Olenko luovuttamassa liian helposti?
Hei,
Olen hieman alle kolmekymppinen nainen ja ajautunut tilanteeseen, jossa teemme avopuolisoni kanssa eroa. Olo on tuskainen ja kaipailisinkin hieman kokemuksia ja näkemyksiä teiltä.
Olemme seurustelleet 8 vuotta, joista 6 vuotta olemme asuneet yhdessä. Tapasimme minun ollessa vasta 19 ja kyseessä onkin molemmille ensimmäinen seurustelusuhde. Suhteeseemme on mahtunut paljon hyviä hetkiä, mutta valitettavasti myös niitä huonompia on kertynyt. Ensimmäisiä yhteisinä vuosinamme riitelimme välillä varsin rajusti ja pari kertaa jo asuinkin pieniä pätkiä vanhemmillani, kunnes päätimme kuitenkin taas jatkaa yhdessä. Silloin riidat liittyivät nähdäkseni paljon itsenäistymiseen ja omien sekä toistemme tapojen hakemiseen, muuttivathan molemmat suoraan kotoa yhteiseen asuntoon. Sittemmin (reilut 3 vuotta sitten) ostimme isomman uuden asunnon ja jollainlailla näenkin tässä vaiheessa eron teinisuhteen ja syvemmän, aikuisemman suhteen välillä.
Mitään oikeasti suuria ongelmia meillä ei ole koskaan ollut. Ei ole ollut pettämistä, rahahuolia, alkoholismia, väkivaltaa tai muutenkaan ulkoisia ongelmanaiheuttajia. Minulla on aina ollut huono itsetunto ja jossain vaiheessa olin hiukan liian mustasukkainen, mutta se ei mielestäni koskaan mennyt ns. liiallisuuksiin vaan enemmänkin kaipasin vakuutteluja siitä, että hänellä ei ole tunteita muita kohtaa ja minua rakastetaan. Miehelleni se aiheutti sen, että hänestä välillä tuntui, etten salli hänen menojaan ja hän ei mielellään halunnut kertoa minulle saunailloistaan tai laivamatkoistaan kavereiden kanssa ennen kuin vasta viime hetkellä. Perusteluna oli aina se, että itkemiseksihän se kuitenkin menee. Tästä on mielestäni kuitenkin hyvin selvitty, joskin siitä on varmasti jäänyt mieheni mieleen jotain haamuja sallivaisuudestani asumaan.
Toinen ongelma on liittynyt kotitöihin. Olen aina ollut suorittaja-tyyppiä ja oman kodin saatuani olen pyrkinyt pitämään siitä mahdollisimman hyvin huolta. Olen ollut aivan liiankin tarkka siitä, että kotona on siistiä, kaapissa on ruokaa ja kaikki on ns. ulkoisesti hyvin. Olen itse nähnyt asian niin, että olen aina tehnyt suurimman osan kotitöistä ja tavallaan huolehtinut kokonaisuudesta. Ts. olen myös tykännyt kotitöistä ja tehnyt niitä mielellään, mutta varsinkin viime aikoina, kun aikaa niiden tekemiseen ei ole ollut liikaa, olen turhaan kerännyt niistä itselleni stressiä. En tietenkään yritä sanoa, ettei mieheni olisi osallistunut kotitöihin ja tehnyt esimerkiksi ruokaa usein, mutta tuntuu, että minä olen kuitenkin kantanut sen huolen niiden toteutumisesta ja saanut aina pyytää häntä esim. pesemään pyykkiä, kun olisi sen aika jne. Tajuan nyt, että varsinkin viime aikoina tilanne on riistäytynyt käsistä niin, että olen töissä ollessani listannut tehtäviä asioita post-it-lapulle ja sitten kotona yrittänyt niitä hirmuisella hopulla tehdä huomatakseni illalla, että puolet on edelleen tekemättä ja olen kuoleman väsynyt ja äreä. Kotitöihin liittyvistä asioista olemmekin monesti puhuneet ja sopineet sääntöjä sovun ylläpitämiseksi, mutta jollainlailla ne aina unohtuvat. Miehestä tämä minun suorittaminen on tuntunut siltä, että hän ei voi rentoutua kotona vaan koko ajan pitäisi tehdä jotain. Hän jopa sanoi eilen, että tajusi olevansa mielummin töissä kuin kotona.
