olenko henkisen väkivallan uhri
Elämäni tuntuu niin epätoivoiselta et ajattelin kirjoittaa tänne hajanaisia ajatuksia elämästäni. Olen viiden lapsen isä ja aviomies . olen taistellut jaksamiseni kanssa jo vuosia. Itselläni ja myös monella ammattihenkilöllä on selkeät mielipiteet tilanteesta mut koen et itse en kuitenkaan pysty olemaan mielipiteissäni lopunperin niin varma. Mietin vain et olenko todellinen kusipää kun ajattelen edes tälläistä. Haluaisin kertoa elämästäni ja saada rehellisiä mielipiteitä muilta et onko tälläinen perhe-elämä ns. normaalia.
Ja nää on todellakin hajanaisia ajatuksia elämästäni ja tuskastani.
Vuosia olen kokenut ettei mielipiteillä ole merkitystä yhteisessä elämässä. Keskustelut johtavat aina voimakkaaseen riitaan ja niitä ei saa loppumaan kuin antamalla itse periksi.
Kotiin ei ole käytännössä koskaan mukava tulla ja on aikoja et ahdistus kasvaa sitä voimakkaammaksi mitä lähemmäksi kotia pääsee työpäivän jälkeen. Kotona olen passivoitunut koska tunne on se et teen mitä vaan niin aina teen väärin. Niin parempi olla sit tekemättä mitään. Vaimoni on yleensä hermona koska mitään en ole tehnyt sen mielestä oikein. Olen jatkuvassa stressi-tilassa. On ilmennyt myös post traumaattista stressireaktiota. Seuraavaksi ihan vain listattuna mitkä koen väärinkohteluksi: Istun vessassa liian pitkään, olen väärässä vessassa, työpäivän jälkeen/silloin kun itse koen olevan paras hetki niin en voi käydä lukee sähköposteja/iltapäivälehtiä tietokoneella.(vaimo voi mennä milloin haluaa). on kieltänyt lähtemästä kaverin kaa jonnekin vaikka mielestäni ei ole ollut mitään estettä. Itse käy keskimäärin 5-10 kertaa kk iltaisin jossain, itse käyn n. 1 kerran kk. Olen hänen mielestään liian läheisissä väleissä lasten kaa. Mun pitää jättää lapset keskenään kauhealla ukonilmalla kotiin et voin hakea hänet junalta, ei voi itse odottaa asemalla hetkeäkään ja lapset pelkää ukkosta. määrittelee milloin mun pitää lopettaa tupakanpoltto. ja jos en pysty sitä toteuttaa käy kuumana kuin hellan koukku. Yhdessä aloitettiin karkkilakko ja kaikki muut lopettivat paitsi minä. ennen kesälomareissua sanoin huvikseni et minäkin lopetan niin tuli uhkaus et sit hän ei lähde reissuun. tai lomalla sanoin lopettavani niin oli lähdössä jo yksin kotiin. Suuttuu ja poistuu kaupasta jos ollaan ostamassa lapsille ja hänelle karkkia ja mie meinaan ostaa itselle jäätelön. Yrittää kieltää kaikin keinoin minulta ensiapuun menon vaikka tunnen olevani täysin rikki ja tarvitsevani apua. en saa puhua ongelmista kavereille. Tällä hetkellä vaimo opiskelee viikot toisella paikkakunnalla ja minä olen itse yrittäjä. Olen siis viikot viiden lapsen yksinhuoltaja isä. Yritän hankkia viikot koko porukalle toimeentulon ja hoitaa ja ruokkia perheen. Kaikkea en kyllä kerkeän ja jaksa kotona tehdä. esim. pyykinpesu jää viikolla. monesti olen myös tehnyt viikkosiivouksen hänen pyynnöstään ennen vaimon kotiintuloa. Joka kerta kuitenkin kotiintullessaan Hän on todella kypsänä. tuntuu niin epätoivoiselta. viikonloput pitäisi aina jaksaa tehdä omaa toloa valmiiksi ja esim. viimejoulun alla hän tuumasi et pitäisi saada sauna valmiiksi. tuumasin etten millään jaksaisi kun on 80h työviikko takana. Ei antanut vaihtoehtoja tuumaamalla et hänen joulu on pilälla jos sauna ei ole aattona valmis. sitä tehtiin sit yötämyöten. Kotona ollessaan hän viihtyy päivisin n. 3h somessa ja lapset valittaa mulle ku äiti ei kuuntele heitä ja hermoilee heille ja on vaan aina puhelimella. Näitä olis vaikka kuinka paljon. Syksyllä lähdin väkisin hakee apua ja sainkin. olin neljä päivää avoimella kriisiosastolla ja siellä mulle sanottiin et olet henkisen väkivallan uhri. Sen jälkeen olemme yrittäneet tilannetta korjata käymällä pariterapiassa. siellä asiat on kääntyneet päälaellee. Syy on kuulemma mun masennuksessa. kuuteen vuoteen kukaan ei ole ruvennut hoitaa minua masentuneena vaan kaikki ammattihenkilöt ovat sanoneet et olet ahdistunut tästä tilanteesta. ja siksi olet välillä todella alakuloinen. Olen heidän kanssaan keskustellessa samaa mieltä asioista, mut kotona rupean miettii et minäkö tään kaiken tuskan aiheutan.
