Mitä en ole kertonut kuin ihan läheisilleni ihmisille. En ole halunnut ihmisten sääliä tai päivittelyjä. Olen hallunnut pitää omana asianani.
monta kuukautta sairastettuani kerroin äidilleni (viestiteltiin), hän oli vähän aikaa osanottavainen ja auttavainen. Selitti että haluaa auttaa minun taas jaloitteni. Auttoi lastenhoitamisessa pari kertaa, ja siihern jäi. Yhteidenotot hiipuivat ja enää ollaan samassa tilassa kuin ennenkin. uskon että yleensälin yleisin ihmisten reaktio on että annapa kun autan sinua ja tuen, mutta kohta innostus hiipuu ja ollaan taas etäisiä ja annetaan toisen taapertaa yksin. haluan välttyä näiltä pettymyksiltä ja alusta asti selvitä yksin ja perheeni ja ystäväni tuella.

Töissä esimieheni pyysi taannoin luokseen ja kertoi että minusta on puhuttu työnohjauksessa (josta olin itse poissa). tyypillistä työpaikalleni, puhutaan selantakana muttei kasvotuksin. Ovat puhuneet että laiskottelen, työtehoni on laskenut yms. Kukaan ei ole kysynyt että voinko hyvin tms. hoitavani sairaanhoitaja on ollut alusta asti sitä mieltä että pitäisi kailottaa kokommaailmalle että mikä minua vaivaa! Pyh!! Mietin kyllä että pitäisi puhua seuraavassa työnohjauksessa ryhmäni kanssa sairastamisestani. olen nyt toipumassa (toivonmukaan tilanne on jatkuva) joten puhuminen ei ole enää NIIN vaikeaa. Vaikeaa kylläkin. En ole laiska työntekijä (liian tunnontarkka kylläkin) , haluan sen maineen päältäni pois. Teen kylkläkin taas inolla työntäni ihmisten parissa.