Haluisin tukea, vinkkiä neuvoa tai jotain mun tilanteeseeni..
Eli oon ollut avoliitossa kaks vuotta ja suhteen alussa sekä minä, että mieheni petettiin humalla toisiamme kerran.. Nyt on melkein kaks vuotta rakennettu luottamusta ilman että kumpikaan on ollut uskoton.. Muista sioista on riidelty paljon ja pahasti, mutta aina ollaan saatu asioista puhuttua ja nyttenkin on ollut hyvää ja normaalia arkea.
Kunnes mieheni lähti viettämään opiskelukavereidensa kanssa iltaa ja aamuyöllä tuli viesti, että on mokannu pahasti.. Harrasti seksiä luokkakaverin kanssa. Tuli ihan pommina tieto ja unet jäi siihen. Mä en yhtään tiedä miten olisin ja mitä tekisin. Mulla on omat taustani ym. ja koen tunteet ehkä keskivertoa voimakkaammin ja sekin pahentaa tätä. Oon kuvitellu, että oon löytäny ihmisen jonka kanssa haluun elää aina, mut ei taida mun rakkaus riittää.. Tai miehen rakkaus.. Voiko tollasta ”mokaa” tehdä, jos oikeesti rakastaa toista ja haluaa jakaa elämän toisen kanssa.. Nyt oon aivan hukassa.. :/
En osaa ottaa kantaa mitä sun pitäisi tehdä, mutta henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että seksi on tietoinen valinta. Voiko sanoa mokanneensa jos on itse vapaaehtoisesti harrastanut toisen kanssa seksiä? Musta Se on loppujen lopuksi tietoinen valinta ja päätös, vaikka tietysti hormoonit ja seksinhalu tätä asiaa sokaiseekin useasti.
Toi on kyllä totta.. Ahdistaa vaan se, kun ei saa mitään selitystä tapahtuneelle..
Mä nostan hattua miehelle, että uskalsi kertoo asian! Olis voinu myös yrittää salata.
Toinen pointti on se, että tajusi heti tehneensä virheen! Olis voinu myös alottaa suhteen siitä, tai pitää asiaa mitättömänä ylipäänsä.
Antaisin miehelle mahdollisuuden!
Vaikka humala ei tee syyntakeettomaksi, se on mielestäni lieventävä asianhaara..jatkossa vaan tiedettävä vaara ja oltava valmis tekemään valintoja jo siinä vaiheessa, kun on lähössä yksin illanviettoon..mitä haluaa elämältä ja mitä on sen takia valmis uhraamaan.
Oon varma, että rakkaus ei oo kuollu..vaan ihmisen pimeys on päässy viemään harhaan.
Jaksamisia sinne!!
🙂👍
Komppaan Twirlyä! On hyvä, että miehesi tosiaan otti asian itse puheeksi. Se kertoo jotain hänestä ja suhteestanne. Moni pettäjä ei ole rehellinen, vaikka asiaa suoraankin kysyttäisiin.
Joo kyllä meillä se pelaa, että ollaan toisillemme rehellisiä.. Mut miten enää voin luottaa, ettei se taas tee näin.. Ja pelkään, että jos jään, ni tuunki ite hetken päästä jätetyks, mikä sattuis vielä enemmän.. Ei me vieläkään olla hirveesti puhuttu, mut on mies tuonu ilmi, ettei haluis että meen.. Mut itse kaipaisin jotain vakuuksia siitä, että se oikeesti rakastaa, eikä oo mun kanssa vaan siks, ku ei oo muutakaan.. en mä tiedä.. Kauhee ahdistus koko ajan..😭
Jatkan vielä..ymmärrän sua varsin hyvin! Itse kamppailen samantapaisen ongelman kanssa tälläerää. Perusluottamus on kortilla ja sen saamiseen tuntuu menevän aikaa enemmän, kun laki sallii, ja ahdistus on välillä aikalainen. Meillä ei oo kysymyksessä pettäminen juuri nyt, mutta menneen elämän haavat, jotka meinaa tehdä varsinkin oman elämäni hyvinkin tuskaiseksi.