Menneisyyteemme kuuluu myös se, että mieheni tunnusti vuosi sitten pimittäneensä minulta 5 vuotta tupakanpolttoaan, jonka lopetti suhteemme alkuaikoina pyynnöstäni. Minä näin vain, että välillä hän ratkesi, jolloin yritin osittain painostamalla, osittain tsemppaamalla saada häntä jälleen pysymään tupakasta kaukana. Todellisuudessa oli kuitenkin polttanut aina tuplasti kertomansa ja välillä valehdellut olevansa kokonaan raitis. Samalla hän tunnusti muutaman muunkin paljon pienemmän valheen (esim. että oli laittanut ruokaa roskiin ja kertonut minulle syöneensä ). Minulle tuo tunnustus oli tietysti kova paikka. En voinut tajuta, kuinka hän on voinut pimittää minulta jotain niin määrätietoisesti vuosia. Hänen mukaansa oli vain vaikea kertoa ja olin ollut jotenkin niin ehdoton, että se oli näin helpompaa. Mieheni on pohjimmiltaan hiukan itsekeskeinen ja menee usein sieltä mistä aita on matalin. Niinpä uskoin tämän ja yllättävän nopeassa ajassa, pystyin unohtamaan koko sotkun ja jatkoimme muutamien parisuhdeopusten voimalla eteenpäin. Hiukan asia tietysti kummittelee, mutta en usko, että tästä on kuitenkaan nyt ongelmaa.
Viimeiseen vuoteen meillä ei ole ollut juurikaan riitoja. Kinoja kylläkin, mutta tuntuu, että rajut riidat ovat historiaa ja olemme pystyneet keskustelemaan asioista järkevästi. Puolisentoista vuotta olemme pohdiskelleet lapsen hankintaa, mutta jotenkin se ei ole vielä tuntunut oikealta. Suhteemme ei ole kuitenkaan ollut sellaisella tasolla, että olisimme halunneet alkaa sitä yrittämään ja näin sen lähitulevaisuuden asiana. Hankimme kuitenkin koiranpennun ja olemme yhdessä nauttineet sen kouluttamisesta ym. Kun olemme oikeasti yhdessä ja läsnä, meillä on todella kivaa, mutta jotenkin ainainen kiire ja asioiden hoitaminen käy molempien voimille ja läheisyys unohtuu. Minä myös pulisen jatkuvasti olostani, mutta mieheni helposti pitää asioita ja ajatuksiaan sisällään ja paljastaa huonon olonsa vasta kun hänestä tuntuu, ettei tästä tule mitään. Luulen, että hän pitää minua jotenkin dominoivampana ja jyrkempänä kuin olenkaan. Varmaan johtuu kommunikaatioeroista.
Kaksi viikkoa sitten aloimme harkita eroa (josta on kyllä puhuttu ennenkin, mutta aina päätetty yrittää). Pari päivää sitten päätimme, että myymme ihanan asuntomme ja muutamme erillemme toisiin kaupunkeihin. Mieheni sanoi, että hän tarvitsee tilaa tutustua itseensä ja tehdä uusia asioita itsekseen, eikä usko, että pystyy tekemään niitä asuessamme yhdessä. En usko, että itseensä tutustuminen on minullekaan pahasta ja näen tässä paljon hyvääkin. Kumpikaan ei ole koskaan asunut yksin, joten se on varmasti kasvattava kokemus ja haluamme kuitenkin jatkossakin viettää aikaa yhdessä koiramme tiimoilla ja muutenkin. Olemme kuitenkin toistemme parhaat ystävät ja tottuneet tekemään paljon yhdessä. Rakastamme toisiamme (nytkin halailemme, pussailemme ja puhumme paljon enemmän kuin ennen) ja varsinkin viime viikkoina olen havahtunut siihen, ettei minun tarvitse tehdä mitään mitä en oikeasti sillä hetkellä halua. Olen oikeasti nauttinut hetkestä, enkä ollut koko ajan miettimässä seuraavaa tehtävää.
