Nyt alkaa taistelu, 10 vuoden yhdessäelon jälkeen eroon väkivaltaisesta, mielivaltaisesta miehestä
Hei, olen vajaa 4kymppinen yhden leikki ikäisen lapsen äiti. Ollut lapsen isän, aviomieheni kanssa yhdessä yli 10 vuotta, joista 2 viimeistä naimissa.
En edes tiedä mitä kirjoittaa, mistä aloittaa, oon niin uupunut ja tottunut pitämään kaiken sisällä. Oon kait edes kunnolla sitä itse tajuamata pitänyt tai ainakin yrittänyt pitää jonkinlaisia kulisseja yllä kaikki nämä vuodet, nyt en enää jaksa. En jaksa enää mitään. En jaksa viedä lasta edes tarhaan. En jaksanyt mennä viikonloppuna sovittuihin työvuoroihin enkä edes ilmoittanut, enkä vastannut lukuisiin yhteydenottoihin työpaikalta.
En välitä enää mistään. Paitsi tietysti tuosta rakkaasta lapsesta ☺️❤️
Oon aika lailla erisäytynyt viime aikoina oikeestaan kaikista ja kaikesta, en vain jaksa enää.
Mitä sanoisin tuosta miehestä? Ollut suhteen alussa kovinki väkivaltainen, lopetti fyysisen väkivallan reilu 4v sitten, sen jälkeen kun olin jättänyt hänet ja ollut erillään vajaan vuoden. Niin vain otin takas ja uskoin kaikkiin lupauksiin, tosiaan lapsenkin tein ja meninpä (hullu nainen) vielä naimisiinkin 😞 Hohhoijaa..
Se kaikista kamalin fyysinen väkivalta siis loppui, mutta saattaa hyvinki vielä töniä ja kopistella, tulla ihan kasvoihin kiinni jne mutta kaikki on tietysti mun vikaa, aina. Minä käytökselläni en kuulemma anna hänelle muuta vaihtoehtoa.. 😟
Henkinen väkivalta tässä kuitenkin kamalinta on. Kaikki on hyvin niin kauan kun oon kaikesta samaa mieltä ja jaksan hymyillä ja olla ”täydellinen” koko ajan. Heti kun näytän heikkottani, oon allapäin, itken, oon vihainen, mitä tahansa, niin se alistaminen, haukkuminen jne alkaa. Sitä kuuluisaa toisen hulluksi tekemistä. En osaa selittää nyt sen enempää, kylmää ja kamalaa. Lyödyn lyömistä, koskaan ei ole lohduttanut kun itken, sanoo vain esim ”hyi saatana, lopeta tuo säälittävä ruikutus”, ”Oot säälittävä luuseri”, ”Ei ihmekään että edes äitis ei halunnu sua, ku oot tollanen”, näitä riittää.
Enkä todellakaan oo mikään säälittävä valittaja vaan -ainakin joskus ollut- vahva, älykäs, hauska, pidetty, energinen ja itsenäinen suurella sydämellä varaustettu nainen, kauniskin vielä.
Mä teen meillä oikeestaan kaiken, mies kantaa kyllä taloudellisen vastuun, mutta minä hoidan kaikki juoksevat asiat, maksan laskut, hoidan lapsen asiat, koko sosiaalinen elämä on mun harteilla, kaikki ongelmat ja elämän normaalit isot ja pienet vastoinkäymiset ja sairaudetkin kannan yksin, mies on kyllä rinnalla kun kaikki on hyvin, mutta pieninkin vastoinkäyminen niin varmasti kääntää heti selkänsä.
Miehellä on ilmeisesti (ainakin!) Asperger (diagnosointi kesken), mutta en usko että tuonkaan nimikkeen taakse voi kaiken tämän hirveyden laittaa. Totaalinen empatian puute on hallitsevin piirre ja eniten tuskaa aiheuttava. Hän on myös täysin joustamaton ja ehdoton mielipiteissään. On aina oikeassa. Ei näe tunteita, näkee vain puhtaat faktat.
Äkkipikainen ja agressio on vastaus kaikkeen.
Turhaa tässä valitan, eipäs minua tässä kukaan pakota olemaan. Vapaasta tahdostanihan olen tämän valinnut.
Nyt olen kuitenkin varannut ajan naisille tarkoitettuun kriisikeskukseen. Tänään kolmelta. Soitan myös lääkäriin, en ole nukkunut kunnolla aikoihin.
