Mielestäni et ole nipo etkä viallinen -vain erilainen kuin miesystäväsi. Jotkut ihmiset eivät vain sovi toisilleen. Hän on menevää sorttia, tykkää olla koko ajan menossa eikä ymmärrä alkuunkaan sinun tapaasi elää. Sinä sitä vastoin olet rauhallinen suunnittelija, joka haluaa pitää elämänsä organisoituna, jotta jaksat paremmin arjen askareissa. Kummankaan tapa elää ei mielestäni ole toistaan huonompi. Ne eivät vain sovi yhteen laisinkaan.

Teidän tulee kummankin tehdä kompromisseja menojen ja elämäntapojen suhteen -tai sitten erota. Ei kai tuossa oikein muita mahdollisuuksia ole. Miten tahansa päätätkin, kaikki kääntyy kyllä parhain päin =) Rakastatko miesystävääsi? Mitä hyviä asioita suhteessanne on? Ovatko ne paljon isompia vaakakupissa kuin huonot puolet? Tsemppiä!🙂👍

Et sä ole viallinen. Miesystäväsi vaan haluaa sooloilla eikä ilmeisesti kestä arjen pyöritystä ja vastuuta. Mielestäni tärkein rakkausparisuhdetesti on tämä: sano neutraalissa tilanteessa puolisollesi, että sinulle tulee paha olo hänen käytöksestään. Jos puolisosi huolestuu saamastaan kriittisestä palautteesta ja haluaa parantaa käytöstään, on suhteella vielä toivoa. Jos puolisosi sen sijaan alkaa morkata sinua ja sanoo tunteitasi vääriksi ja epäoikeutetuiksi, ajattelee puolisosi omia tarpeitaan ja tunteitaan sinun sijastasi.

Oma mielipiteeni on, että parisuhteessa olisi syytä molempien kyetä ajattelemaan ja tuntemaan toisten hyväksi. Jos vain toinen antaa periksi, ei suhde ole tasapuolinen, vaan kuluttaa periksiantajan voimavaroja loputtomasti. Ei kannata jäädä kituuttamaan ja uhraamaan itseään loputtomasti. Maailmalla on paljon hyvää annettavanaan.

Älä anna toisten ihmisten pomottaa sinua. Auttamisen tulee aina olla vastavuoroista. Itsekäs ihminen on parasta jättää omiin mehuihinsa lillumaan.

Minusta sinä olet tehnyt ihan oikein.

Hei!

Kiitos vastauksistanne. Se on aivan totta, että olemme erilaisia elämäntyyliltämme. Hän tarvitsee matkoja ja menemistä rentoutuakseen, minulle ihana rentoutumishetki on yleensä se, kun saan olla kotona kaikessa rauhassa ja tiedän, että nyt ei tarvitse kiirehtiä mihinkään. Oman mittapuuni mukaan teemme juuri sopivasti yhteisiä matkoja, mutta hänen mielestään niitä pitäisi olla enemmän. Hän syyttää minua, että kieltäydyn hänen ehdotuksistaan mennä johonkin. Kieltäytymisteni syynä on miltei aina ollut se, että minulla ei ole rahaa (kun on 3 lasta) tai olen kamalan väsynyt tai minun on pakko hoitaa joitakin arjen asioita silloin.

No, tuosta menemisen ristiriitaisuudesta olisin varmaan selvinnyt, MUTTA pahinta tässä on ollut se, että hän todellakin "moittii" minua, kun olen lukuisia kertoja kertonut, että minulle tulee paha olo siitä, kun hän vain lähtee matkoilleen murehtimatta sen enempää arkiasioita. Hän on sanonut minulle muutaman kerran, että lapsethan ovat minun - ikään kuin se velvoittaisi minut työorjuuteen. Tuo on tuntunut todella pahalta, sillä kyllä hän suhteeseen ryhtyessään tiesi, että minulla on lapset.