Voimia! Koet paljon samanlaisia tuntemuksia mutta kaiken tuon lisäksi koen myös fyysistä väkivaltaa. Olen niin väsynyt lannistamisesta ja alistamisesta ja kaikesta väärinkohtelusta muute kin etten jaksa tehdä enää mitään ja tästä syystä olen hänen sanojensa mukaan laiska. Itse ei osallistu kotitöihin ollenkaan
Oletko edelleen saanut apua myös itsellesi, vai onko nyt vain tuo pariterapia, josta ei ole apua? Kurjalta kuulostaa tilanteesi, ja jäin myös miettimään, miksi vaimosi kohtelee sinua noin. Voisiko hänellä olla joku toinen mies?
Toivottavasti jatkat avun etsimistä itsellesi, sanoi vaimo sitten mitä tahansa.
Ja kysymykseesi: ei kuulosta ns. normaalilta perhe-elämältä, enkä usko, että "syy" voi olla sinussa.
Voimia!
Hei,
olisi aika ihmeellistä jos jo muutama vuosi tuollaista kohtelua mitä sun niskaan on kaadettu ei näkyisi esimerkiksi masennuksena. Eli tilanteesi korjaaminen olisi aika tärkeää myös mahdollisen masennuksenkin takia.
Sanoisin että kyllä, olet henkisen väkivallan uhri. Ei kumppanisikaan vaikuta kovin hyvinvoivalta, mutta se on toinen asia.
Erityisesti siinä kohdassa kun kumppanisi kieltää sinulta sosiaalisen elämän (varsinkin kun itse viihtyy ns. radalla) ja yrittää estää sinua hakemasta apua on sellaiset hälytysmerkit jo ilmassa että ainoa neuvo jonka haluaisin antaa on, että ota lapset ja juokse karkuun.
On mahdollista, että puolisosi ei omalta pahoinvoinniltaan näe mitä itse tekee. Se ei kuitenkaan tee hänen väkivaltaisuudestaan oikeutettua. Se antaa tosin mahdollisuuden, että hän voisi korjata oman käyttäytymisensä.
Kaikki näyttää siltä että puolisollasi on hirvittävä tarve hallita sinua, samaan aikaan kun hänen oma elämänhallintansa on aika heikoissa kantimissa. Päätelmän hänen elämänhallinnastaan teen siitä että 3h/päivä somessa ja 5-10 kertaa / kk "ulkona" (oletan että tarkoittaa alkoholia baarissa/diskossa?) ei rehellisesti sanottuna kuulosta viiden lapsen vanhemman, sen enempää isän kuin äidinkään, käytökseltä. Nuo karkki- ja tupakkalakkoihin liittyvät jutut kuulostavat juurikin siltä että et voi edes hengittää ilman että hän kertoo missä tahdissa.
Jos päätät että haluat vielä pitää parisuhteen kasassa, niin sinun on itse myös päätettävä että et anna hänen hyppyyttää sinua. Tai jos annat, niin sitten annat koska itse päätät niin. Jos teet itse päätöksen alistua, sekin on päätös jonka itse teet. Sinulla olisi kaikki oikeus myös lähteä. Ymmärrän kyllä että lasten vuoksi se on raskas päätös tehdä.