Meillä on edessä muutto, yhdessä muutetaan, vaikka niin olin päättänyt että en enää yhteen muuta, näin se vain taas meni. Tuolla miehellä on ihmeellinen valta mun yli ja ote on tiukka. Olen luvannut itselleni että ennen kesää (tarkalleen ottaen 1/5- 12) hän ei enää asu meidän kanssa, minun ja lapsen siis. Oon kertonut tämän myös hänelle, ja hän on sopinut, että näin tehdään, mutta se ei nyt mitään merkitse, ei ole koskaan pitänyt lupauksiaan, ei ensimmäistäkään, ne ei merkitse vaan yhtään mitään.
Asunto on iso ja siinä voi hyvin elää melko erillistä elämää. Haluan että vietämme mahdollisimman vähän aikaa yhdessä ja että aika mitä vietämme yhdessä on lapsen vuoksi.
Oon tällä hetkellä ihan voimaton ja lytätty, mutta kyllä tästä noustaan. Edessä on isoja muutoksia, mm työnhaku (oon tehnyt pelkkää yötä ja se ei sitten enää onnistu kun tulen asumaan sitten eron jälkeen yksin lapsen kanssa).
Luulen että olen kaiken tämän keskellä pystynyt huolehtimaan lapsen tarpeista hyvin. Vaikuttaa tasapainoiselta ja iloiselta, otan hänet tänään sinne kriisikeskukseen mukaan. Tuossa katselee Muumeja.
Varmasti sekavaa luettavaa, mutta vaikea kirjoittaa. Helpottaa kuitenkin, kun saa jotain ulos. Soitan nyt tarhaan ja ilmoitan että pidän lapsen tänään(kin) kotona, huomenna sitten vien, tekee hyvää molemmille.
Asutaan ulkomailla. Viihdyn, enkä usko että ollaan muuttamassa takaisin Suomeen.
Kiitos että luit.
Ajattelin alkaa kirjoitteleen tänne meidän tarinaa, tätä epätoivoista erille pyristelyä.
Tukea tietysti kovasti kaipaan.
– Ms Pony S
``Enkä todellakaan oo mikään säälittävä valittaja vaan -ainakin joskus ollut- vahva, älykäs, hauska, pidetty, energinen ja itsenäinen suurella sydämellä varaustettu nainen, kauniskin vielä.``
Mutkikas on tuo suhteesi ollut, hyvä tietysti että fyysinen väkivalta ei ole enää kuvioissa mutta vähintään yhtä raakaa on myös psyykkinen väkivalta. Toivon ( ja uskon) että asiasi järjestyy. Tuo alun lainaus tekistäsi olkoon tavoitteenasi 🙂👍, ja kun näin on joskus ollut niin sitä kohti. Kirjoittele kuulumisia.
Mulla on takana hankala ero hankalasta miehestä. Kuulosti toi sun tilanne niin samalta kuin mulla ennen eroa. Meillä ei fyysistä väkivaltaa ollut kuin kerran mutta si tä psyykkistä sitten sitäkin enemmän. Ja tietysti syy oli yksin minussa kun mokoma vielä sairastin kaksisuuntaistamielialahäiriötä. Mutta oikeasti minä olin yksin lasten kanssa ja hän eli omaa elämää tehden sitä mitä halusi sopisi se sitten yhteiseen kuvioon tai ei.
Mua hoitanut lääkäri oli varma että ero auttaisi mua mielialaongelmissa. Ja hän kovasti kannusti tekmään määräajan jolloin lähtisin lasten kanssa omilleni. No siinä kävi niin että mies kuitenkin ehti tekemään aloitteen ensin joten vaikea päätös putosi mun harteiltani.
Tietysti mua surettaa lasten kannalta tää asia kun heillä ei nyt ole isää ollenkaan mutta omalta kannalta olen huojentunut ja voin psyykkisesti tasapainoisemmin. Enää ei tarvitse pelätä toisen mielialanvaihteluja ja reagointeja asioihin. Voi elää rauhassa elämää lasten kanssa.
Epäilen että miehelläni oli jonkinlainen persoonallisuushäiriö. Hankala, itseriittoinen, itsekeskeinen ja kylmästi muihin suhtautuva hän ainakin oli. Ja minun ystäviäni ei hyväksynyt koskaan. Niin jäinkin hieman yksinäiseksi kun kukaan ei halunut meille tulla mieheni käytöksen takia. Nyt on vaikea löytää ystävyyssuhteita uudelleen. Onneksi en kaikkien kanssa antanut periksi ja muutama hyvä ystävä seurasi silläkin kivikkoisella tiellä.