Viime kesänä tapahtui jotain, joka sattui ja loukkasi todella pahasti. Mieheni aloitti kesälomansa viikkoa ennen ja kävi silloin sukulaistensa luona. Olimme sopineet, että kun minun lomani alkaa, menemme viikoksi kahdestaan mökille, sillä lapset olivat tulossa minulle vasta viikon päästä. Mieheni oli kutsunut mökille sukulaisperheensä "käymään" ja olin aivan järkyttynyt, kun tajusin, että he ovat siellä useamman päivän. Olin luullut, että tulevat yhdeksi yöksi tms. Olin töitten vuoksi todella puhki ja olin haaveillut, että saan olla viikon ihan rauhassa mökillä ennen kuin lapsiarki taas alkaa. Olin niin väsynyt, että itkin ja olin vihainen hänelle siitä, että vieraat tulevat heti toisena lomapäivänä mökille. Hän sanoi minulle, että ei asiaa niin vakavasti tarvitse ottaa ja hermoilen suotta, kyllä kaikki sujuu. Hän ei ymmärtänyt alkuunkaan väsymystäni ja levon tarvettani. En saanu häneltä mitään ymmärrystä olotilalleni. Joten kuten sinnittelin nuo päivät läpi. Mutta se loukkasi aivan kamalasti, kun en saanut häneltä mitään myötätuntoa. Olisin niin kaivannut niitä sanoja, että "anteeksi, en tullut ajatelleeksi".

Ja hän on todellakin pikkuhiljaa saanut minut tuntemaan, että olen viallinen, en osaa elää oikein. Hän muuttuu kylmäksi ja etäiseksi, kun olen väsynyt, uupunut ja allamain. Sitten hän "palaa" luokseni, kun olen taas normaali iloinen ja energinen itseni. Välillä minusta tuntuu, että hän on maailman itsekkäin ihminen eikä tunne mitään empatiaa toisia kohtaan. Minä en vihaa häntä, mutta en oikein itse usko, että olen havainnoinut asioita väärin. Olen aika tarkkakatseinen, venyn pitkälle ja yritän aina auttaa ja ymmärtää muita. Mutta tässä parisuhteessani minulla on ollut tunne, että minulta vain otetaan - en saa mitään tilalle. Eihän se niin voi mennä. Eikä tuo tunne varmaankaan voi johtua siitä, että olen liian vaativainen, väärässä tms.

Nyt on sellainen tunne, että en uskalla palata yhteen ihan lähitulevaisuudessa. Ja kyllä minä haluan nähdä myös, että miten hän käyttäytyy eron aikana. Huomioiko, ottaako yhteyttä, kysyykö, mitä kuuluu? Entäpä, jos en saa häntä ymmärtämään, en tulemaan vastaan minua? Sittenkö tämä on ohi? Jotenkin vaistonvaraisesti olen pitänyt mm. taloutemme erilään, en myynyt hänelle osaa tästä talosta, vaikka hän olisi halunnut ostaa. En jotenkin luottanut, ajattelin, että minulla ja lapsilla täytyy olla ehdoton turva kodista, ettei se katoa yhtäkkiä alta. Samaan aikaan tiesin sisimmässäni, että jos olisin luottanut toiseen ja ollut hänestä varma, niin hynttyyt olisi lyöty yhteen myös noissa asioissa.

Tuntuu kummalliselta olla yksin, vähän pelottaakin, vaikka tiedän tasan tarkkaan pärjääväni ihan joka suhteessa. Asuin yksikseni lasten kanssa omakotitalossa 4 vuotta ja sinä aikana tyttäreni sairasti vakavasti 2 vuoden ajan. Ja minä selviydyin, kävin töissa, hoidin kotini joten kuten ja voitimme tyttäreni sairauden. Olen niin tottunut organisoimaan ja järjestämään ja laskemaan rahojani, että nuo asiat eivät minua pelota.

