Niin väsynyt mieheni mielialan vaihteluihin!
Huoh! Olen niiiiiiin väsynyt mieheeni, kahden pienen lapsen isään, jonka mielialat vaihtelevat laidasta toiseen enkä tahdo pysyä perässä, että tuntuu etten enää jaksa. Yhtenä hetkenä hän halailee ja pussailee, mutta ei tarvita kuin yksi väärä sana, niin johan heittää mielialan toiseen äärilaitaan. Ja kyse on siis aikuisesta miehestä, ei mistään keskenkasvuisesta nuorukaisesta. Muutama esimerkki..
Kun tulin nuorimmaiseni (1v) kanssa synnytyslaitokselta kotiin, alkoi mieheni kiinnittää vauvan pinnasänkyyn viimeiset ruuvit. Voi äiti sitä noitumisen (kovaäänisen) määrää, kun ei homma heti onnistunut. Ei hän meille muille huutanut, vaan itsekseen riehui. Yritin useamman kerran sanoa, että voitko olla kiroilematta ja anna sen sängyn olla, että minä voin sen kasata, jos hänen hermonsa ei kestä. Talossa on kuitenkin 2-vuotias ja vastasyntynyt, joiden ei tarvitse tuollaista kuunnella ja kohta pitäisi jo rauhoittua nukkumaan. Vauva alkoi itkemään hysteerisenä ja sanoin, että etkö näe, että vauvalla on paha olla. Ei hän välittänyt, niin kuin ei koskaan sitä ennen tai sen jälkeenkään. Silloin hän kyllä ymmärtää asiat, kun on hyvällä tai ns normaalilla tuulella, mutta auta armias jos jokin hiertää, niin silloin on turha yrittää jankuttaa, että rauhoitu ja ajattele lapsia. No, siis pinnasängyn kasaus sai mieheni huonolle tuulelle. Piste iin päälle oli vielä, kun esikoinen meni nukkumaan ja kohta alkoi itkemään, että huoneessa on kärpänen. Yritimme löytää kärpäsen, mutta homma ei ottanut onnistuakseen ja tyttöä itketti. Sen sijaan, että olisi vaikka rauhoittanut hätääntynyttä tyttöä, mieheni rupesi karjumaan, että hän ei jaksa tämmöistä hullunmyllyä ja painui sadattelun saattelemana muualle. Kaksi päivää myöhemmin hän oli ahdistunut ja kiukutteli vuorostaan sitä, kun joutui olemaan niin paljon kotona ja passaamaan minua ja ettei hänestä oo kodinhoitajaksi, hänellä leviää pää. Hän oli siis joutunut puolitoista vuorokautta passaamaan minua, kun en mitään pystynyt tekemään sektion seurauksena. Onneksi oloni koheni ja hän pääsi enemmän tuulettamaan päätään muualle.
Viimeisin oli, kun hän tuli auton laitosta kiukkuisena (auto ei ollut tullut kuntoon) ja huomasi, että pyykkejä (hänen työvaatteitaan) ei oltu muistettu pesty. Hän alkoi noitumaan ja tiuskimaan ja kyseli, että missä hänen likavaatepyykkipussinsa on. Sanoin, etten ole nähnyt. Hän jatkoi noitumista ja etsi pussia kiukkuisena. Muistin sitten, etteivät vaatteet olleet pussissa. Että ovat nyt pyykkikorissa, olin ne kerännyt lattialta. Hän suuttui todella. Alkoi syyttämään minua jostain sanomisestani, että äänensävy oli ollut väärä. ??? Yritin kysyä häneltä, että siis mitä sanoin väärin. Hän ei muistanut ja sanoi, että muistele itse. Samaa jankutti koko ajan ja itse vain toistelin hämilläni, että oikeasti en muista. Niin kuin en edelleenkään muista, mitä ihmettä sanoin ”väärällä äänensävyllä”. Yritin varmaan kymmeneen kertaan sanoa, että rauhoitu jo, tää menee yli eikä oo kiva lapsista kuunnella tällaista. Rauhoittui sitten jossain vaiheessa lasten mentyä nukkumaan. Mutta toisteli, että et voi laittaa tätä yksin hänen piikkiin. ???
