Elämä on tuollaista. Se suurin tunne loppuu yleensä ennemmin tai myöhemmin.
Jäljelle jää toveruus ja kaveruus. En usko että tunteesi ovat mihinkään kadonneet. Ehkä kyseistä ihmistä kohtaan kyllä.
Toisaalta sellainen elämä tuntuu puolinaiselta mutta ainahan joutuu elämässä tekemään valintoja. Toisaalta ne valtavat tunnekuohut ja vetovoima eivät nekään ole kovin kestäviä.
Mistäkö tiedän; olen elänyt pitkän elämän ja eteeni on tullut kaikenlaista. Sellaisen kuohun vallassahan on ihanaa. Elämä on kuin pumpulissa kävelisi.

Kun kuulee näitä tarinoita että lasten takia ollaan yhdessä sitä miettii onko sekään paras ratkaisu? En edes tiedä onko se edes lapsen kannalta paras? Lapsi on hyvä vaistoamaan asioita. Joskus tuntuu että sellainen sopuero on paras. Sellainen kuitenkin että lapsella on oikeus ja mahdollisuus tavata myös toista vanhempaa sekä toista sukua.
En kuitenkaan kehota ketään eroamaan. Jokainen tekee päätöksen itse omalla kohdallaan. Tsemppiä mitä teetkin!

Se on totta, eihän sitä ihanaa rakastumista loputtomiin kestä, arkiintuu se suhde väistämättä. Mutta kyllä niitä tunteita pitäis silti olla olemassa, eikä tällaista yksipuolista suhdetta. Juttelin asiasta hyvän ystäväni kanssa ja hän kysyi minulta, että paraneeko se vaihtamalla? Varsinkin kun olemme rakentaneet suhdettamme niin paljon. Että se sama arki tulee kyllä ennemmin tai myöhemmin takaisin vaikka kuinka uutta suhdetta yrittäisin. Tätä olen itsekin miettinyt pitkään, olen aivan päästä sekaisin. Iltaisin mietin pääni puhki nuhkahtamiseen asti, mitä minä haluan elämässäni, mitä minun pitäisi tehdä. Mikään ei tunnu oikealta ratkaisulta. Sisimmässä sattuu ja paljon...☹️

Se on minulle aivan ehdoton edelletys, että jos eroon päädytään, on lapsen oltava molempien elämässä mukana. Lapsi on kummallekin todella tärkeä, siksi suhteesta on niin vaikea edes ajatella irtautua. Mutta lapsi ei voi olla ainoa syy olla suhteessa, ei siinäkään ole järkeä...

Hei et voit pakottaa tunteita. Ne joko ovat tai eivät ole. Saattaahan olla että tilanne korjaantuu ajan kanssa.
Tunteiden puuttuminen tuntuu aiheuttavan sulle ahdistusta. Jospa antaisit asioiden olla ja odottelisit ihan rauhassa. Kaikki menee eteenpäin omalla painollaan.

Kirjoittamasi asia kuulosti kovin tutulta! Piti kirjautua tänne palstalle ihan vain vastakseni sinulle. Mitä tehdä, kun tunteet vaikuttavat yhtäkkiä vaan hävinneen jonnekin? Takana on kohta kymmenen vuotta yhdessä, josta asuttu yhdessä vajaa puolet. Lapsia ei ole.

Meillä parisuhde ei käynyt mitenkään erityisen pohjamudissa, minulle vaan iski päälle kesällä taas yksi aika paha masennusjakso. Minulla on ollut masennusta jo vuosia, mutta viime aikoina se on mennyt sen verran lieväksi ja harvoin ilmeneväksi että olen pärjännyt sen kanssa ihan "kotikonsteilla". Tuokin meni lopulta ihan nopeasti ohi, ja nyt olo on taas kaikin puolin erinomainen. Paitsi että.

Sen masennusvaiheen aikana en kaivannut mitään niin kuin saada vain olla yksin omassa rauhassani ja pelkästään levätä (olin vielä lomalla, että se olisi onnistunutkin). Minua ahdisti, että jouduin kuitenkin kommunikoimaan mieheni kanssa (kun eihän sitä voinut kotoaan uloskaan heittää) ja osallistumaan kaikenlaisiin yhteisiin jo sovittuihin suunnitelmiin. Olo parani aina heti kun ei vaan tarvinnut olla miehen seurassa. Ei minkään toisen masennuspätkän kohdalla ole tällaista käynyt.

Olen tosiaan muuten ihan kunnossa ja pirteänä, eikä miehen tai kenenkään muunkaan seurassa olo sinällään ahdista enää. Mutta en minäkään toisaalta tunne mitään tarvetta olla miehen seurassa, antaa läheisyyttä tai jakaa ajatuksiani. Voisin ihan hyvin olla itseksenikin, ja yhtään stressaavamman työpäivän jälkeen tosiaan yhä kaipaisin sitä omaa rauhaa. Aiemmin syksyllä saatoin jäädä kotimatkalla töistä vaikka puistonpenkille lukemaan tunniksi, että voisin rentoutua. Nyt on siihen liian kylmä.

