Hei.
Sinulla on menneisyydessäsi rankkoja kokemuksia, miksi haluat nyt tyytyä toiseen huonoon suhteeseen? Mikä saa sinut jäämään suhteeseen, jos suhde on jo pitkään tuntunut huonolta ja tunnet että olet kadottanut itsesi?

Olen itsekkin rimpuillut huonossa suhteessa liian pitkään...lähes 10 vuotta. Nyt jälkeenpäin ajateltuna, aloin jo melko varhaisessa vaiheessa miettimään onko suhteemme normaali, mutta sitten kuittasin tilanteen vaan sanomalla itselleni että "kyllä se siitä"... ...Voin kertoa että "ei se siitä"...Todellisuus on hiipinyt päälleni pikkuhiljaa ja kyllä sen nyt tajuaa että olisi pitänyt lähteä jo silloin kun ensimmäisiä kertaa alkoi epäilyttämään. Nyt kun yritän tehdä lähtöä, niin panokset ovat koventuneet ja lähteminen on entistä vaikeampaa.

En ole itse eronnut aijemmin pitkistä parisuhteista, mutta olen kuullut että kipein vaihe kestää parisen viikkoa ja sitten alkaa helpottaa. Itse ajattelin tehdä itselleni tueksi "unelma kansion", johon kerään kaikenlaisia kuvia yms. asioista ja esineistä joita haluaisin tehdä ja ostaa kun olen päässyt "vapaaksi". Ehkä sinäkin voisit sillä lailla alkaa kerätä unelmia ja koota siltaa sinne tulevaisuuteen. Eihän sitä tarvi kerralla valmiiksi saada, lisäilet aina kun tulee jotain kivaa mieleen 🙂 Käyn itsekkin terapiassa...pariterapiassa yksin. Kannustan sinua kokeilemaan jotain toista terapiaa tai terapiamuotoa, jos edellisestä ei ole ollut apua...onhan niissä eroja.

Onko sinulla harrastuksia? Voimistuta itseäsi tekemällä jotain mielekästä joka voimaannuttaa. Ajattele voimakkaita asioita, nosta itsesi jalustalle omassa elämässäsi 🙂 zemppiä!

Moi!

Kuulostaa jokseenkinkin tutulta tuo tilanne. Itse olen myös äärimmäisen herkkä, mieheni sitä vastoin tunteitaan sisällä pitävä jääräpää. Meillä ongelmia tuo myös ikäero, jota on 11 vuotta. Aluksi se ei tuntunut isolta, mutta nykyisin se näkyy monissa asioissa.

Sinun tilanteessa miettisin, oletko valmis tosissasi yrittämään suhdetta noin eriluontoisen ihmisen kanssa; antamaan ehkä omista periaatteistasi periksi, uskallatko luottaa toisen tunteisiin ja voitko elää sen kanssa, ettei miehen tunteita välttämättä saa kaivettua kuin kirveen kanssa esiin. Itse jouduin vuosi sitten tilanteeseen, ettei mieheni puhunut minulle viikkoihin juuri mitään ja oman henkisen tilan vuoksi menin lastemme kanssa vanhempieni luo viikoksi. Vasta sen jälkeen mieheni tajusi, että jos ei ilmaise tunteitaan minua kohtaan, menettää minut. Toimin sen pohjalta, mitä oletin hänen haluavan, vaikka se ei loppujenlopuksi ollut sitä mitä hän halusi.

Eli iso osa arjen haasteista kulminoituu juuri tuohon tunteiden ilmaisuun. Herkkänä ihmisenä sitä helposti luulee, ettei toinen tunne mitään, vaikka toinen ei vain osaa/ymmärrä niitä tuoda esille. Niistä ei puhuta, ei ole puhuttu ennenkään eli ne ovat siellä, muttei niitä näytetä.

Itse olen ollut mieheni kanssa yhdessä pitkälti 8 vuotta, meillä on ollut ylä- ja alamäkiä, niistä on selvitty milloin mitenkin, yhdessä puhumalla. Helppoa se ei ole ollut, mutta tiedän haluavani olla mieheni kanssa loppuelämäni joten kai olen sitoutunut ottamaan vastaan kaikki ne iskut mitä elämä eteemme tuo. Tiedostan olevani herkkä ja analyyttinen ihminen, mieheni tunnejäykkä ja itsepäinen. Näistä asioista huolimatta on vain rämmittävä eteenpäin ja yritettävä löytää enemmän syitä yhdessäololle kuin erilaiselle. Etsittävä niitä hyviä asioita ja yritettävä jättää huonot asiat vähemmälle huomiolle.

En usko, että sinun miesystäväsi on täysin tunteeton mahdollisen eron tai sinun tunteidesi suhteen. Voi olla, ettei hän osaa tai halua tunteitaan näyttää. On äärimmäisen vaikeaa näyttää todelliset tunteensa herkälle ihmiselle. Ei haluaisi satuttaa, mutta joskus vain täytyy. Eikä välttämättä halua satuttaa enempää. Nämäkin tunteet lienee vain kaivettava toisesta keskustelemalla.

Toivon sulle jaksamista tähänkin päivään 🌻🙂🌻

Kiitos vastauksista. Unohdinpa sitten salasanani, eli nml2:na jatketaan vastedes...

Niin, en tiedä olenko sitten vain niin väsynyt että eräprosessille ei ole voimia, vaikka järki sanoo, että minulla on mahdollisuus voida suhteessa hyvin.

Ehkä suurin asia, mikä pakottaa pysymään yhdessä on tämä sama luokka - koulussa on paha olla luokan "kuppikuntien" takia (kirjoitin "aikuisten elämää" tms otsikon alle tästäkin, kuinka ulkopuolisuus koulussa saa minut sekin toivomaan kuolemaa, niin paha on olla) ja poikaystäväni on ainoa, keneen voin tukeutua ja jonka voimalla saan itseni pakotettua kouluun pahasta olostani huolimatta.

Tilanne ei ole parantunut. Paha oloni eskaloituu päivittäin hysteeriseen itkuun ja paniikkikohtauksiin. Avunkin hakeminen tuntuu niin suurelta ponnistelulta, etten ole saanut sitäkään aikaiseksi. Mikään ei tuota enää nautintoa, en jaksaisi aamulla nousta sängystä enkä elää tätä elämää surun ja tuskan kanssa.

Olen niin hukassa. Syytän itseäni että koskaan rakastuin häneen, että koskaan aloin opiskelemaan täällä vaikka ala itsessään olisi unelmani. Tuntuu, että minut on kirottu, näen vain muiden ihmisten onnen ympärilläni ja itse koen olevani yksin. Eikä poikaystävästäni, etenkään, ole koskaan ymmärtämään minua ja herkkyyttäni.