Esimerkkejä olisi lukemattomia. Joskus voi mennä pari päivääkin rauhallisissa merkeissä, mutta tavallisempaa on, että koko päivä on yhtä vuoristorataa, erityisesti viikonloput. Viime aikoina riitamme – joihin en itse myönnä edes enää osallistuvani muutoin kuin sanomalla että älä kiroile, rauhoitu tai muuta vastaavaa – ovat menneet samaa rataa: mieheni jauhaa jossain vaiheessa siitä, että taas tämä tietenkin menee hänen piikkiinsä ja sinussa ei ole mitään vikaa. Ja minä istun hiljaa ja ihmettelen, että mistä tämä taas lähti. Kiinnitän itse nykyään – erityisesti lasten syntymän jälkeen – tosi paljon huomiota siihen, mitä ja miten miehelleni puhun. En haluisi aiheuttaa taas yhtä räjähdystä. Käsiksi hän ei kuitenkaan ole kehenkään käynyt, vaikka puheet ovatkin olleet joskus vihjailevia.
Ja sitten yksi ongelma: jos en jaksa enää mieheni meuhkaamista ja haluan erota, mitä sitten? Hän on minulle vannottanut monet kerrat, että sitten mennään vaikeimman kautta. Ja minä en saa viedä lapsia häneltä. Ok, enhän minä veisikään, kyllä minustakin on tärkeää, että isän ja lasten suhde pysyy, vaikka vanhemmat eivät toimeen tulisikaan keskenään. Mutta kun on ongelma: välimatka. Asumme n. 500km päässä toisistamme. Ja jos eroamme, niin minä kuulemma vien lapset häneltä ellen muuta samalle paikkakunnalle hänen kanssaan. Vaikka tilanne on nytkin sellainen, että olemme lasten kanssa n. 2/3 ajasta muualla kuin mieheni luona. En tiedä, miten erosta selviäisin. En millään toivoisi lasten joutuvan riitakapuloiksi tai kärsimään mitenkään. Itse olen valmis lasten ja isän suhteen vuoksi kuskaamaan lapsia edelleen isänsä luona niin kuin tähänkin asti on toimittu, mutta miehelleni tämä ei kuulemma sovi.
Mitä siis teen? Olenko liian pikkumainen ja herkkänahkainen, kun en kestä mieheni tunteiden vuoristorataa? Pitäisikö minun vain sulkea korvani hänen öykkäämiseltään ja toivoa, etteivät lapset kopioi hänen käyttämismalliaan vai mitä? Olen niin väsynyt tähän tilanteeseen, etten tiedä mikä enää on normaalia käytöstä ja mikä menee yli.
Hei,
Älä missään nimessä ajattele sitä, miten sinä tuet tai voit auttaa miestäsi. Sinun pitäisi nyt ajatella itseäsi ja lapsiasi. Teidän hyvinvointi on kaikki kaikessa. Se, että sinulla on vastasyntynyt ja 2-vuotias on maailman tärkein asia. Miehesi ei pysty tukemaan sinua, mitä ihan eniten tällä hetkellä tarvitsisit. Sektio on raskas kokemus ja siitä toipuminen voi viedä kuukausia, puhumattakaan niistä tunnekokemuksista, joita mieleesi painuu koko ajan ja nimenomaan miehesi käytöksen vuoksi.
Olen huolissani sinusta, että miten jaksat tuon kaiken keskellä. Sinulla pitäisi olla oikeus rakkauteen ja huolenpitoon miehesi puolelta ja ikävästi näyttää siltä, että jäät paitsioon miehesi tunnemyrskyjen vuoksi. Ymmärtääkö miehesi ollenkaan, miten hänen käytöksensä vaikuttaa sinuun, puhumattakaan lapsista?