Oikeastaan kyseessä on ennemminkin asumusero tarkoituksena ei ole vielä määritellä mikä suhteemme lopulta on, mutta jotenkin ajattelen, että jos kuukausi tolkulla järjestelemme omaisuuttamme ja hankimme uudet asunnot, ei tästä ehkä enää yhteen palata. En tiedä, tunteet vaihtelevat koko ajan järkyttävästä EI-huudosta osittaiseen vihaiseen päättäväisyyteen, että kyllä minä pärjään yksinkin. Mietin kuitenkin, että olemmeko tekemässä virhettä? ja pitäisikö meidän vielä yrittää esimerkiksi parisuhdeneuvojan kanssa? Kumpikaan ei hirveästi pidetä ajatuksesta puhua ventovieraalle, mutta minä kuitenkin haluaisin yrittää. Onko teillä kokemuksia? Entä uskotteko, että on oikeasti mahdollista olla tulevaisuudessa hyviä ystäviä?
Mieheni elää päivässä, eikä vielä murehdi tulevaa. Hän on myös minun takiani vahva ja välillä tuntuukin, että tämä on hänelle tosi helppoa. Minulta kuitenkin menee yöunet, ruoka ei maista ja maha on sekaisin. Olemmeko tekemässä virhettä? Voisimmeko vielä yrittää joitain? Mistä saisimme pikaisesti uusia ajatuksia ja testejä siitä olemmeko toisiamme varten? Kaikissa suhteissa on varmasti ongelmia, mutta niistä selvitään. Tuntuu, että haluaisin kuitenkin yrittää viimeiseen asti ja kääntää tämän voitoksemme. Vai panikoinko vaan enkä näe, että molempien olisi parempi erillään?
Kahdeksan vuotta on pitkä aika elämästä ja oikeastaan olemme kasvaneet yhdessä. Emme ehkä näe toisiamme sellaisena kun olemme nyt vaan kaikkien aikojen summana. Painolasti on siksi melko suuri – hyvässä ja pahassa. En vain haluaisi luovuttaa.😯🗯️
Aina sanotaan että totuus tulee mutta sanan jälkeen, mutta en sano tätä pahalla mutta minusta kuulosti kertomasi perusteella siltä, että olet melko vaativa, suorituskeskeinen ja jossain määrin kontrolloiva parisuhteessanne. Miehesi ehkä kaipaa "vapautta" tehdä mielensä mukaan nyt ja katsoa tuntisiko hän olonsa onnellisemmaksi eläessään elämää siten kuin haluaa, ehkä jopa tupakkaa poltellen.
Kuitenkin vaikuttaa, että teillä on vain paljon ongelmia mutta pienistä asioista, joiden takia ei kannattaisi lopettaa vaan yrittää muuttaa kumpikin vähän itseään ja tehdä kompromisseja, mitä yhdessä toisen kanssa eläminen aina vaatii.
Muuttaminen erilleen eri kaupunkeihin ja omasta asunnosta luopuminen on melko iso askel, ellette oikeasti ole varmoja ettei paluuta enää yhteen ole. Tuntuu kuin päätös olisi tehty, mutta sitä ei sanota ääneen.
Minusta aivan hyvin voisitte mennä parisuhdeterapiaan kokeilemaan. Ja myös vaihtaa terapeuttia jos ette hänestä tykkää. Hänellä kun pitäisi teidän kanssa synkata. Vieraalle ihmiselle puhumisesta en välittäisi. Juju minusta on juuri siinä, että hän on vieras, hänellä on täysi vaitiolovelvollisuus ja häntä ei koskaan tarvitse nähdä sen jälkeen kun lopetatte siellä käynnin.