Tuntee vain itsensä jotenkin luuseriksi, kun taas epäonnistuu. Mutta tuntuu, että nyt olen sen valinnan edessä, että kunnioitanko myös itseäni vai ainoastaan muita. Välillä ajattelen, että minä olen ihan hyvä tällä elämäntyylilläni - ei se voi olla pahe, että huolehdin asioista. Tuo miesystäväni on muuten ensimmäinen ihminen, joka on saanut minut tuntemaan syyllisyyttä tehokkuudestani ja organisoimiskyvystäni. Se on tuntunut minusta todella kummalliselta.

Töissä saan tuosta ominaisuudesta kiitosta, aikuiset lapseni kääntyvät aina puoleeni, kun heillä on ongelmia ja itse tiedän, missä olen vahva. Mutta nyt toinen on saanut minut epäilemään, että en ole normaali, kun toimin noin suunnitellusti ja harkitusti.

Itse olen yrittänyt antaa hänelle tilaa ja tilaisuuksia mennä. En ole halunnut sitoa ja pitää väkisin toista paikallaan. Ymmärrän, että se on osa hänen luonnettaan ja tapaansa elää. Mutta eikö se ole väärin, että hän vaatii minua elämään omalla tavallansa? Jos olemme yhdessä, pitäisi löytää se yhteinen tie ja tapa olla.

Tunteet ailahtelevat päivän mittaan laidasta laitaan, mutta nyt on vasta kulunut muutamia päiviä. Itse olen ajatellut, että nyt pitää malttaa miettiä ennen yhteenpaluuta. Sillä minä en halua, että sama alkaa uudelleen. Minä en kestä sitä enää hetkeäkään. Parempi on olla yksin!

Seita

Kuten itsekin sanoit, teidän tulisi kummankin tulla vastaan ja tehdä kompromisseja. EI vain toisen. En näe kovin järkevänä tapana jatkaa ainakaan sitä tapaa mitä olette jatkaneet. Hänellä ilmiselvästikään ei ole lapsia? Tai sitten ei ainakaan niin, että tietäisi mitä on olla lasten kanssa yksin. Kuinka paljon hän auttaa sinua lasten kanssa? Itse olen ajatellut aina asiat niin, että jos itse vielä jonkun miehen otan elämääni, niin hänen tulee ymmärtää, että hän ottaa vastuuta lapsistani siinä missä minäkin. Koska tuolloin perheen pitää pitää yhtä. Mielestäni ei pitäisi olla mitään "minun" ja "sinun lapsia".. Se syö suhdetta mielestäni todella paljon..☹️

Minun on pakko kommentoida ensin että ihan en ymmärrä, mitä ihmeen hoitamista sinulla lapsissa enää on, hehän ovat jo kertomasi mukaan aikuisia tai lähes ainakin, silti puhut "lapsiarjesta"? Ja asuvatko jo omillaan? Vaikka asuisi kotonakin niin mitäpä sinun heitä hoitaa tarvitsee, varmasti olet lasten puolesta vapaa menemään ja tulemaan kuten tahdot, itse osaavat ruokansa laittaa ja pyykkinsä pestä? Että mietin vain jospa miehesikään ei ymmärrä, miten nämä lapset uuvuttavat nyt enää?

Muutoin tulee kuva, että olette vaan todella erilaisia miehenne kanssa. Hän vaikuttaa enempi boheemilta ja hetkessä eläjältä, sinä taas suunnittelet etukäteen etkä muutenkaan kaipaa niin paljoa menoa. Jos lisäksi miehesi on tarjoutunut ostamaan puolet talostasi mutta et suostunut, ehkä hän tosiaan ajattelee että tämä kaikki on vain sinun elämääsi, eikä vastuu kuulu hänelle. On tavallaan pessyt kätensä kun ei "kelvannut".

Tuosta mökkikuviosta olisin kyllä itsekin suuttunut, mutta miehet ei yksinkertaisesti tajua että naisella vieraiden hyyssääminen on ihan eri tasolla kuin miehellä. Pitää ennakoida ja suunnitella esimerkiksi ruoanlaitot ja kyllä se stressaa. Eikä auta yhtään että toinen vakuuttelee että kaikki menee omalla painollaan. Itse tein kerran niin, että jätin (ex-)miehen vierainensa 24 tunniksi yksin ja lähdin sukulaisiin yöksi. Sillä aikaa ei vieraat saaneet ruokaa, kun mies ei saanut tulta syttymään puuhellaan. Jopa alkoi ymmärtää mitä se emännöiminen oikein todella tarkoittaa kun vieraita on menty kutsumaan. Vaikka kuinka ei stressaisi ja keittäisi vaan perunat ja sillit, sekin vaatii organisointia!