Oletko ajatellut ottaa asioita puheeksi neuvolassa? Tai hankkia muuta keskusteluapua esim. perheneuvolasta? Ero ei aina välttämättä ole ensimmäinen ratkaisu, koska joskus asiat voivat korjaantua, jos molemmat niin haluavat ja siihen saadaan apua. Mutta jos olet sitä mieltä, että haluat erota ja asua 500km etäisyydellä miehestäsi, niin tee se. Ei miehesi voi sinua pakottaa jäämään nykyiselle paikkakunnalle, jos sinulle ei siellä ole mitään. Sinua ei myöskään kukaan velvoita kuskaamaan lapsia yhtään mihinkään, vaan kaikki järjestyy ajan kanssa.
Toivon, että löytäisit itsellesi apua ja saisit elämäsi sellaiseksi, että olisi hyvä. Nyt ei ole hyvä, koska miehesi käyttäytyy noin eli huonosti (anteeksi, tarkoitukseni ei ole loukata). Jaksamista sinulle ja toivon, että asiasi järjestyvät, päivä kerrallaan.
Lämmin kiitos sinulle MeriTuuli vastauksestasi! 🙂🌻 Halusinkin kuulla jonkun ulkopuolisen mielipiteen tilanteeseeni eli että olenko vain pikkumainen ja liian herkkänahkainen, kun en millään enää jaksaisi mieheni kiukuttelua ja yhtäkkisiä mielialan heilahteluita.
Olemme käyneet muutama vuosi sitten perheneuvolassa keskustelemassa ongelmistamme. Käyntejä oli alle viisi emmekä saaneet siitä mitään irti. Perheneuvolan työntekijöiden mielestä meillä oli siinä vaiheessa jo eväät suhteen parantamiseksi. Yksilöterapiaa sen sijaan olisi voinut kokeilla, jos itse olisimme kokeneet siihen olevan tarvetta. Ehdotus oli lähinnä suunnattu miehelleni, jolla on menneisyydessään käsittelemättömiä asioita. Olen myöhemmin puhunut miehelleni tästä yksilöterapiajutusta, mutta hänelle jäi niin huono maku noista aiemmista käynneistä, että hän ei ole enää suostunut edes harkitsemaan koko juttua.
Itse olen harkinut viime aikoina itselleni yksilöterapiaa tvst., koska olen niin väsynyt tilanteeseen. Ainoa ja suurin ongelma on, mihin lapset siksi aikaa. Kuopus on vielä niin pieni, että en halua häntä viedä tuntemattomalle hoitoon ja lähipiiristä ei hoitajia päiväsaikaan löydy. Parisuhdeongelmaa lukuunottamatta koen olevani tällä hetkellä onnellinen - vaikkakin väsynyt - ja lapset ovat parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Raskastahan tämä on lähes kokonaan huolehtia lapsista yksin, mutta helpommalla pääsen yksin lasten kanssa kuin lasten ja mieheni kanssa. Ikävä kyllä.
Erota en halua, ellei ole ihan pakko. Lapset tarvitsevat isäänsä ja isä rakastaa lapsiaan, en haluaisi heidän suhteensa kärsivän. Mutta jotenkin tilanteen on muututtava, voimavarani loppuvat muuten jossain vaiheessa.. 😞
hei...Tuo kaikki kuulostaa niin kovin tutulta..Oman mieheni kanssa on ollut myös viinapäissään käsiksi käymistä. Itse yritän niin lasten kuin pelkän rauhan takia tarkkaan miettiä mitä sanon tai teen.. mutta toisinaan riittää mieheni kiukutteluun sekin ettei ole saanut nukkua tarpeeksi pitkiä päiväunia tai ne pyykir on vielä pesemättä. Nyt pikkuhiljaa olen uskaltanut alkaa sanoa mitä ajattelen hänen turhasta märinästään ja usein on mies jääny suu auki katsomaan kun olen rohkeasti sanonut takaisin. Alkuun ei todellakaan ollut helppoa takaisin sanoa muuta nyt uskallan ja rohkeasti tehdä kantani selväksi. Iso mies osaa itsekin pyykkinsä pestä. Tuon väkivataisuuden ja viinanhimon takia olenkin sitten hajalla, rakastan miestäni kun on slvä mutta humalaista en.