Hänen tunteensa ovat hänen tunteitaan, eivät sinun. Jos hän saa hepulin siitä että olet väärässä vessassa tai teet omin nokkinesi päätöksen lopettaa tupakanpoltto, niin mitä tapahtuisi jos vain antaisit sitten hepulin tulla? Raivotkoon niin paljon kuin lystää? Jos pelkäät että väkivalta muuttuu fyysiseksi tai kohdistuu lapsiin, on tilanne tietysti toinen...
Olen siis tämän keskustelun alulle laittaja. Uhondin tunnukset niin täytyi tehdä uudet.
Ja sit asiaan.
Olette kyllä antaneet ymmärrystä ja hyviä vinkkejä. Mut miksi ihmeessä näin yksin pohtiessa todella järkeviltä/hyviltä tuntuvat ohjeet ja ajatukset on niin vaikeaa vaan siirtää siihen todelliseen elämään parisuhteessa. Arkailee ja miettii et olenkohan mä sittenkään oikeassa.
Tässä viimeviikkoina olen pohtinut tilannettani todella paljon ja lukenut netistä löytyvää aineistoa narsistin kanssa elämisestä. Olen tullut siihen tulokseen omassa mielessäni et olen naimisissa narsistin kanssa ja hän vielä käyttää paljon henkistä väkivaltaa. Eikä niiden kirjoitusten pohjalta tulevaisuus näytä lainkaan ruusuiselta. Mut mistä näille asioille sais vaan varmuuden? Olenko itse syyllinen kaikkeen vai onko todelllisuus toi edellä mainitsemani? Miten tästä eteenpäin? Voiko edes ajatella et olis yhteishuoltajuus lapsiin? Mies on yhteiskunnan edessä aika voimaton näissä asioissa.
Oisko jollain kokemuksia miten tälläistä ongelmaa vois ja kannattais lähteä viemään eteenpäin?
Hei,
minun on heti sanottava, että en ole sinä enkä tiedä kuinka paha sinun on olla.
Ilmeistä on kuitenkin että voit todella huonosti, ja sinullakin on ehdottomasti oikeus tehdä asialle jotain.
Et ole hänen omaisuuttaan, ja sinulla on oikeus erota.
Edellisestä huolimatta, en usko että sinun kannattaa tehdä hänestä diagnoosia.
Et ole (ilmeisesti?) psykiatri, ja oma pahoinvointisi hämärtää kykysi arvioida tilannetta.
Tämä ei tarkoita että hänen käyttäytymisensä sinua kohtaan olisi ollut hyväksyttävää, etteikö hän olisi käyttänyt henkistä väkivaltaa sinua kohtaan, etteikö sinulla olisi oikeutta tuntea pahaa oloa siitä mitä suhteessa on tapahtunut.
Kuitenkin, diagnoosin tekeminen toisesta on tulella leikkimistä.
Varsinkaan sitä ei kannata sanoa hänelle.
Jos hän on aito narsisti, hän voi käynnistää hirvittävän vihakampanjan sinua vastaan. Koska olet mies ja hän nainen - tosiasia on että huoltajuuskiistoissa ym. joudut todennäköisesti jo lähtökohtaisesti alakynteen. Silloin kun oikea narsisti rupeaa päästelemään palkeet auki, ei kannata odottaa yhtään minkäänlaista reiluutta, yhteistyökykyä tai edes perusinhimillisyyttä. Kaikki aseet käytetään mitkä käsiin saadaan, riippumatta siitä miten törkeitä valheitakin pitää sanoa ja keitä manipuloida ja miten. Minulla ei ole kokemusta tällaisesta tilanteesta, mutta kuulemma... varaudu ihan kaikkeen. Siis Ihan. Kaikkeen. Ja vielä pahempaan. Diagnoosin ääneen toteaminen (varsinkaan hänelle päin naamaa) ei todennäköisesti edistä mitään.
Jos hän taas ei ole narsisti, on diagnoosisi vain maallikon tekemä harhapäätelmä joka on turha loukkaus joka ainoastaan tekee koko prosessista vaikeamman.