Neuvoja en osaa antaa, mutta kompromisseja voi jokainen opetella tekemään, jos muutoin ihminen on sellainen josta kannattaa pitää kiinni. Voit muuttaa vain itseäsi, joten mieti voisitko luopua jostain ylijärjestelmällisyyden piirteestäsi, teetkö/suoritatko asioita jotka eivät ole ehdottoman välttämättömiä?

Kun me tapasimme, niin hänellä oli jo aikuinen poika. Hänellä on vain yksi lapsi ja hän oli itse ollut kovin paljon kotoa pois, kun hänen poikansa oli pieni. Sen takia tuntuikin vähän oudolta se, että hän väitti tietävänsä, mitä arki kolman lapsen kanssa on. Minun mielestäni sen voi tietää vain, jos on itse kokenut sen.

Hän ei oikeastaan sekaantunut millään tavalla lasten hoitoon. Kuljetti kyllä ja laittoi ruuan pöytään, jos pyysin. Mutta kaupassakäynnit, ruuanlaitot ja pyykinpesut olivat täysin minun vastuullani. Joskus risoi, kun ajattelin, että syöhän hänkin siinä muiden mukana.

MUTTA, se ajatus tulee koko ajan mieleen, että vanhaan tapaan elää minä en voi enää palata. Entäpä jos hän ei ymmärrä sitä, ei näe tarvetta muuttumiseen? Entäpä jos hänen mielestään ainoa tapa muuttaa asioita on vain se, että minun pitää osata ottaa rennommin? Entäpä jos hän omasta mielestään on se, joka elää oikein? Minulla on välillä ikävä häntä, mutta välillä vain tunnen suurta helpotusta siitä, että ei tarvitse jälleen kerran pettyä, kun hän sanoo lähtevänsä matkaan. On turvallista olla, kun ei tule koko ajan paha mieli siitä, miten toinen toimii. Ja sitten tuntuu kummalliselta tämäkin, että voiko suhde ihan oikeasti kaatua tähän. Miksi minä en osaa elää niin, että kaikki sujuisi hyvin?

Hän sanoi minulle kerran, että jos en hänen kanssaan pärjää, niin sitten minä en kyllä pärjää kenenkään miehen kanssa. Olin aivan ymmälläni tuosta hänen sanomastaan ja kerroinkin sen hänelle. Hänellä mielestään minulla on sellaisia ongelmia, jotka estävät elämisen kenenkään kanssa. No, avioliittoni kesti 16 vuotta, tämä suhde 10 vuotta. Tuo hänen sanomisensa johtui ilmeisesti siitä, että hän todellakin näkee minun elämäntapani jotenkin viallisena.

Hänen edellisessä avioliitossaan käytettiin runsaasti alkoholia, astiat kasvoivat hometta altaassa, petettiin puolin ja toisin. Ja kumminkin olivat yhdessä 18 vuotta. Minun mielestäni siinä oli enemmänkin kyse riippuvaisuussuhteesta kuin mistään muusta. Hänen vaimonsa oli huomattavasti häntä nuorempi. Välillä minusta tuntui, että hänellä oli jonkinlainen tarve hallita minua ja "kertoa" minulle, miten asiat oikeasti ovat. Olen häntä 12 vuotta nuorempi, mutta ei se sitä tarkoita, että olen tyhmä tms. Luulenkin, että ajan mittaan minun itsenäisyyteni, varmuuteni ja pärjääväisyyteni alkoi ärsyttää häntä. Vaikka se alussa hänesta hienolta tuntuikin. Välillä sanoinkin hänelle, että taidan olla väärä nainen hänelle - kun en oman perhetilanteeni takia ole valmis matkaamaan pitkin maailmaa ja kun minulla on omat ajatukseni ja mielipiteeni ja kun en ole valmis uskomaan muita sokeasti.

