoisen laskun. Ja lisää oli tulossa. NO mieheni oli sitten pyytänyt, että suomesta joku kaveri lähettäisi sille rahaa forexin kautta. Muuta siihen menikin parisen päivää, koska oli perjantai ilta. Mieheni syyttää nyt työkaveriaan, miten epäsolidaarinen se oli ollut, ettei ollut sille rahaa vipannut, jotta se olisi saanut viikonloppuna omalle neitokaiselle ja sen lapsukaiselle yltäkylläistä elämä tarjota.
Hän piti pitkän saarnan siitä, miten HIRVEÄ oli olla pari päivää vieraassa maassa ilman pennin pyörylää. Että oli ollut parisen päivää juomatta viinaa ja syömättä. Just joo. Satun kyllä tietämään, että juuri sinä viikonlopun iltana oli siellä järjestetty projektin pippaloita, illallisia yms joten ei se ukkopaha nyt ihan nälissä ollut. Ja hotellissa - jossa kaikki suomalaiset asui, ja jossa miehenikin pakotettiin asumaan - oli runsas aamiaispöytä. Samalla tiedän että kyllä miehelleni jopa hieman rahaakin vipattiin - ei toki mitään tolkuttomia määriä, koska kaikkihan näki mihin ne rahat menee.
Kysyin sitten että eikö se sun rakas morsiamesi sitten sulle edes ruokaa tarjonnut - vietithän koko vapaan ajan sen luona. Ja mieheni sitten sanoi, että "eihän hänellä-raukalla nyt mitään rahaa ole, opiskelija ku on, siellä kulttuurissa ihmiset ovat tottuneet olemaan päiväkausia syömättä..."😟 Joopa joo.
Asia on aika selkeä. Lapsen isä lähettää elätysmaksuja, josta maksetaan lositoasunnon vuokra, mutta pitäähän ostaa vaatteita, meikkejä, elättää äitiä, tätiä ja lastakin. Sitä varten tarvittiin yksi hyväuskoinen, hölmö, keski-ikäinen suomalainen mies, joka USKOO kaiken mitä sille kuiskutettaan.
Myös mun mieheni on mulle vihainen ja esittää täällä jotain kärsimyysnäytelmää. Minähän se olen eroa hakenut. Hän vaan toivosi hieman aikaa ja ymmärrystä.
Minusta nyt tuntuu, että en pääsekään hänestä eroon, vaikka virallisesti erotaankin. Hän ei halua edes puhua koko osituksesta. Eikä minulla ole vielä sydäntä hakea käräjäoikeudesta virallista osittajaa (toimitusositus). Meillä ei ole lapsia, joten helpointa olisi ihan sopia nämä ositusasiat. Myös järkevintä ja halvinta. Musta tuntuu, että mulla on kotona uhmaikäinen pikkupoika, joka on tehnyt tuhmia ja pyytää ja toivoo että äiti antaisi anteeksi.
SE Sinun tarinasi, Kiinan Leski, oli kyllä aikamoinen. Vai että lapsikin tulossa. Miten miehesi meinaa selvitä tästä? Tuoko hän sen naisen Suomeen? Vai onko vihdoin tajunnut että koko homma on yksi suuri erehdys ja siksi niin vihainen? Mutta samalla ei pysty lopettamaan.
Mun mieheni esitteli tyttösen Jouluna hotellilla nuoremmalle pojalleen, joka on vanhempi kuin se "nuorikko". Hääpäivästäkin oli kuulemma päätetty, heinäkuun alussa. Mieheni lapset ovat lievästi sanottuna shokissa.
Ei se mua kuitenkaan lohduta että mieheni on taipuvainen ryypiskelemään. Jos koko afrikan tähti olisi ollut yhden illan juttu, sitten voisin todella ymmärtää, että joku ns pikkujoulujuttu. Mutta tarinaa on kestänyt jo vuoden.
Pystykö nukkumaan? Miten töissä? Miten lapset? Minkä ikäisiä he ovat? Miten he suhtauvat?
Terveisin Evalotta
Hei kaikki pitkästä aikaa!
Elämä on kummaa. Minulla on ollut sen verran töitä, että olen jotenkin melkein unohtanut että avioero tulee. Tai halunnut unohtaa. Työntänyt pois tajunnasta, jonnekin alitajuntaan. Toisaalta olen ollut aika sinut itseni kanssa, olen käynyt ystävieni kanssa teatterissa, ulkona syömässä ja meren jäällä hiihtämässä. Olen jopa laihtunut mikä on erinomaista. Ajattelin että kyllä minä pärjään. Ilman petollista ukkoakin. Ehkä jopa paremminkin.