Tämä harmittaa oikeasti minuakin, en minäkään haluaisi tuntea tällä tavalla. Mies on kaikin puolin hyvä ja meillä on ollut hirveän kivaa yhdessä. En minä missään nimessä halua lopettaa näin hyvää suhdetta, täysin älytöntähän se olisi. Tuskin löytäisin koskaan yhtä hyvää tilalle. Kehenkään toiseen vaihtamista en ole ajatellut edes puolivakavasti, jos jotakin, niin minä haluan vain olla omassa rauhassani.

Minulla ei ole aavistustakaan, miten tässä tilanteessa tulisi toimia tai mitä minäkään oikeasti elämältäni haluan. Ystävien suhteet eivät ole kestäneet näinkään pitkään, eivät osaa neuvoa. Ja kun en tiedä, mitä tehdä, niin olen ollut tekemättä mitään. Olen keskittynyt asioihin, joista on tullut minulle hyvä mieli, kuten harrastuksiini. Ehkä tämä tästä vielä, jos jaksaa odotella. En minä muutakaan keksi.

Jaksamista sinulle kuitenkin, ja kiitokset kirjoituksestasi.

Tästä viestiketjusta tuli vähän parempi mieli, erityisesti Ihmeotuksen kirjoittelusta. Itselläkin ovat tunteet kadoksissa ja niinikään masennusta taustalla. Pahin vaihe masennuksessa on ohi, mutta surettaa, kun ei "tunne". Minulla tämä korostuu aina, kun olen yksin ja yritän keskittyä esimerkiksi opiskeluun. Jostain syystä alan ajattelemaan eroa ja mitä pidemmälle pohdinnoissani pääsen, sitä ahdistuneemmaksi usein tunnen itseni. Olo helpottaa, kun saan tehdyksi jotain muuta, kuten juteltua kavereiden kanssa ihan muista asioista tms. Myös liikunta auttaa.

Avovaimon kanssa tunnen itseni ahdistuneeksi julkisilla paikoilla ja yhteisessä kaveripiirissä. En jotenkin osaa sopeutua läheisen ihmisen läsnäoloon tällaisissa tilanteissa. Olen myös huomannut, että jännitän näitä tilanteita etukäteen, eikä asiaa helpota, vaikka ne menisivät oikeastaan ihan hyvin. Jälkeenpäin tulen kaivaneeksi ne huonot asiat pinnalle. Kotona taas tuntuu turvallisemmalta, kun toinen on paikalla. Yksin on vähän orpo olo.

Olen käynyt terapiassa yli puoli vuotta, syönyt lääkkeitä kaksi vuotta. Ensimmäisen valmisteen kohdalla (Seronil, Prozac) tunsin tunteettomuutta, jota esiintyy nyt toisenkin valmisteen kohdalla (Venlafaxine, Efexor). Alunperin hakeuduin hoitoon, kun parisuhdeahdistus ja eroajatukset nousivat niin vahvoiksi, etten osannut ahdistukseltani enää muuta kuin itkeä. Silloin minulla todettiin masennusta ja ylirasitusta, mikä oli jatkunut jo useamman vuoden. Olimme tuolloin seurustelleet noin puoli vuotta ja hän oli (ja on edelleen) ensimmäinen vakava parisuhteeni.

Monihan olisi tässä tilanteessa varmaan tehnyt toisenlaisen ratkaisun, mutta itse päätin hakeutua YTHS:n mielenterveyspuolelle, koska olin valittanut masentuneisuutta jo useamman vuoden ennen parisuhdetta. Kaksi seuraavaa vuotta ovat sisältäneet vaikeita ja helpompia aikoja, taaksepäin muistellessa muistan enemmän hyvää kuin huonoa (meillä on yhteinen valokuva-albumi).

Olen nyt terapiassa palannut miettimään sitä, mistä kaikki oikein alkoi ja tutkimaan tunteita (tai tunteettomuuttani), vaikka niistä puhuminen tuntuu todella vaikealta. En haluaisi eroa, mutta jollain kummalla tavalla ajattelen, että jossain vaiheessa se tapahtuu minusta riippumattomista syistä.