Olen silti sitä mieltä, että vaihtamalla ei sun kohdalla välttämättä parane..tai pakenemalla. Petetyksi tuleminen jättää aina jälkensä ja vie aikaa käsitellä se niin, että sen kanssa selviää. Kun aloitat uuden suhteen, et siltikään voi koskaan olla varma, etteikö jotain pahaa tapahtuis, kukaan ei voi taata, ettei maailman kiltein ja ihaninkin mies sittenkin hairahtuisi jossain vaiheessa. Meiän elämä ei vaan mene niin, että vois olla asioista täysin varma. Joka tapauksessa, kun elää suhteessa, elää samaan aikaa aina riskillä..riskillä siihen, että tulee satutetuksi-
Eikä voi samalla sekä syödä, että säästää kakkua..jos haluu elää, on pakko ottaa riskejä! Ja..loppuviimeeksi elämä ei lopu siihen, vaikka tulis petetyks, se sattuu, mutta elämä jatkuu ja kaikesta voi selvitä.
Itselläni paljon tavanomaista pettämistä vakavampi trauma, muttahaluan silti käydä päin tätä pelkoa ja yrittää yhdessä nykyisen avomieheni kanssa. Epäuskon hetkiä tulee ja ahdistuksia..mutta tiedän, ettei mitään saa, ellei suostu käymään niitä tunteita niin pohjamutia myöden, kun tarve vaatii.
Edelleen tsemppaan sua jatkamaan ja yrittämään..miehelläsi on tulevina kuukausina hyvä syy näyttää ja todistaa rakkauttaan, enemmän kun koskaan aiemmin,. Voi käydä jopa niin, että sulla on edessä ihanemmat ajat, kun pitkiin aikoihin. Ja se mikä ei tapa, se vahvistaa..myös parisuhteessa!☺️❤️☺️
Uskon, että kaikki petetyt pohtivat mielessään rakkauden kestävyyttä ja aitoutta, hyväksytyksi tulemista omana itsenään ja pelkoa hylätyksi tulemisesta. Koska miehesi on ollut sinulle rehellinen näin vaikeassa asiassa, hän varmasti kertoo sinulle rehellisesti myös tunteistaan ja omista ajatuksistaan asiaan liittyen.
Teidän kannattaakin ruveta yhdessä käsittelemäään asiaa avoimesti. Kerro miehelle kaikki ajatuksesi ja tunteesi pelkoineen kaikkineen. Ilman keskustelua ja asian perinpohjaista käsittelyä suhteen jatkaminen on vaikeaa - ellei mahdotonta. Olen huomannut itse sen, että oman surun ja pelkojen jakaminen oman miehen kanssa auttaa jaksamaan kaikesta tapahtuneesta huolimatta (vaikka ei se helppoa aina olekaan).
Suosittelen pariterapiaa tai muuta ulkopuolista apua. Siitä olisi varmasti teille hyötyä. Kovasti voimia sinulle! 🌻🙂🌻
En mie uuteen suhteeseen varmaan ees uskaltais enää ryhtyy.. Mulla luopuminen jostain rakkaasta on niin rankkaa, etten enää uskaltais ottaa riskiä, että rakastun ja voin taas joutuu luopumaan..
Haluaisin olla tän miehen kanssa, koska oon aina kuvitellut, että hän on mulle se oikea.. Eikä kukaan oo ollu mulle niin hyvä, kun hän ja tuskin vois ollakaan..
Oon kyllä peloistani puhunut ja siitä, että haluisin hänen todistavan mulle jotenkin tunteensa.. Mut ei se oo puolestaan osannu sanoa juurikaan mitään.. Kun kysyn ni ei tiedä tai ei osaa puhua.. Ja puhuminen on ollut meidän suhteen vahvuus.. paitsi kun kyseessä on miehelleni vaikea asia..