Sitten tuli perjantai ja posti toi eropaperit. Meidät on siis tuomittu avioeroon. Ja sitten minä romanhdin. Miehenikin romahdi. Olemme itkeneet ja puhuneet. Hän kyllä meni nukkumaan mutta minä jäin valvomaan. Itkin kuin pikku lapsi. Itkin koko tätä elämää, menetettyä rakkautta. Olen valvonut kolme yötä ja napaillut viskiä. Miettinyt. Kävin jopa katsomassa miten mieheni nukkuu työhuoneessamme ja tuhisee... Silitin hänen päätäänsä 😭. Ajattelin että rakastan häntä niin että kuolen. Voi paska!
Maanantai-aamuna, eli eilen, menin taas jakkupuku ojennuksessa ☺️ tunnollisesti töihin ja annoin YLE-lle haastattelun, pidin luennon ja myöhemmin hoidin laskut yms. En vaan voi jättä asioita hoidamatta. Ja kyllä se touhu helpottikin. Unohdin taas elämäni tragedian. Koko iljettävän saippuaoopperan, joksi elämäni on muuttunut. Tai ei, ei se ole MUUTTUNUT, mun mieheni on sen tehnyt mulle.
Hän sanoi edelleen, että jatketaan, mennään uudestaan naimisiin. Että hän rakastaa ja kunnioitta minua, että olen hänen peruskallionsa josta hänet on erotettu. Puhua hän osaa. Ja kirjoittaa. Kysyi että "miksi meidän vakaa ja hyvä liitto ei kestänyt yhtä kolausta?" Minä se tässä syyllinen olen...
Onko sellainen reilua? Ei ole. Ei se ollut mikään "kolaus". Hän ryhtyi tietoisesti suhteeseen toiseen naiseen, 30 vuotta nuoremman mustaan (ilo)tyttöseen, ja vaati että hyväksyisin sen. Että olisin niinku hätävara. Että jos hänellä sen nuoren bantutytön kanssa ei onnistu, sitten oma vaimo, "peruskallio" odottaa ja ottaa takaisin. Jos hän olisi todella halunnut pelastaa avioliittomme, silloin hän olisi ensinnäkin jättänyt sen pikkutytön ja tehnyt kaikkensa että antaisin anteeksi ja saisimme elamämme kuntoon. Mutta hän on vaan jatkannut sitä samaa tarinaa, "jos vaan minä otan hänet takaisin, silloin hän lopettaa" ... Jos ja jos. Sehän on mainipulointia ja kriistystä. Vai mitä? Vai onko miehillä erilainen logiikka????
Hän sanoi ihan pokkana, että nyt hän VOISI lopettaa suhteensa, koska PROJEKTI on päättynyt, eikä hänellä enää ole mitään varsinaista asiaa sinne Afrikkaan. Mutta anteeksi, voiko aviopuolisoni minulta todella odottaa, että eläisin sellaisen miehen kanssa, jolla on suhde nuoren afrikkalaisen neitokaisen kanssa, jolle se lähettää rahaa, jota se ikävöi, ja jonka kanssa se ASUU työmatkoilla. Vaikka näkee miten mua sattuu. Ja näkee että homma tuhoaa avioliiton. Ja odottaa, että minä kaikessa rauhassa vaan odotan ja toivon, että ehkä se menee ohi, ehkä se sudhe päättyy projektin päätyttyä. Ei kiitos, ei käy. Se on roistomaista, toisen loukkaamista pahimmalla tavalla. Ongelma on että se on 14 vuotta ollut hyvä ja rakastava mies ...
Päivä aikaisemmin hän oli kylläkin kertonut miten hänellä on ongelma häidensä suhteen - ne kestää siellä Afrikassa 3 viikkoa ja hänen pitää tappaa HÄRKÄ 😮. Voi hyvät hyssykät sentään. Onko hän enää ihan terve? Voin ainoastaan kuvitella häntä - pönäkkä ja kömpelö keskiikäinen valkoinen herrasmies - heilumassa pitkän veitsen kanssa afrikkalaisella ranchilla.... vihaisen härän kimpussa 😀 Hän, humanisti, pasifisti ... ja varmaan hän pelkääkin härkää 😀
No joo. Toisaalta en usko häntä. Kaiken rakkausluritusten jälkeen hän kävi sunnustaina katsomassa vapaita asuntoja, itselleen ja tuolle bantu-morsiamelleen, anteeksi vaan. Ja sen lapselleen, jonka isä oli samanlainen uhri, vanhempi työmatkalla oleva ukkomies - joka iskettiin samalla tavalla hotellin baarissa. Mutta mieheni puolustaa oma bantu-tyttöään koko ajan. Se on uskovainen, kiva, fiksu, rehellinen ka hauska. Vaikka koko afrikkalainen pikkukaupunki ja mieheni kollegat väittivät ja varoittivat, että se on häikäilemätön ja laskelmoiva huora.
Voiko rakkaus olla niin sokea?
Olenko vaaravyöhykeessä? Ehkä minu pitää häipyä toistaiseksi yhteisestä kodistamme, mennä vaikka vuokralle kunnes asuntomme on myydy ja varat jaettu. Pois hänen nallekarhu-silmiensä luota. Muuten muhin omassa liemessä. Mitä arvelette?
Evalotta