Obsessiivinen huoli perheenjäsenten ongelmista?
Moikka kaikki! Mulla on tämmöinen ongelma, johon kuulisin mielelläni vinkkejä tai vaihtoehtoisia ajatusmalleja.
Oon 30v, asun samassa kämpässä äidin ja siskon kans (aiemmin oli isäkin, mutta se kuoli viime vuonna syöpään). Aina kun jollakulla perheenjäsenellä on esim. terveyshuoli (niinkin vähäinen kuin satunnainen ripuli) tai mieli maassa, meen ihan sekaisin huolesta. En pysty lakkaamaan ruminating eli asian ajattelua. Oon kaiken lisäksi multitaskaaja, eli vaikka yritän tehä muita asioita niin valitettavasti pystyn ajattelemaan monta asiaa samaan aikaan joten ahistus ja huoli kyllä seuraa.
Tää ongelma on tällä hetkellä erityisen relevantti siksi, että siskolla on just nyt yks rahaongelma, jota selvitellään poliisin kanssa. Tiedän että se tilanne ihan taatusti ahistaa sitä, ja oon itse aivan sekasin siitä ajatuksesta, että entä jos siskoa ahistaa.
Haluisin jotenkin tervettä etäisyyttä muiden ihmisten mielenmaisemaan, etten menisi aina näin tolaltani siitä, että joku perheenjäsen saattaa joskus kokea negativiisia tunteita elämässään. Vinkkejä ja vertaistukea otetaan vastaan.
Moi,
Hyvä, että oot huomannut omat tarpeesi. On tosi kuluttavaa, jos huoli syö jollain tavalla koko ajan.
On normaalia kokea huolta läheisestä, mutta huolelle on hyvä asettaa rajat. Voitko puhua itsellesi järkeä? Tunnistathan sen, että sisaresi asiat ovat hänen asioitaan - eivät sinun. Jos siskosi raha-asia ei liity sinuun mitenkään, ei sinun oikeastaan tarvitsisi sitä miettiä lainkaan.
Et pysty estämään muita ihmisiä kokemasta tunteita eikä se ole tarkoituskaan. Liiallisella huolehtimisella saatat välittää muille jopa viestiä, että olet halukas ottamaan vastuuta heidän ongelmistaan, vaikka ne eivät sulle oikeasti kuulu.
Voit tukea siskoasi, mutta sinun ei tarvitse ottaa hänen huolia omaksesi.
Henkisen etäisyyden ottaminen tapahtuu sisäisellä puheella itselleen - se kaikki työ pitää tehdä itse.
Hienoa, että välität. Muistathan kuitenkin pitää omasta mielenmaisemasta huolta. En usko, että autat siskoasi liialla murehtimisella.
Kiitos paljon Vielä_täällä! <3 Arvostan todella paljon kommenttiasi ja tukea.
Sanoissasi on paljon järkeä, ja sitä juuri kaipaankin nyt kun tuntuu että tunteet vievät mukanaan. Tuo henkisen etäisyyden ottaminen on kyllä asia joka tuntuu olevan todella vaikeaa itselleni. Yritän kovasti harjoitella mieltämään itseni erilliseksi yksilöksi perheenjäsenistäni, mutta välillä olen vähän hukassa sen kanssa, millaisin keinoin tuollaista voi harjoitella. Menen kuitenkin päivä kerrallaan nyt.
Moi Nellainen! <3
Ihana kuulla, että hyödyit viestistäni ja kiva, jos tästä on sinulle apua.
Ymmärrän hyvin kaikkea, mitä kirjoitat. Ei ole helppoa tasapainoilla näiden asioiden kanssa ja helposti tunteet voivat ottaa vallan ja viedä mennessään. Huoli läheisestä on myös ihan normaali asia.
Olen joskus kokenut jotain vastaavaa, mitä sinä nyt kuvaat ja joudun omassa arjessanikin rajaamaan huolehtimista jostain asiasta tai muistuttamaan, että loppujen lopuksi en pysty ottamaan vastuuta toisen asiasta.
Voisiko ajatella niin, että rakkaus siskoasi ja muuta perhettä kohtaan saa olla eikä sitä tarvitse yrittää ottaa pois. Mutta kenties kaipaat vahvistusta ja miettimistä sen suhteen, mikä lopulta on sinun asiaa, miten voit kuitenkin voida hyvin ja just niin, ettei se huoli menisi aivan yli äyräiden.
Päivä kerrallaan on hyvä. 🙂
Mulla ei ole nyt äkkiä vastausta siihen, millaisin keinoin voi harjoitella sen rajaamista, että on oma yksilönsä ja erillinen perheenjäsenistä. Kenties elämä ja vastaantulevat tilanteet opettaa tätä ja johtaa pohtimaan, mikä olisi hyvä tapa suhtautua toisen tilanteeseen.
Huoli on ihan tarpeellinen ja ok asia. Se on merkki siitä, että välittää ja asialla on sulle väliä. Liiallinen, vatvova huoli ei kuitenkaan ole hyväksi. Sille on vaan pakko asettaa rajat.
Kivaa viikonloppua <3