Hei pelokas myy ja kiitos viestistäsi! Ikävä kuulla, että miehesi ei pelkästään kiukuttele, vaan on käynyt myös humalassa käsiksi. 😞 Oletko yrittänyt hankkia apua tilanteeseesi? Raskasta varmasti!! Ja vielä, kun on lapsia, ni ei oo helppoa..
Meillä oli aiemmin niin, että sanoin kyllä miehelleni vastaan, kun rupesi kiukuttelemaan, mutta hän vain sai sanomisistani lisää syttyjä itselleen. Niin kuin saa edelleen jo pelkästään siitä, että katson häntä väärin, hymyilen väärässä kohtaa tai sanon jotain väärällä äänensävyllä. Siis kaikki tämä siinä tapauksessa, että hän on jo valmiiksi "sillä tuulella". Silloin kun hän on ok tuulella, voin olla ihan rennosti ja jutella normaalisti ilman, että tarvii kontrolloida jokaista kasvojen ilmettäkin. Ongelma onkin se, että koskaan ei voi tietää, milloin mieliala heittää toiseen laitaan jonkin olemattoman asian takia ja se, että silloin miehelleni on ihan sama, vaikka loukkaisikin minua syvästi ja aiheuttaisi lapsille stressiä/pelkoja.
Viinaa kuluu meilläkin (siis miehelläni) paljon, mutta ei ole tällä hetkellä se päällimmäinen ongelma, vaikka pelkään kyllä, että mopo lähtee sen kanssa jossain vaiheessa vielä lapasesta. Tiedostaa itsekin riskinsä, mutta sanoo pystyvänsä kohtuukäyttöön eikä aio koskaan jättää viinaa kokonaan pois. Mutta ei siitä nyt sen enempää, vaikka paljon olisi siihenkin liittyen mielen päällä. 🙂
Voimia sinulle pelokas myy! 🙂🌻
Hei PihlaQ,
Huolestuneena lueskelin viestejäsi, joita olet kirjoittanut ekan tekstisi jälkeen. Ajatus yksilöterapiasta kuulostaa hyvältä. Itse tiedän, että terapiaan on vaikea päästä ja vielä vaikeampaa on löytää ihminen, jonka kanssa on helppo ja hyvä jutella. Uskon, että se ihminen voi löytyä myös seurakunnasta taikka perheneuvolasta taikka lähineuvolasta, jostakin aivan varmasti. Sen etsimiseen vaan pitäisi olla voimia, aikaa ja jaksamista. Niitä kaikkia toivon sinulle, että saisit purkaa mieltäsi.
En tiedä, oletko mahtanut jo miettiä paperille asioita, joita sinä elämääsi kaipaat, jotta voisit voida hyvin. Itse hahmottelen aina välillä ajatuksiani paperille ja niistä huomaan sen, että mikä asia tökkii ja missä voisin omalla käytöksellä parantaa asioita. Tämän hetkisessä liitossa olen pääsääntöisesti onnellinen ja hyvinvoiva, mutta ensimmäisessä pitkässä liitossa meni moni asia todella pieleen. Tiedän itse, että olisi pitänyt lähteä ekasta liitosta jo paljon paljon aikaisemmin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
En halua neuvoa sinua, miten sinun pitäisi toimia tai elää eteenpäin. Kuulostaa vaan kovin raskaalta, että laitat oman hyvinvointisi taka-alalle. Sekin on totta, että parisuhde elää raskaita aikoja silloin, kun lapset ovat pieniä. Mutta toivon sinun miettivän, että kuulostaako se oikealta, että sinun pitää hallita kaikkia ilmeitäsikin? Minusta se kuulostaa raskaalta.
Toivon sinulle paljon hyvää mieltä ja rauhaisaa joulun aikaa.