Sellainen ajatus tuli mieleen, että olisiko kyse enemmänkin siitä ettei tunnista tunteitaan kuin varsinaisesti tunteettomuudesta? Ehkä ne tunteet ovat erilaisia kuin ennen? Ehkä ne ovat erilaisia kuin toivoisi ja siksi niitä ei uskalla tai halua katsoa? Harva ihminen varmaan ihan tunteeton on. Ja aina kun on tunteita, on myös sisäistä elämää. Tylsyys, tyhjyys, sisäinen harmaus, ahdistuneisuus...kaikissa nissä on kovasti tunnetta mukana. Surua, pettymystä, vihaa, pelkoa...? Itse ajattelen, ettei pitäisi arvottaa tunteita, että joku toinen on parempi kuin toinen. Kaikki tunteet kuuluvat elämään ja jos tänään tuntuu hankalalta niin ehkäpä jos vaan antautuu tunteelle ja hyväksyy sen, se saa purkautua ja syntyvän tilan voi täyttää vaikkapa helpotuksen tunne tai ilo.

Tunnehan se ahdistuskin on tosiaan, mutta tunteettomuudella tarkoitan lähinnä, etten tunne avovaimoani kohtaan sellaisia tunteita, joita minun pitäisi mielestäni tuntea. Olen kiintynyt häneen ja rakastankin häntä, mutta päällimmäisenä tunteena on kuitenkin ahdistus toisen vioista. Tiedän, ettei kukaan ole täydellinen, mutta en jostain syystä pääse tästä ajatuksesta vaan haikailen kaiketi sitä pakahduttavaa ihastumisen tunnetta, joka hetkeksi teki olon niin kaikkivoipaiseksi. Jotakin sitä tulee aina murehdittua, mutta tuolloin pelkkä ajatus toisesta riitti rauhoittamaan mielen.

Tarkemmin ottaen kyse on siis siitä, että olen kadottanut ne ihanat tunteet avovaimoani kohtaan ja päällimmäisinä tunteina ovat ahdistus ja pelko erosta. Pahimmillaan nämä tunteet jäytävät yksin ollessa, jolloin ajatusmyllyä on vaikea pitää kurissa. Oloa helpottaa läheisyys toisen kanssa, liikunta, jooga jne. Olen miettinyt paljon sitä, miten nämä lääkkeet oikein vaikuttavat olooni. Tiedän niiden tasoittavan tunteita, mutta välillä mietin, että vievätkö ne minulta mahdollisuuden työstää oloani paremmaksi terapian parissa. Niin Seronilin kuin Venlafaxinen kanssa alkutaival on ollut helpottava, mutta nyt marraskuussa olo on muuttunut todella vaikeaksi. Olen käynyt kirkasvalohuoneessa ja se on tehnyt oloni selväsi energisemmäksi, mutta asioihin keskittyminen vaatii edelleen paljon ponnisteluja.

Minullakin on samankaltaisia kokemuksia. Olen kärsinyt masennuksesta joitakin vuosia, ehkä 7, jos laitan alkupisteen esikoiseni vauva-aikaan. Diagnoosia minulla ei ole - syystä että en ole hakeutunut hoitoon. En ole ihan varma uskallanko kutsua tilaani masennukseksi, vai loukkaanko sillä niitä joilla on vielä paljon vaikeampaa kuin minulla. Olen kuitenkin oppinut, että masennus voi ilmetä monilla tavoilla, eikä ilmene kaikilla totaalisena lamautumisena. Joten ainakin nyt täällä Tukinetissä uskallan kutsua tilaani masennukseksi.

Nuorena ajattelin, että mieheni ja minä olemme luodut toisillemme ja olin hyvin tyytyväinen siihen, että oli löytänyt niin hyvän kumppanin. Vannoimme rakkautta toisillemme vuosikaudet. Minun puoleltani se jossain vaiheessa muuttui mantran hokemiseksi: "rakastan sua" - "niin minäkin sua" Sillä ei ollut enää mitään sisältöä. Aloin haluta pois kotoa ja pois omasta elämästäni, en kaivannut mieheni seuraa enää muusta syystä kuin siksi, että hän tekisi osansa kodin ja lasten hoidosta. En kuitenkaan havahtunut ajattelemaan tilannettani, vaan suoritin elämäääni hampaat irvessä. Kunnes tapasin toisen miehen, johon rakastuin.