Ainakin kokeilemisen arvoinen juttu. Ja saatte ulkopuolisen näkökulman; itse sitä on niin sokea itselleen ja pitkässä suhteessa jo toiselle, ettei näe oikein hyvin enää oman ja toisen käyttäytymisen ongelmia.
Kiitos vastauksestasi. Tiedän, että olet oikeassa vaativuuteni suhteen. En varmastikaan ole sallivaisin ja helpoin kumppani ja olen kyllä tiedostanut sen monta kertaa. Mitä suorittamiseen tulee, se on asia, josta haluan päästä eroon joka tapauksessa - tapahtui parisuhteellemme mitä tahansa. En tule jaksamaan tällaista tahtia kovin kauaa ja elämästä pitää oppia nauttimaan enemmän. Kuten sanoin, olen havahtunut siihen viime viikkoina ja toivon, että saan prosessoitua sitä asiaa tässä samalla.
Lauseesi: "Miehesi ehkä kaipaa "vapautta" tehdä mielensä mukaan nyt ja katsoa tuntisiko hän olonsa onnellisemmaksi eläessään elämää siten kuin haluaa" osuu naulan kantaan ja siksi pelkäänkin, että nyt on myöhäistä yrittää enää muuttaa mitään. Puolustuksekseni sanon kuitenkin sen, että vaikka olen varmasti vaativa ja jossain määrin dominoiva, ei minulle oikeastaan ole annettu mahdollisuutta ymmärtää toista ja avartaa näkemyksiäni. Puhuminen tuntuu olevan miehelleni melkoisen vaikeaa, eikä mielellään lähde analysoimaan tunteitaan ja halujaan. Minä taas voisin pohtia asioita pitkään ja perusteellisesti ja tämä tietysti väsyttää miestäni. Joka tapauksessa haluan, että hän voisi olla oma itsensä suhteessamme ja toteuttaa itseään ja olenkin valmis "relaamaan". Uskon myös, että olen paljon sallivampi nyt, kun suhteemme alkuaikoina, mutta pelkään, että vanhat haamut kummittelevat tässä asiassa niin paljon, että mieheni ei ole sitä huomannut. Minulla on kuitenkin halu muuttua näissä asioissa, mutta se ei tietenkään käy hetkessä - eikä onnistu ihan yksin. Pitäähän ensin pystyä kertomaan, että tarvitse tilaa, ennen kun toinen voi sitä antaa.
Kysyin vielä tänään mieheltäni, onko hän tosiaan varma, että meidän on muutettava erilleen. Hän sanoi, että on varma, että nyt on tehtävä jotain radikaalia, kun aiemmat yrityksemme eivät ole tuottaneet tulosta. Hän ei ainakaan keksi mitään muuta ratkaisua, kun erilleen muuttaminen, mutta haluaa vielä pitää minut lähellään ja opetella tuntemaan minut uudestaan. Ja ehkä myöhemmin voimme sitten miettiä, mikä suhteemme luonne oikeasti on. Tämä tuntuu hyvältä ja järkevältä, MUTTA jo ikään kuin luovuttamiselta. Tästäkin puhuimme pitkään ja hän sai minut uskomaan, että nyt ei ole kyse erosta vaan katsotaan rauhassa.
Parisuhdeterapiaa ehdottaessani, mieheni oli melkoisen jyrkästi sitä mieltä, että ei. Olemme puhuneet siitä joskus aiemminkin, mutta hänestä se on kiusallista ja sanoi, että ajattelisi luultavasti vain sitä, mitä terapeutti haluaa hänen seuraavaksi sanovan. Minusta se voisi kasvattaa meitä molempia - tapahtui mitä tahansa.