Lämpimin ajatuksin,
MeriTuuli🙂🌻
Miehelläsi on selvästi tosi paha olla, ja hän sysää pahan olonsa sinun niskoillesi. Hänen pitäisi käsitellä omat ongelmansa itse eikä purkaa niitä sinuun, mutta hän ei osaa. Voi hyvin kuvitella, että miehisen kunnian päälle käy tunnustaa itselleen, että on ongelmia. Itsekunnioitus on nollilla, oma kiukuttelu ja ilkeily murentavat sitä lisää, ja taas on kiukuteltava sen edestä. Noidankehä. Ajatus terapiasta voi olla jollekin itsetuntoa koetteleva asia: voi tuntua siltä, että terapeutti tulee mestaroimaan ja osoittelemaan suurennuslasilla vikoja, jotka jo ennestään ovat kipeä asia. Kukaan ei kuitenkaan koskaan pääse ongelmistaan irti sysäämällä nitä toisten päälle ja syyllistämällä toista omasta pahasta olostaan. Mutta mitä toinen voi tehdä sellaisessa tilanteessa?
Olisiko tärkeintä säilyttää rajat itsen ja toisen välillä - ei mennä mukaan toisen kehittelemään syyllistämiskuvioon. Ei pitäisi uskoa syytöksiä, jotka aiheetta tulevat silmille eikä myöskään ottaa mallia syyttelystä ja heitellä syyllisyyttä ja vihaa pallona edestakaisin. En tarkoita, että näin olisit tehnyt, sellainen kuvio vain syntyy helposti. Kiukuttelu on kuin syötti, johon ei pitäisi tarttua.
Toinen juttu voisi olla eläytyminen toisen ongelmiin ja niitten ymmärtäminen - ei tarkoita tekojen hyväksymistä - mutta se taas voi toisesta tuntua nöyryyttävältäkin. Varmaan kannattaisi keskustella jonkun ammattilaisen kanssa.
Kiitos jälleen sinulle MeriTuuli viestistäsi! 🙂🌻
Hyvä ajatus olisi varmasti listata asiat, joita elämääni kaipaan. Mielessä kyllä sellaisia(kin) asioita aina ohi mennen tulee pyöriteltyä, mutta tulisi varmasti itselle paremmin näkyväksi, jos kirjoittaisi kaiken paperille. Ehkä sen vielä teen, kun löytyy sopiva hetki.
Ja kyllä, olet oikeassa, on erittäin raskasta yrittää hallita ilmeitään siinä pelossa, että toinen vetää niistä jonkin itselle täysin vieraan päätelmän. Mutta erityisen raskasta on se, kun ei koskaan voi tietää, kuinka kauan miehen hyvä tuuli jatkuu ja milloin taas on toinen ääni kellossa. Ei osaa itse koskaan rentoutua täysin, kun kohta pitää taas yrittää kaikkensa, ettei vain ärsyttäisi millään tavalla toista. Tuntuu vain välillä, että valitan aivan turhasta, kun ei meillä kuitenkaan ole käyty koskaan käsiksi kehenkään. Että minun pitäisi vain sulattaa, kun toisella nyt sattuu olemaan toisenlainen temperamentti kuin itsellä..
Kiitos myös sinulle Desper viestistäsi! 🙂🌻
Olen täysin samaa mieltä kanssasi siitä, että miehelläni on tosi paha olla ja hän purkaa pahanolonsa minuun. Olen yrittänyt eläytyä hänen tilanteeseensa ja ymmärtää parhaani mukaan häntä ja omasta mielestäni ymmärränkin. Välillä vain tuntuu, että vähän liiankin hyvin, koska sen vuoksi annan kerta toisensa jälkeen hänelle anteeksi hänen käytöksensä ja jatkan elämää, jonka koen raskaaksi. Niin, ja onhan hän tietysti aivan ihana puoliso ja isä, silloin kun hän on hyvällä tuulella, että tietysti senkin vuoksi haluaisin niin kovasti uskoa, että kaikki vielä muuttuu hyväksi.
Ihanaa, kun olette jaksaneet lukea vuodatuksiani ja vastailla!