Myöhemmin olen tajunnut sen olleen jonkinlainen masennuslääke (ei toki ainoastaan sitä, olen edelleen sitä mieltä, että tämä toinen mies oli mulle jollain tavalla oikea, "match", mutta ajoitus väärä...). Tuntuihan se NIIN mahtavalta nousta ihastumisen ja rakastumisen tunteen kirkkauteen, kun oma elämä tuntui liisterissä vellomiselta. Ja sitä hirveämmältä tuntui kun luopumisen aika koitti. Sitä voi verrata vaikka huumeriippuvuuteen. Niin hyvältä tuntui tämä huume, että itkin sen perään katkerasti monta kuukautta, jopa vuoden. Pelkäsin ja inhosin ajatusta että minun täytyisi palata kurjaan elämääni, tunteettomaan harmaaseen pakerrukseen siitä jumalallisen ihanasta olotilasta. Tajusin kuitenkin järjellä, etten voi hyvää miestäni jättää ja lasteni perhettä rikkoa siksi, että minusta tuntuu niin fantastiseltä tämän toisen miehen kanssa, ettei ikinä ennen. Tajusin, että ongelma on ennen kaikkea itsessäni, ei niinkään miehessäni tai muissakaan ihmisissä. No, tästä päätöksestä huolimatta ne tunteet tuota toista miestä kohtaan eivät haihtuneet tai muuttuneet pitkään aikaan. Nyt kun en ole hänestä nähnyt vilaustakaan puoleentoista vuoteen, on ehkä pientä laimentumista havaittavissa. Tunteet omaa miestäni kohtaan eivät myöskään ole palautuneet ☹️ Tai en minä tiedä pitäisikö niiden palautua joksikin vai muuttua ihan uudeksi? Hänessä on kuitenkin paljon hyviä puolia ja meillä on hyviä hetkiä ja paljon yhteistä. Niitä yritän itselleni korostaa.

Selvää on se että pitkässä suhteessa ei voi rakastumisen huumaa ylläpitää kokoajan. Jos sitä haluaa täytyy tyytyä kertakäyttösuhteisiin. Pitkässä suhteessa on paljon muuta arvokasta, ja ennen kaikkea se on jatkuvan oppimisen areena. En kuitenkaan ainakaan omalla kohdallani aio hyväksyä sitä, että oltaisiin vain hyviä kavereita, kumppaneita. Haluan muutakin. Haluaisin kaivata häntä kun hän on poissa (muutenkin kuin lasten hoitajaksi). Haluaisin tuntea kuplivan ilon, niin että suu menisi ihan väkisinkin hymyyn kun hän tulee minua hakemaan asemalta viikonloppureissun jälkeen. Haluaisin haluta seksiä hänen kanssaan... mutta kun en ☹️

Vielä en aio luovuttaa. En tiedä onko tämä sitkeyttä ja periksiantamattomuutta, vaiko pelkuruutta muuttaa elämäänsä todenteolla. Täytyy välillä piiskata itseään, ettei elämän ja itsensä muuttaminen jäisi vain pohdintojen tasolle ja hyviksi aikomuksiksi.

Ihmeotus, ota vain itsellesi tilaa ja tee niitä asioita mistä nautit. Nauti myös puolisosi hyvistä puolista ja teidän hyvistä hetkistänne. Ehkä sitten ajan myötä tulee muutosta parempaan kun ei lakkaa yrittämästä?

Hei, täällähän on paljon uusia viestejä.

Beatrix, sinunkin kirjoituksesi kuulosti hirveän tutulta. En ole tosin ihastunut kehenkään toiseen, mutta kaikilta muilta osin. Kuinka pitkään olet tuntenut omaa miestäsi kohtaan tuolla tavoin?

Omalla kohdallanihan tätä ei ole kovin pitkään jatkunut, ja haluaisin kovasti tietää, kuinka pitkään tämän on "mahdollista" jatkua. Voiko tällaiseen tilaan oikeasti juuttua vuosikausiksi, jos ei erotakaan halua?

Kaikkialla puhutaan siitä, kuinka suhteiden eteen tulee tehdä työtä, ja kuinka vaikeuksien edessä ei pidä luovuttaa. Mutta kuinka todennäköistä on, että vaikka kuinka sitkeästi jaksaisi odottaa, asiat eivät kuitenkaan koskaan muutu paremmiksi vaan jatkuvat samalla harmaalla tahdillaan? Mitä tarkoittaa, että rakastumisvaihe päättyy ja muuttuu kumppanuudeksi? Mitä siinä vaiheessa "kuuluisi" tuntea kumppania kohtaan? Koska ei se minustakaan voi tätä tämänhetkistä tarkoittaa. Kai sitä kuuluisi joskus kaivatakin toista ja ilahtua toisen näkemisestä, kuten Beatrix kirjoitit. Ja mitä se "työn tekeminen" noin käytännössä konkreettisesti edes tarkoittaa?

Minulla on päässäni valtava kasa kysymyksiä, joihin ei varmaan ole mitään yksiä ainoita oikeita vastauksia. En vain oikein osaa ymmärtää, minne ne vielä vähän aikaa sitten niin voimakkaat tunteet vaan ovat ottaneet ja hävinneet. Niistä on ylipäätään tosiaan vaikea saada otetta.

Ja vaikka masennustakin on ollut, tällä hetkellä elämä kuitenkin pohjimmiltaan tuntuu ihan ookoolta ja sisältää hyviäkin asioita. Vielä kun saisi myös miehen jotenkin sisällytettyä takaisin niihin hyviin asioihin.