Niin, sinä "eheytynyt". Minä toivon, että sinä löydät miehen, joka osaisi ottaa sinun lapsesi tietyllä tavalla omakseen. On aivan eri asia sopeutua uuteen perheeseen kuin sitoutua siihen. Ja se sitoutuminenhan kaiken ratkaisee. Siitä tulee se turvallisuuden tunne ja yhdessä olemisen tunne. Minulla ei ole sitä onnea ollut tässä parisuhteessa.

Jotenkin tuntui siltä, että miesystäväni ajatteli omaksi panoksekseen riittävän sen, että hän ylipäätänsä tuli perheeseeni ja autteli minua aina silloin tällöin. Mutta minulle se aiheutti sen tunteen, että pidän majataloa, johon palataan reissuilta ja jonne on kiva palata, kun siellä on aina joku odottamassa. Mutta eihän tuollainen parisuhde sille kotona olijalle anna mitään. Kädet ja sydän jäävät tyhjäksi.

Miksi minä yleensä suostuin elämään tuon kaiken keskellä? Miksi minä en havahtunut ennen vaikka koko ajan kärsin? Olisi pitänyt luottaa vain omiin tunteisiin ja toimia sen mukaisesti.

Seita

Vastauksena viimeiseen viestiin haluan sanoa, että "lapsiarjella" lähinnä viittasin menneisiin vuosiin. Lapsistani 18 v. ja 14 v. asuvat vielä kotona, joten en nyt ihan vielä "vapaa" ole. Ainakin tuo 14 v. vaatii vielä läsnäoloa ja rajojen asettamista, villissä teini-iässä kun on. En edes halua jättää häntä yksi mennäkseni miesystäväni kanssa.
Lapset ovat kuitenkin etusijalla.

Ja ihanko totta minun olisi pitänyt myydä omaisuuttani, jotta saan toisen sitoutumaan. Ei kait se, että en suostunut myymään hänelle puolta talostani, oikeuttanut häntä tekemään minusta majatalon pitäjää, jonka luota voi lähteä milloin vain ja jonka luo voi aina palata. Ei tuo voinut olla mikään syy tekemään minusta sen ikävän arjen hoitajaa, mutta tarvittaessa olemaan hänelle mukava seuralainen.

Mutta kaiken A ja O on nyt varmaan se, että pystyisimme puhumaan ja neuvottelemaan keskenämme, että miten se arki hoidetaan. Uskon, että kun saisin hänet istumaan kanssani allakan ääreen ja vähän katselemaan niitä tulevia viikkoja, niin saisimme sinne sovussa mahdutettua ne mukavat menot ja välttämättömät kotiaskareet. Se helpottaisi jo siinä mielessä, että sitten itselle tulisi se tunne, että minä voin luottaa tuohon toiseen - siihen, että hän on myös arjessa mukana eikä vain niiillä mukavilla yhteisillä matkoilla. Minä olisin valmis tuohon neuvotteluun ja kerran yritinkin sitä allakka kädessä, mutta hän ei edes vilkaissut siihen allakkaan vaan totesi, että ei siihen ole tarvetta. Toista kertaa en yrittänyt.

Pelottaa vain, että hän ei haluakaan kuulla sellaisesta vaihtoehdosta, että se alkaa ahdistaa häntä. Ja minä en taas ole valmis palaamaan siihen, että tiedän asuinkumppanini menot noin viikon säteelllä. Tilanne oli loppuajasta se, että mietin, että onkohan hän seuraavan viikonloppuan kotona vai ei. Ei tuo voi kuulua normaaliin parisuhteeseen.

Väsyttää kamalasti ja pelottaa, mutta katsotaan nyt, mikä on hänen asenteensa, kun seuraavan kerran tapaamme.

Seita