Haluan sulle toivottaa paljon jaksamista sillä tiellä minkä valitset. Älä jää psyykkiseen väkivaltaan vaan etsi itsellesi parempi elämä. Oot sen varmasti ansainnut. Pidä huolta itsestäsi ja lapsestasi. Aikuinen mies pitäköön huoli itse itsestään. Luultavasti ei ole sinua ansainnut. Tsemppiä!
Kiitos vastauksista ja tsempistä, Jones53 ja Sasaki!
Juuri tuollaista meilläkin on Sasaki, mitä kirjoitit, alituinen pelko siitä että milloin räjähtää. Syy voi olla mikä tahansa☹️ Koko ajan saa pelätä, että laps tekee jotain mikä herraa ärsyttää. Silloin kun meillä on suhteessa kaikki "hyvin" eli kun minä oon hänen kanssaan kaikesta samaa mieltä, hymyilen ja oon kaikinpuolin tyytyväinen ja positiivinen, mies on paljon lapsen kanssa, ulkoilee ja leikkii ja lapsi näyttää nauttivan. Silloin saan kehuja siitäkin, miten hyvä äiti olen. Sitten taas kun on riitaa, puhun erosta jne miehestä ei ole mihinkään ja samantien minusta tulee maailman surkein äiti...😞
ja ihan sama meillä, että minähän se sairas olen, oon kuullut suhteen aikana mitä ihmeellisimmät diagnosoinnit ja nimikkeet mieheltäni..lauantaina olin samassa lauseessa sekä psykopaatti että psykologi ja psykiatri..jäin ihan kuuntelemaan ja melkein nauratti, vaikka tilanne olikin kamala.
Kävin eilen siellä kriisikeskuksessa, varasin uuden ajan huomiselle. Sinne pääsisi myös väliaikaisesti asumaan, mutta jotenkin se tuntuis hankalalta. Kiva paikka kyllä ja mukavanoloista porukkaa siellä töissä. Laps sai leikkiä hoitajan kanssa sillä aikaa kun minä juttelin kriisityöntekijän kanssa. Sovittiin että alan käymään siellä säännöllisesti juttelemassa ja katsotaan miten tilanne kotona etenee.
Tavoitteen oon siis asettanut että viimeistään 1/5- 12 asun lapsen kanssa kahdestaan.
Kummallista miten ajatus erosta voi tuntua näin ristiriitaiselta! Kriisikeskuksessakin tuntui jutellessani ajoittain siltä että petän mieheni luottamuksen, kun siellä laulelen meidän kotiasioista...sitä haluais vieläkin kaiken kauheuden ja huonon kohtelun jälkeen uskoa parempaan 😞 vaikka tiedän, että arki tulee helpottumaan, kun mies muuttaa pois. Oma henkinen hyvinvointi kasvaa pikkuhiljaa ja alan taas elämään, mutta silti.
Oon ollut tässä samassa tilanteessa saman miehen kanssa jo kaksi kertaa, silloin vielä ilma lasta ja tiedän, että tästä noustaan ja ihmeen nopeastikin ainakin alkuun pääsee.
Tiedän kaikki keinot oman hyvinvoinnin ja elämänlaadun kohentamiseen. Tällä hetkellä aika rajoitettua mihin kykenen, lamaannun miehen seurassa täysin enkä tee mitään, mutta viikot menee onneksi paremmin, kun mies on paljon töissä, saan ulkoilltua jne Mulla on pari hyvää ystävää, jotka tietää tilanteen, heidän tukensa on tärkeää ☺️❤️
Tänään ohjelmassa pakkaamista, lääkärinajan varaus ja lapsen kanssa oloa (hän on tänääkin kotona, yskii niin kamalasti ja on vähän lämpöinen, otan mukaan lääkäriin, jos kattois tuon kurkun, yskä on jatkunut jo niin pitkään).
Oon päättänyt päästä suhteesta iri. Pakko. Paljon jaksamista kaikille samassa tilanteessa oleville!