En tiedä missä määrin olet keskustellut suoraan hänen kanssaan tapahtuneista; Esimerkiksi eikö hän edes itse näe esimerkiksi tuossa omassa ulkona käymisessään omituisuutta verrattuna siihen, missä määrin kontrolloi sinua?
Haluaisin myös sanoa, että olen itse löytänyt omaan elämääni apua R. Gloverin "No more mr. nice guy" -kirjasta, jonka avulla olen tutkinut oman käyttäytymiseni todellisia ongelmia; nimenomaisesti, olen pelännyt konfliktia ja anellut hyväksyntää siihen pisteeseen asti että oma tahtoni ei pysty toteutumaan parisuhteessa. En tiedä onko sinun tilanteessasi missään määrin apua siitä, mutta viimeistään kun tilanteesi toivottavasti selkiytyy (tai jos ei selkiydykään, niin kenties siitä olisi apua?) se voisi olla omaa ajatteluasi herättävä teos.
Olet vastuussa ensisijaisesti omasta hyvinvoinnistasi, jolta pohjalta voit ottaa vastuuta myös lastesi hyvinvoinnista. Jos luulet että lapsesi voivat hyvin tuossa parisuhteessa niin... eivät voi. Et ole vastuussa puolisosi hyvinvoinnista, hän on aikuinen ihminen. Jos oma hyvinvointisi vaatii eroa, se on oikea ratkaisu.
Jos päädyt eroon, niin esimerkiksi miessakit auttaa (ymmärtääkseni):
http://www.miessakit.fi/fi/toimintamuodot/erosta_elossa
Laitoin tämän linkin omaan aloitukseeni ja tässä myös Sinulle. Narsistisia piirteitä on meissä kaikissa, mutta kaikki emme ole narsisteja
Tämä on käsittääkseni aidon narsistin kirjoitus (käännetty)
http://www.healingeagle.net/Fin/Vaknin/Alkusana.html
Ap. Kirjoituksesi herätti monenlaisia ajatuksia. Ainakin voimakas tarve vaimollasi on kontrolloida elämäänne.
Tunnistan tuosta miestänikin jonkin verran. Meillä oli ensin uskottomuuskriisi ja nykyään mies saa järjettömiä raivokohtauksia mikäli en jossain asiassa toimi hänen haluamallaan tavalla.
Vuosia sitten meillä oli fyysistä väkivaltaa, joka loppui, kun sairastuin fyysisesti. Nyt on jäljellä tää kontrollointi.
Välillä mies on ihan ok mutta räjähdyksiä tulee ja niitä ei voi ennalta arvata.
Voimia sinulle tosi paljon. Tuollainen tilanne kuormittaa psyykeä tosi paljon ☹️
Niin,
Kyllähän mul on oikeus erota ja itsehän sen päätän. Mutta se päätös on aivan ylitsepääsemättömän vaikea.
Olen ajatellut niin et puolisolle on hankala hakea mitään diagnoosia ja varmaan myös täysin tarpeetonta. Mutta oma pääni tarvitsisi kuitenkin aika vahvan "diagnoosin" tilanteesta. Olenko syypää itse, vai mikä mättää? Olen sitä mieltä et en halua erottaa perhettäni niin sanotusti heppoisin perustein. Nyt tuntuu siltä et mahdollinen eropäätös ei olisi tehty heppaisin perustein, mut toinen hetki voi tuntua aivan muulta.
Olen viikon sisällä lukenut kirjat, Naimisissa narsistin kanssa ja sata tapaa tappaa sielu. Ne kertovat elämästä narsistisen ihmisen lähellä. Kyllä niitä lukiessa tuli mieleen et luen tässä omaa elämääni. Tietysti on myös sellaista jota ei tunnista, mut hyvin vähän.
