Moi E.R. taas

Me ollaan näköjään aina vaan kohtalontovereita. Täällä toinen surullinen. Hyviäkin hetkiä on paljon, mutta se sisäinen suru ja kaipuu ovat niin suuria, että ne aina vaan puskee läpi. Me ollaan molemmat koettu jotain suurta: rakkautta. Se rakkaus antoi unelman jostakin - tyytyväisyydestä, jostain tulevaisuuden näystä, joka tuntui tavoittelemisen arvoiselta. Ja sitten se loppui, se haavekuva vaan meni pois. Sen pettymyksen kestäminen on pitkä tie, mutta ei loputon. Vielä se loppuu ja edessä on taas jotakin tavoittelemisen arvoista.

Mutta siihen asti, kuljetaan matkaa pienin askelin ja varjellaan sitä toivon pientä liekkiä 😉

Hei Somebody´s me

🙂🌻
Olipa ihana saada myötätunnon osoitus vanhalta tutulta. Vedet tuli silmiin ihan.

Joskus mietin, että olisi helpompaa olla ihminen, joka ei paljon mitään tunne ja sellainen olinkin pitkän aikaa. Kaikki oli pakattu jonnekin lapsuuden matkalaukkuun ja työnnetty pölyisen vaatehuoneen perälle.

Sen matkalaukun avasin kahdeksi vuodeksi ja nostin sieltä ylös kirkkaan vihreän rakkauden.... Se väri on myös katkeran sappinesteen väri 🙄

Toivon, etten katkeroituisi siitä, että minua on kohdeltu objektina ja hyväksikäytetty. Pakko se on ääneen sanoa, että viimein tajuaisin sen itsekin.
Tokihan tiesin sen, että on ihmisiä, jotka oikein etsivät meitä rakkaudennälkäisiä sinisilmäisiä ihmisiä uhreikseen. Ajattelin vain, että kyllä minä sellaisen huomaan, osaan tulkita kuka on aito ja kuka ei.

En osannut. Onneksi ei ollut omaisuutta, jota huijata. Sydän vain vietiin. Suurimman osan sydämestäni olen saanut takaisin. Sen luottamus-viipaleen saamisessa tulee olemaan ongelmia loppuiäksi ja omanarvon-tunteen kanssa. 🤔

Suru on ollut pahinta, kyyneleet, jotka tunkevat silmistä milloin missäkin, oppitunnilla, bussissa.... Usein itken ääneen kun ajan autoa. Itken "tankkiin", jotta voisin hillitä itseni silloin kun on oltava muiden kanssa.😭

Sanovat, että onnellisuus lähtee omasta itsestä. Kyllä minä olen niitä onnellisuuden hetkiäkin jo kokenut. Lapsen kasvot jotka hymyilevät, ystävän lohdutus ja kannustus... Mutta eihän se ole se sama tunne, jonka muisto yhä yllättäen haikeana ja kavalasti yön hiljaisina hetkinä palaa. Ja sekin tunne oli vain minusta itsestäni lähtöisin. Jotenkin tuntuu, että olen itse itseni pahin vihollinen, kuinka saatoinkaan valehdella itselleni näin pahasti?😳

Pakkaan rakkauden-vihreää matkalaukkuun taas. Ehkä en ota sitä koskaan enää esille sellaisena kuin se oli. Seuraavalla kerralla se on vähän haalistuneempi kuin ennen, reikäinen...

Millainen sinun rakkautesi väri oli, mihin sinä laitoit sen, kun sillä ei ollut enää käyttöä?😑❓

Kiitos Sinulle

Terveisin ER

Voimia sulle ER🙂

Tiedän mitä on olla jatkuvasti surullinen, se vie voimat ja tuntuu ettei millään ole enään mitään väliä tai mikään ei piristä eikä tunnu hyvältä..

Kai se pitää vaan yrittää ajatella että se mikä ei tapa niin vahvistaa!!!
Kyllä se suru toivon mukaan joskus helpottaa!!

Hyvää syksyn jatkoa 🙂

Hei E.R ja muut surulliset

Kun joku on niin lähellä ja sitten yhtäkkiä niin kaukana! Kaikki ne haaveet, se järkyttävän upea tunne kun on vaan hyvä olo ja sitten: poissa! Voi, voi... Kysyit värejä - keltaisesta suoraan mustaan ☹️

Luin E.R tekstisi toisesta ketjusta ja täytyy kertoa sinulle, että taas oli kuin olisin omaa tekstiäni lukenut... Rakkauden menettäminen kuorrutettuna syyllisyydellä ei ole todellakaan pala kakkua. Itse sain lääkäriltä lieviä masennuslääkkeitä, kun kävin vähän avautumassa.

Mutta suunta on siis eteenpäin, ei luovuta toivosta. 🙂🌻

moi,

Itse tunnen olevani myös surullinen, on päiviä jolloin jaksan hymyillä, jopa nauraa,
mutta viimeistään illalla tulee itku, paha olo. En tiedä syytä. Toisin kuin teillä, minulla on ihana poikaystävä, mutta hän ei voi käsittää milta minusta tuntuu.Olen itkenyt hänen seurassaan kerran, ja sekin oli liikaa... Se oli hänelle ihmeellistä, kun en osannut kertoa miksi itken, hän tivasi ja tivasi, ja minä vain itkin.
Toivon teille jaksamista,
ja ottakaa siitä hetkestä kun teitä hymyilyttää kaikki irti!

Hei,

Päivä kerrallaan... 😞

Toisinaan menee jo muutamia tunteja etten ajattelisi. Ehkä enemmään ajattelen tätä häpeää. Sitä ettei minun arvoni hänen silmissään ollutkaan ihmisarvo vaan esineen, jota käytettiin ja hylättiin. Ja sitä etten todellakaan nähnyt missään mitään pahuutta tai vääryyttä. Ihmettelen, mikä minut sokaisi. Mihin häipyi minun arvostelukykyni, moraalini, elämänarvoni.

Hirvittävä puristus, pusertuvat kyyneleet. Onneksi tulee talvi ja pimeä, silloin muut eivät huomaa, vaikka vastaantulija itkee kävellessään, autoillessaan. Itku on voimavarani. Se voi olla valitusta tai vain hiljaisia putoavia pisaroita, nikotuksia.
Jälkeenpäin ei välttämättä mikään ole paremmin, mutta helpottaa sisältä.😭

Kyyneleet pesevät sieluani päivästä toiseen. Tulisipa jo puhdasta että saattaisin lingota ja levittää keväällä sieluni aurinkoon liehumaan. Olisipa siinä liinassa silloin jo vaikka pienen pieniä värillisiä kukkia.🙂🌻

Toivon iloa elämääni, ehkä vielä joskus löydän sen