Voimia sinulle☺️❤️! Olen itse eronnut narsistista vaikka elämä oli rankkaa, on ero aina vaikea. Narsistihan valitsee yleensä kilttejä, tunnollisia, herkkiä kumppaneikseen. Nyt usean vuoden jälkeen tajuan että vaihtoehto oli ainoa mahdollinen. Kumppanisi kuulostaa myös narsistiselta. Rankinta lienee se, että n imee toisesta kaiken mehun, ystävät, harrastukset, itsetunnonkin.... Lopulta tunsin itseni seinään tiltatuksi hyttyseksi, joka jäi kuitenkin henkiin 🤕!!! Kehoittaisin tutustumaan narsismi-aiheeseen vaikka narsistien tuki-sivujen avulla googlettamalla. Kirjallisuuttakin on olemassa. Itse pääsin liitosta ensin kriisikeskuksen työntekijöiden, myöhemmin paikallisen diakoniatyöntekijän avustuksella. En tiedä missä olisin ilman heitä, kiitos kuuluu varsinkin diakoniatyöntekiälle, joka tunsi aiheen ja auttoi minua lähtemään kodistani. Kaikkea hyvää sinulle ja voimia kaiken rankimman yli ☺️❤️
Hei "ero_kesäk_2006",
kiitos viestistäsi. Olen tutustunut aikoinani erittäin perusteellisesti narsistiseen persoonallisuushäiriöön ja suhteen alussa olinkin varma, että miehelläni se on, mutta hän ei kuitenkaan täytä ko persoonallisuushäiriön kriteerejä. Yhtäläisyyksiä löytyy, kuten esim empatian puute, mutta miehelläni on niinkuin jo aikasemmin mainitsin, ainakin Asperger, mutta varmasti piirteitä myös useammastakin pers.häiriöstä. Hän ei Aspergerille tyypillisesti, koskaan valehtele, on äärimmäisen lojaali ja tunnollinen, ei laskelmoiden käytä ihmisiä hyväkseen, ei myöskään vaikuta siltä että hän ei välittäisi tai että jopa nauttisi toisen kärsimyksestä päinvastoin kärsii tuottamastaan tuskasta omalla tavallaan, mennen lukkoon, sulkeutuen. Hän on myös todella auttavainen. Mm nämä piirteet tekevät sen että hän ei ole narsisti.
Sillä johtuuko empatian puute neurologisesta poikkkeavaisuudesta vaiko persoonallisuushäiriöstä ei kuitenkaan ole omalta kannaltani juuri mitään väliä, tulos on sama, minä kärsin. Se, että mieheni saa diagnoosin ei muuta mitään, helpottaa minua ainoastaan siinä vaiheessa, jos lapsella alkaa myöhemmin näkymään Aspergerin piirteitä ja tarvitsen hänelle apua esim koulussa. Sitten on ainakin paperilla näyttää, että isällä on ko oireyhtymä, mikä varmasti tulisi nopeuttamaan oikean avun saantia.
Haluan vielä tarkentaa, että en nyt puhu tässä yleisesti "asseista" vaan yhdestä henkilöstä ja omista kokemuksistani elämästä hänen kanssaan.
- Ms Pony S
Heip, nyt täällä alkoi asiat eteneen rivakasti! Näyttää lupaavasti siltä, että mies muuttaa omaan asuntoon jo vuoden alusta! En tiedä mistä tuulee, säikähtikö mun kontanktinottoa kriisikeskukseen vai mikä tuli, mutta nyt on parasta toimia nopeasti, ennenku hän ryhtyy taas hankalaks!
Ajatus arjesta ilman häntä tuntuu ihanan rauhoittavalta. Oon pyöritellyt tätä asiaa päässäni jo niin kauan, että jotenkin tuntuu ihan uskomattomalta, että näinkö saisinkin itseni riuhtaistua irti..😐 Raskasta varmaan tulee olemaan, hän on ollut kaikesta huolimata aktiivinen lapsen hoidossa, mutta toivon että saadaan yhteishuoltajuus jotenkin sujumaan. Jos mies saa sen asunnon missä nyt on kiinni (selviää viikonlopun aikana), niin meillä on vain 2 km välimatkaa, helpottaa lapsen kannalta, tarhaankuljetus ja muu. En suunnittele turhia, ei sitä oikein voikaan, sittenpä sen elämällä näkee miten arki alkaa sujumaan. Tekee sit muutoksia ja ehdotuksia tarpeen mukaan.
Raskas alkuviikko takana, mies riehui tiistaina, kävi kurkkuun kiinni, rikkoi tavaroita ja haukkui todella ivallisesti ja niin julmin sanoin ku ihminen vain voi, ihan tauotta parisen tuntia. Pysyin rauhallisena, kirjoittelin siinä samalla joulukortteja...toivottavasti ensi vuonna pystyn joulustakin nauttimaan ihan eri tavalla jo, ilman pelkoa.
Jaksamista kaikille omalla polullaan☺️❤️
Ms Pony S