Viime aikoina käyty myös puolison kanssa paljon keskusteluja pitkästä aikaa. Omasta mielestään hän ei ole tehnyt "mitään" väärää, ehkä joskus harvoin olis voinut toimia eritavalla. Minä olen vain tulkinnut asiat/sanomiset väärin. Noin hän sanoi esim tilanteeseen jossa olin pojan uteliaisiin kysymyksiin tupakan/sikarin mausta vastannut rehellisesti ja sain kuulla sen jälkeen hänen suustaan seuraavaa: Olen tehnyt peruuttamattoman virheen ja olen mieleltään vajavainen. Ja se et hän huutamalla ilmaisi tämän lasten kuullen tuntui musta todella pahalta. Mut olen miettinyt et onko mulla oikeus tuntea pahaa mieltä tilanteesta. Hoksasin kyllä itsekin ennen vaimon kritiikkiä et olis varmaan voinut pojalle vastata yleensäkin vähän negatiivisemmin tupakan suhteen. Kävi vaan niin et suoraan kysymykseen suora vastaus.
Viikko sitten, pitkän pohdinnan ja voimien keruun jälkeen, ilmaisin puolisolle et tilanne näyttää nyt siltä et meillä ei enää ole yhteistä tulevaisuutta. Ja tilanne eteni juuri niinkuin olin sen kuvitellut menevän. Ehkä hän ei ollut asiaa aikaisemmista puheistani ottanut tarpeeksi vakavasti kun tuintui et se oli vähän shokki. Mut minuthan siinä aluksi "haukuttiin" pystyyn. Sitten alkoi tulla se odottamani "uhkailu", jos teen tollaisen teon et hylkään hänet ja petän lapseni lähtemällä suhteesta joudun itse järjestelemään kaikki asiat mitä ero tuo tullessaan. Hän voi sit tulla valmiiksi katettuun pöytään. Lopun perin lapsiinkaan mulla ei käytännössä ole minkäänlaista oikeutta mahdollisen päätökseni takia. En voi jäädä omakotitaloomme asumaan koska se on silloin hänen häätäminen kotoa, ja hän ei voi tälläistä paskataloa ottaa kontolleen , talo on 2 vuotta vanha mut hiukan vielä keskeneräinen. Koen et toi on selvää uhkailua, mut silti hiipii alitajunnasta peikko joka on toista mieltä, (ehkä mä sittenkin toimisin väärin.)
Seuraavana aamuna alkoi sit anteeksipyytely ja toive et voitais aloittaa kaikki ihan puhtaalta pöydältä. Ja monenlaisia keinoja tuntui olevan.
TÄÄ ON AIVAN KAUHEAA TUSKAA. Miettiä lähteäkö vai ei. Järki sanoo et kannattaa ja pitää mut alitajunnan peikko on sitä koko ajan vastaan. Voinko tehdä toiselle noin. Ja jos lähden käykö oikeasti niin et lapsiani nään vaan todella harvoin.
Aikuinen mies ei osaa tehdä päätöksiä tai varsinkaan toteuttaa niitä "pelätessään" puolisoa. ?????????????????????????????????????????????????????????????
Oletan, että olet nuorempi, kuin minä mutta vaikea on kenellekään elämänohjeita antaa. Mutta, kun sinulla on noin kamalan paha olla, niin jotainhan pitäisi tehdä?
Minä olen itse kokenut tuota samanlaista vallankäyttöä koko naimisissaoloaikani. Onneksi fyysinen väkivalta on loppunut; mieheni ei ehkä kehtaa sitä enää nyt käyttää, kun olen sairaskin.
Mutta; ei henkinen väkivalta sen helpompaa ole kokea: pikkuhiljaa itsetunto menee. Onneksi minulla on henkireikä: psykiatri, jonka luona aloitin käynnit miehen uskottomuuden jälkeen. Tavallaan muutenkin psykiatri kuuluisi hoitokuvioon, koska olen kipukroonikko. Kivut alkoivat pieleen menneen harvinaisen sairauden vuoksi tehdyn leikkauksen myötä.
Nyt olen suunnitellut elämääni siten, että nuorimmaisen lapsen lennettyä pesästä maailmalle, teen omat ratkaisuni. Meillä on iso perhe ja lapsista muut jo maailmalla.
Virtuaalinen voimahalaus sinulle: yritä jaksaa ja mieti rauhassa, mikä olisi paras ratkaisu.
Pariterapiassa lienettekin jo käyneet???
Olisiko mahdollista, että kävisit yksin esim. terapeutin puheilla? Työterveyslääkärin kautta on ymmärtääkseni mahdollisuus saada lähete. Terapeutti voisi auttaa omien ajatuksiesi selkiyttämisessä ja itsesi kokoamisessa.