Kiitos kannustuksesta, mut on tää niin pirun vaikeaa.. :/
siinäpä se onkin, että kun löytyisi sopiva kolmas osapuoli ammattipeiliksi, joka saisi miehesi aukeamaan puhumaan.
Paha homma tunteitaan selvittää edes itselle, jollei niitä tunnista tai jollei niistä osaa puhua. Kipeistäkin.
Jossain Fisherillä oli hyvä neuvo puhumisen aukaisemiseksi, se on tuolla jossain eiempana toisessa keskustelussa, mutta en löydä sitä tähän hätään. Minä -viestein puhuminen oli sen yksi kulmakivi ja toinen taisi olla ajatus yrittää kuunnella toista, kuin hän olisi suhteen ymmärtämisen paras opettaja.
Mieti itse, haluatko olla siinä suhteessa se veden kantaja kaivoon, jossa vettä ei välttämättä ole tai josta käy juomassa yksi sun toinenkin janoinen, etkä vain sinä. Siis mieti haluatko olla kantamassa yksin teidän suhdetta eteenpäin, vai haluatko nähdä ja kuulla ja tuntea sen toisen osapuolen olevan tosissaan uudelleen yrittämässä suhteenne eteen.
Itse ylivastuullisena edellisessä suhteessani oltuani näen nämä asiat ehkä jonkun mielestä liiankin painokkaasti, mutta toisaalta koen erittäin tärkeäksi sen, että antaa tai patistaa toista puhumaan omista tunteistaan omin sanoin. Omalta kohdalta voin sanoa positiivisena löytönä tunteiden tunnistamisen lisäksi puhumisessa sen, että tulen samalla itse näkyväksi ja kun itse puhuu omista tunteistaan ääneen, tunnistaa niitä myös jollain tapaa paremmin ja avoimemmin, vaikka puheemme normaalisti onkin haparoivaa ja etsivääkin.
Kannustan hakemaan apua, jos miehesi lähtee, niin hyvä, jollei lähde, niin hanki edes itsellesi apua. Elä jää pitämään asiaa pimennossa, tämä on oikein hyvä kun tänne kirjoitat.
🙂👍
Oonko ihan idiootti jos jään tähän? Tuntuu vaan, että mies ei osaa ajatella yhtään mun tunteita.. Vaikka onhan silläkin paha olla, eikä se oikein tiedä, miten päin olisi, kun ei tiedä mun reaktioita.. Mut ootan vaan koko ajan jotain ihmettä vissiin, kun luulen, että se jotenki todistais tunteensa.. Toki arjessa se yrittää huomioida mua, mut sit mie koen syyllisyyttä siitä, etten jaksa tehdä oikein mitään muuta, kun käydä töissä..
Ja siitä tunteiden tunnistamisesta ja ymmärtämisestä niin itse olen käynyt vuoden sellaisessa terapiaryhmässä, jossa juuri näitä opeteltiin, mutta eihän se riitä, et minä osaan tunteeni ymmärtää ja tunnistaa, jos toinen ei osaa..
Varmaan jo jankutan samoja asioita, mut kaipaisin niin hirveesti tukee ja keskustelua, kun en jaksa tästä läheisilleni puhua, kun haluan ekaa kertaa elämässäni olla itsenäinen nainen, joka tekee itse omat päätökset enkä täten halua läheisten tykittävän mielipiteitään siitä, mitä mun tulis tehdä.. Huoh..
Niinhän se menee..on katsottava toista, nähtävä ja sitten päätettävä, mikä riittää itselle ja minkä kanssa voi elää. Paljon asioita, tunteita, juttuja parisuhteessa ollessa, joiden suhteen on tehtävä päätöksiä. Jos jää, on vastuullinen siitä, mitä seuraa. Jos lähtee, on vastuullinen siitä, mitä seuraa. Sellaista on aikuisen elämä.