Rauhaisaa joulun odotusta teille! 🌻🙂🌻
Kylläpä kuulostaa tutulta, sillä erotuksella että meillä ei ole lapsia. Olen lopen tyystin kyllästynyt ja väsynyt elämään, ymmärrän täysin miltä tuntuu olla koko ajan varpaillaan kun ei tiedä millä hetkellä "poksahtaa". Mieheni on myös älyttömän mustasukkainen ja rajoittaa jatkuvasti elämääni kiukuttelemalla aina kun olen menossa illanviettoihin tms. Hänellä on muka niin paha olla eikä nyt just tänään haluaisi jäädä illaksi yksin vaikka melkeimpä tämä elämänpiiri on kotikulmille nykyään rajoittunutkin. Kuvaamasi esimerkit voisivat olla omasta elämästäni myös. Haluaisin erota ja olen sen puheeksi monta kertaa ottanutkin. Mies ei vaan ymmärrä koska hänen mielestään kaikki on hyvin ja monesti siitä on kehkeytynytin ihan hirveä riita. Tilanne on sellainen etten uskalla tehdä mitään asialle, pelkään seurauksia, kaikenlaista onkin jo tapahtunut ja pelkään että kaikki pahenee entisestään. Raivo on ollut sitä luokkaa että pelkään myös läheisieni puolesta, itsestäni ei niin väliä enää. Hyviä kausiakin on välillä mutta nykyään en jaksa iloita niistäkään. Desperille sanoisin että vaikka kuinka yrittäisi olla noteeraamatta kiukuttelua, niin se on ihan turhaa ja jossain tilanteessa jopa provosoi raivoamaan enemmän. Sitä jaksaa siihen pisteeseen, kunnes huomaa ettei itse koskaan tule ymmärretyksi, kuulluksi ja kunnes huomaa ettei toinen koskaan pyydä anteeksi tekosiaan. Itse olen kerta toisensa jälkeen hyvitellyt, hellitellyt ja nöyristellyt mutta nyt alkaa riittää.
Hyvä että olet hakenut ja saanut apua, toivon rohkeutta ja voimia sinulle!
Hei PihlaQ!
Tutulta kuulosti... Juuri äsken oman mieheni kanssa oli samanlainen tilanne: hän oli lähdössä sählyä pelaamaan mutta ei löytänyt verkkareitaan. Koko talo myllättiin ja sitten jo minun piti tulla niitä etsimään. Olen ollut hoitamassa oksennustautisia muksuja koko päivän ja pitänyt heille seuraa, kun voivat tosi huonosti. Illasta, kun tilanne rauhoittui, otin ja virkkasin vähän sohvalla. Ei hyvä ollenkaan; minun piti kiireesti lähteä etsimään verkkareita. Hirveä sadattelu ja noituminen kuului, ja sitten mies ei muuta keksinyt kuin paiskata banaanin täysillä keittiön lattiaan... miten lapsellista. Viimein verkkarit löytyivät mytyssä kodinhoitohuoneesta. Sitten jo pyydeltiin anteeksi.
Minun miehelläni on adhd, joka omalta osaltaan selittää tätä riehumista. Vaikka asialle on löytynyt tavallaan syy, on noita puuskia vaikeaa sietää. Enkä kyllä aiokaan jos hän ei hae apua. Miten voi toimia roolimallina lapsille, kun näin pieni asia saa tällaiset mittasuhteet...?
Et siis todellakaan nipota! Tärkeää on saada miehesi ymmärtämään, että näin ei voi jatkua - apua on haettava. En lukenut koko vastausviestiketjua mutta apuahan löytyy monesta paikasta: perheneuvola, mielenterveystoimisto... Toivottavasti saatte asioita parempaan järjestykseen! ☺️❤️
PeppiP kirjoitti 18.12.2010 19:12
Desperille sanoisin että vaikka kuinka yrittäisi olla noteeraamatta kiukuttelua, niin se on ihan turhaa ja jossain tilanteessa jopa provosoi raivoamaan enemmän. Sitä jaksaa siihen pisteeseen, kunnes huomaa ettei itse koskaan tule ymmärretyksi, kuulluksi ja kunnes huomaa ettei toinen koskaan pyydä anteeksi tekosiaan. Itse olen kerta toisensa jälkeen hyvitellyt, hellitellyt ja nöyristellyt mutta nyt alkaa riittää.
Joo, on tullut sivusta seurattua tuollaistakin. Toivottomien tyyppien kohdalla ei ole enää muuta miettimistä kuin että miten pääsee eroon.